The Painkiller on osana mainiota Branagh Companyn Garrick Theatre -kautta, josta olen nyt nähnyt 3/4 esityksistä (harmikseni The Red Velvet jäi näkemättä). Saas nähdä menenkö katsomaan Romeo & Julietin kesällä, vaikka olisi mahdollisuuskin. Se on tulossa (myös Suomeen) leffateatteriinkin. Mutta kauden vika näytelmä eli The Entertainer pitää nähdä!
Tämä on siinä mielessä varsin perinteinen farssi, että ovia on paljon, ja niiden rooli on aika iso. Tapahtumapaikkana on hotelli, tai oikeastaan sen kaksi vierekkäistä huonetta. Lavastus on näppärä, väliseinä on katkaistu niin että sitä ei käytännössä edes ole, paitsi huoneiden välisen oven verran. Toinen huone vihreäsävyinen, toinen liila. Ja tyynyjä, niitä piisaa!
Hotellihuoneisiin majoittuu kaksi hyvin erilaista miestä. Ralph (Kenneth Branagh) on palkkamurhaaja, jonka vierailun tarkoitus on ampua ikkunasta joku tyyppi. Toiseen huoneeseen tulee luuseri valokuvaaja Dudley (Rob Brydon), jonka vaimo on lähtenyt lääkärin matkaan, ja joka meinaa hypätä hotellin ikkunasta epätoivoissaan. No, tottakai tässä on aika herkullinen alkuasetelma toimivalle komedialle.
Kuvioihin kuuluu mainio portieeri (Mark Hadfield), joka koputtelee oville usein aika epäsopivillakin hetkillä (ja joka päättää käyntinsä aina iloiseen enjoy -huutoon!). Sen lisäksi näemme Dudley (mahdollisesti tulevan ex-)vaimon (Claudie Blakley) ja tämän uuden miesystävän (Alex MacQueen) sekä paikalle pölähtävän polisiin (Marcus Fraser).
Suurin hauskuus alkaa siitä kuin lääkäri tuikkaakin vahingossa ketamiiniä (hevosten rauhoituslääkettä) palkkamurhaajan persiiseen, eikä Dudleyyn. Siitä seuraa ihan uskomaton Ken Branagh-performanssi. Voi olla että en ole koskaan nähnyt mitään näin hauskaa yksittäistä juttua teatterissa. Välillä meno muistutti John Cleesen kävelyä (ministry of silly walks -tyylisesti). Branagh on loistava Shakespeare-tulkki ja hyvä komedianäyttelijäkin, mutta tämmöistä fyysistä ilmaisua en odottanut näkeväni. Mies on ihan hervoton ketamiinipöllyssä. Koko katsomo ulvoo naurusta.
Palkkamurhaajan ikkunan rullaverhon oikuttelu aiheuttaa monta hulvatonta tilannetta. Komeroon pieksetty poliisi ja tämän oven läpi tunkeva käsi inspiroi selkeästi Ralphia. Ja naurattaa katsomoa. Mä luulin tässä vaiheessa jo tikahtuvani nauruun. Joten kaikki ne ajoitukset, mitkä on farssissa tärkeitä, niin tässä meni ihan nappiin.
Oli eka kerta kun näin Rob Brydonin lavalla, ja ihan hauskahan tämäkin oli hieman yksinkertaisena, mutta kovin sydämellisenä tyyppinä. Mutta ei auta, kun jää niin auttamattomasti Branaghin varjoon.
Puolialastomina hilluvat päätähdet, useat arveluttavat asennot mistä portieeri heidät löytää ja sellainen yleinen kohkaaminen. Kyllä toimii. Eihän tämä mikään syväluotaava esitys ole, mutta pirun viihdyttävä. Tarviiko kaiken aina olla niin vakavaa.
Enkä tosissani odottanutkaan näkeväni Sir Keniä stage doorilla mutta kaikki muut kyllä tulivat ja raapustivat nimmareitaan yms. Kaiken kaikkiaan hyvä ilta, vaikka paikat olivatkin piippuhyllyn tokavikalla rivillä... Vasen etunurkka lavasta jäi pimentoon, mutta onneksi siellä ei juuri tapahtunutkaan.
Virallisten kuvien copyright Johan Persson
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti