Hobitti / Turun kaupunginteatteri 27.11.2021

Mikko Koukin ohjaama ja Sami Keski-Vähälän dramatisoima Hobitti jatkaa hienosti Turun kaupunginteatterin vajaan kolmen vuoden takaisen Taru Sormusten herrasta -esityksen viitoittamaa tietä. Maagisten näköistä ja kuuloista näytelmää kelpaa tulla katsomaan koko perheen voimin, ja vaikka useammankin kerran. Paremmin tämä toimii kuin Peter Jacksonin muovisen oloinen leffatrio, eikä ole niin venytettykään. 

En keksi mitään isompaa moitetta vajaan kolmen tunnin spektaakkelista. Itse tarinahan on aavistuksen tylsä eli kääpiöt rekryävät mukavuuksia rakastavan hobitin mukaan aarteenhakuretkelleen, ihan omien intressiensä takia. Sitten sitä köpötellään erilaisten paikkojen kautta, kohdaten monenlaista tyyppiä ja haastetta matkan varrella. Ja lopuksi saadaan aarre ja päästään pahiksista eroon. Mutta miksi tätä silti oli niin kiehtovaa seurata? Koska erinomainen tiimi on loihtinut kaikesta edelläkuvatusta kiehtovaa katsottavaa ja taikonut niin hahmot kuin paikatkin eloon.

Teemu Loikas on suunnittellut todella näyttävän ja monipuolisesti toimivan lavastuksen. Paljon itsekseen liikkuvia kivi/kalliorakennelmia, hienosti aukeava Bilbon kotikolo, muhkea Beornin talo ja paljon muuta. Sitä tuntee olevansa Synkmetsässä tai haltioiden kellarissa. Komeaa katsottavaa! Yhtä näyttäviä ovat Pirjo Liiri-Majavan huikean näyttävät puvut. Punasävyinen Bilbo kauniisti kirjaillussa liivissään, mustanpuhuvat örkit ja juhlavat haltiat. Puhumattakaan massiivisista peikoista! Beorn saa erikoismaininnan luonnonmukaisuudestaan, ja silmää miellytti myös skottiruutuinen Bard. Puvuissa oli paljon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ainoa mikä herätti keskustelua seurueessani oli Thorin Tammikilven asu. Minusta se oli liian haltiamainen, seuralaiseni mukaan korosti Thorinin asemaa. Minna Pilvinen vastaa naamioinnista ja kyllä nekin oli kaikki vimpan päälle mietitty ja tehty, kääpiöiden partaleteistä ja Klonkun kokonaisniljakkuudesta aina haltiakorviin ja hobittijalkoihin.

       

Sanna Malkavaaran projisoinnit istuvat hienosti lavastukseen, ja monenlaista ihailtavaa yksityiskohtaa niistäkin löytyy. Janne Teivaisen valot ja Iiro Laakson äänet tuovat lavan tapahtumat liki katsomoon asti. Kaiken kruunaa näyttävät pyrotekniikat, joista saamme kiittää Tero Aaltoa. Ja koska kyseessä on  fantasianäytelmä, niin mukana on myös erinomaiseta turkulaista osaamista nukenrakennuksen muodossa. Upean kimaltava Smaug ja mainion realistiset hämähäkit sekä kauniisti livertävä rastas. Kiitos Pia Kalenius ja nukketyöryhmä! Ja mitä olisivat seikkailut Keski-Maassa ilman monenlaisia kamppailuita ja niihin valmentavaa koreografia. Oula Kitti on taas kerran laatinut näyttävät taistelukoreografiat.

Kaiken kaikkiaan mykistävän visuaalinen elämys, jossa tuli todellakin imetyksin mukaan näyttämön tapahtumiin. Vaikutti siltä että Turun kaupunginteatterin suuri näyttämö olisi suurentunut moninkertaiseksi kooltaan, koska niin paljon erilaisia näyttämökuvia sinne mahtui. Mukana oli paljon muutakin silmäkarkkia, esimerkiksi sirkuslaisten ketterät suoritukset, upeat visuaaliset trikit ja temput, tulen käyttö... Se örkkien tulishow oli mykistävä! Ja Beornin muodonmuutos! Ja miten hämähäkkien seitit ilmestyivät joka paikkaan! Klonkun ja Bilbon arvuuttelukohtaus on hykerryttävän ihana, yksi esityksen kohokohdista.

Ulkoiset puitteet on siis enemmän kuin kunnossa. Tarinakin on kiitettävän uskollinen Tolkienin alkuperäisteokselle, onneksi. Jotain mutkia on toki suoristettu, ja vähän lyhenneltykin juttuja, mutta se kuuluu asiaan kun kirjasta laaditaan teatterisovitus. Ja kuten jo alussa mainitsinkin, tämä pesee Jacksonin leffaversiot mennen tullen. Hienoa työtä niin dramaturgilta kuin ohjaajaltakin. 

Näyttelijät olivat kautta linjan taitavia ja oman roolinsa näköisiä. Joo, Gandalf (Mika Kujala) voisi olla pidempi hobitteihin nähden, vaikka muuten hyvä onkin. Vähän aluksi hämäsi kun kääpiöitä olikin vain viisi. Mutta siihenkin tottui äkkiä ja määrä riitti kyllä hyvin. Lisäksi mielestäni Thorin oli olemukseltaan hieman hentoinen kääpiöiden johtajaksi. Nämä on silti aika pikkunillityksiä, ja eivät suinkaan häirinneet kokonaisuutta. Turun AMK:n sirkuslinjalaiset olivat erinomainen lisäys näyttelijäjoukkoon. 

Teemu Aromaa on aivan kamalan hieno valinta Bilboksi. Hahmona Bilbo ei ole koskaan ollut mikään mun suosikki, mutta Aromaan käsittelyssä tunnen sympatiaakin tyyppiä kohtaan. Alun kikattava pölvästi kehittyy ja kasvaa seikkailunsa mukana ja mukavuudenhaluisesta vellihoususta tulee juuri se aarteenmetsästäjä, minä Gandalf hänet alusta asti näkikin. Miska Kaukosen Klonkku on maailman paras edelleenkin (nams nams), mutta hyvin toimii kyllä Kaukosen varsin erityyppinen rooli metsänhaltioiden kuninkaanakin. Klonkussa puhuttelee hyvin sen hahmonkehitys; Hobitissa Klonkku on vielä kahden vaiheilla, hyvä ja paha vuorottelevat. Sitä tulee vain surku, ja varsinkin kun Bilbo oveluudellaan nappaa Klonkun ainoan tärkeän asian, Ihanuuden. Vaikkei Bilbokaan sitä pahuuttaan tee, kyseessä näyttää olevan enemmän vahinko. Klonkun ja Bilbon kohtaamisesta voisi kirjoittaa vaikka oman juttunsa, niin vaikuttava kohtaus se oli.

Janne Sundqvist on erinomainen Beorn, sopivan jylhä ja jäyhä (ja vähän pelottavakin). Markus Ilkka Uolevin Bard on sopivan ylväs jousimies. Peikkokolmikko Kaukonen, Sundqvist ja Uolevi on kerrassaan hellyyttävä. Ja kuultuani Eero Ahon Smaugin äänenä, en voi kun taputtaa käsiäni: juuri noinhan se Smaug puhuu! Kääpiöistä on mukaan otettu tietysti Thorin (Stefan Karlsson) sekä Kili (Minna Hämäläinen), Fili (Ulla Reinikainen), Gloin (Antti Kyllönen) ja Dwalin (Marko Pekkarinen). Vähän sivuosaan jää mulla koko kääpiösakki, vaikka hehän tässä Bilbon lisäksi pääosassa ovat. Aika vellihousuja tosi paikan tullen, ja aina ruoka mielessä.  

Joten summa summarum: Turun kaupunginteatterin Hobitti on viehättävää katsottavaa, ja pohjustaa taitavasti sen mikä tuleman pitää Sormusten herrassa. Miten lopussa sormus alkaa saamaan Bilboa otteeseensa, miten Klonkku katkeroituu sen menettämisestä... Kerrassaan häikäisevän runsas esitys, jota voi suositella kaikille seikkailuhenkisille, sekä erityisesti niille ketkä mieluiten jäisivät kotisohvilleen.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Next to Normal / Svenska Teatern 22.11.2021

Alkuvuodesta 2013 sain ensikosketuksen Next to Normal  -musikaaliin, Tampereen työväen teatterin versioimana. Se jätti hienot fiilikset ja kanssayleisö oli myös hyvin hullaantunut. Joten kun kuulin sen tulevan Svenska Teaterniin, ja ohjaajaksi tulevan vielä Markus Virta, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä haluanko nähdä teoksen uudelleen. 

Markus Virta on tehnyt viime vuosina todella mieleenpainuvia töitä, joista olen nähnyt Something Rotten Wermland Operassa Ruotsissa sekä Spelman på Taket Wasa Teaterilla, lisäksi hän toimi apulaisohjaajana ÅST:n Jesus Christ Superstarissa ja Tampereen teatterin Les Misérables -musikaalissa. Ihan omannäköisiään ohjauksia, eli mielenkiintoisia ja ainakin minua kutkuttavia. Toivon mukaan tulevaisuudessa näemme hänen töitään paljon lisää Suomessakin. No, nyt ainakin Svenskanilla! 

Harmikseni maanantai-iltana ei kovin moni ollut tietään sinne löytänyt. Meitä oli kovin vähän, mikä on aina esiintyjille tylsää, ja ainakin permannolla oli vielä turkasen kylmäkin. Onneksi kuitenkin esitys lämmitti mieltä ja sielua, joten todellakin kannatti tulla.

Brian Yorkeyn kirjoittama ja Tom Kittin säveltämä, useasti palkittu Next to Normal kertoo perheenäidin (Maria Ylipää) kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, perheen arkielämästä äidin sairauden kanssa, pitkästä matkasta toipumiseen. Siinä samalla kun Dan-puoliso (Alexander Lycke) koittaa rakastaa ja tukea puolisoaan, teini-ikäinen tytär Natalie (Sannah Nedergård) kipuilee oman mielenterveytensä ja elämänsä kanssa. Tämän poikaystävä Henry (Pontus Simm) ujuttaa itsensä kuvioihin, vaikkei Natalie ehkä niin moista haluakaan. Sitten on vielä perheen poika Gabe (David Lindell), joka on äidin silmäterä, joten ei ihme että Natalie kipuilee jäädessään syrjään. Äiti käy lääkärissä (Denny Lekström) joka määrää vaan pahoja sivuvaikutuksia aiheuttavia lääkkeitä. Kunnes löytyy se lääkäri (Lekström) joka oikeasti haluaa auttaa. Sähköshokit tuovat helpotusta, vaikka aiheuttavatkin muistinmenetystä.

Next to Normalin musiikki on monimuotoista, paljon muutakin kuin rokkia. Kristian Nymanin johtama orkesteri svengaa ja jokainen esiintyjä laulaa upeasti. Jo heti alussa En vanlig dag biisi esittelee perheenjäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa hienosti. Mukana on ehkä mahtiballadeiksi luokiteltavia biisejä, mutta myös paljon pienimuotoisempaa pianopohjaista herkempää tulkintaa. Ylipäätään se että esiintyjiä on lavalla vain kuusi, eikä "normaalimusikaalin" tapaan kymmeniä, tekee tästä virkistävän erilaisen musikaalin. Kaikkien äänet soivat hienosti yhteen ja mukana onkin paljon duettoja ja ryhmälauluja tätä korostamaan. Sanoista saa hyvin selvää, ja Andreas Lönnquistin äänisuunnittelu on muutenkin tasapainossa.

Harvemmin musikaaleja tehdään mielenterveysongelmista, ja vaikkei katsojalla olisikaan omakohtaisia kokemuksia aiheesta, niin tämä onnistuu kyllä koskettamaan ja liikuttamaan. Jokaiselle katsojalle löytyy samaistuttavaa. Perheen keskinäinen rakkaus, ja se ajatus että olemme tässä yhdessä. Miten yhden perheenjäsenen sairastuminen, varsinkin kun se on jatkunut jo 16 vuotta, vaikuttaa kaikkeen. Jokaisella perheellä on kipupisteensä ja vaietut asiansa, ja kulissien takana arki on usein hyvin toisenlaista. Ja vaikka aiheet ovat vakavia, surullisia, liikuttavia ja sydäntä puristavia, on mukana paljon lämpöä ja huumoriakin. Tavanomaisen onnellista loppua musikaali ei tarjoile, mutta jää sentään varovaisen toiveikas olo. Sikäli mikäli omalta liikutukseltaan kykenee sen sieltä poimimaan. 

On kiinnostavaa miten äidin ja pojan, sekä myös äidin ja tyttären suhde kaikkine vaikeuksineen nousee tarinassa esille. Miten Natalie kokee itsensä ulkopuoliseksi kun Gabe vie äidin kaiken rakkauden ja huomion. Myös Natalien ongelmat ja itsensälöytäminen rinnastuu äitiin. Natalie pelkää katoavansa. Kuten varmaan myös Dianakin. Mutta elämään kuuluu niin valot kuin varjotkin.

Erik Salvesenin lavastus on mielenkiintoisesti moneen tasoon toteutettu perheen olohuone/keittiö. Sävyt ovat skandinaavisen pelkistettyä ja vaaleita, mikään ei pomppaa silmille. Koti näyttää kodilta, ja kaikkea dominoi suuri ikkuna takaseinällä. Teemu Muurimäen puvustus, erityisesti Dianan upeat vaatteet, ovat samanlaisia, mikään ei pistä silmään vaan on harmonista ja keskiluokkaisen arkista. Tyylikästäkin. Natalien kapina ja kipuilu näkyy punkhenkisissä vaatteissa ja sinisessä tukassa. Ja Natalien kimaltavat maiharit ovat upeat! Diana kuvailee miestään tylsäksi, ja kieltämättä puvustus ja maskeeraus tätä tukevatkin. Valosuunnittelulla (Tom Kumlin) saadaan olohuoneeseen loihdittua esimerkiksi psykiatrin vastaanottotila. Myös hämärän ja pimeyden käyttö on hienoa.

Maria Ylipää on kyllä Suomen valovoimaisimpia musikaaliesiintyjiä ja kieltämättä Dianan rooli on kuin hänelle tehty. Samaan aikaan vahva ja herkkä laulaja tulkitsee upeasti keski-ikäisen naisen mielenmaisemaa ja minuuden pirstoutumista. Rooli ei ole helppo, mutta suvereenisti Ylipää kuvailee sekä maanisia jaksoja että masentuneisuusjaksoja. Alexander Lycken näin viimeksi Svenskanin Chessissä ja sitä ennen ÅST:n Jesus Christ Superstarissa, ja kieltämättä perheenisä Danin rooli on paljon vaisumpi. Vaisuudella tarkoitan ulkomuotoa ja roolin raameja. Ääni ja sen ilmaisuvoima on edelleen huippua ja onkin hienoa nähdä miten muuntautumiskykyinen Lycke on. 

Upealla äänellään vaikutuksen teki David Lindell; tälle oli annettu lavakarismaa myös reippaalla mitalla. Myös Sannah Nedergård teki todella hienoa työtä - hän jäi mieleeni jo Vaasan Viulunsoittajasta. Yksittäisestä säväyttävimmästä kohtauksesta vastaa kuitenkin Denny Lekströmin psykiatrin ROCKtähti. Kohtaus kestää pari sekuntia, mutta WAU!

Next to Normal on kaunista katsottavaa, mutta ennenkaikkea kuunneltavaa. Vaikkei aihe olekaan helppo, niin Virta työryhmineen on saanut siitä todella tasapainoisen kokonaisuuden, jos nyt tämmöistä termiä voi käyttää aiheyhteydessä. Tasapainoon pyrkii myös koko perhe, ja vaikka matka on hankala ja pitkä, niin tahtotila on kova. Tätä ei kannata jättää väliin!

Kuvien copyright Cata Portin.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valintoja - Choices / Tanssiteatteri MD 4.11.2021

Anniina Kumpuniemi on taitava ja monipuolinen koreografi. Tästä saatiin taas hieno esimerkki kun Tanssiteatteri MD:n uusin ensi-ilta Valintoja - Choices näki marraskuussa päivänvalon. Tunnin mittainen teos jätti mieleeni monta asiaa. Tanssiteatteri MD:n esitykset ovat aina sykähdyttäviä, erilaisia, kauniita ja taiteellisesti korkeatasoisia. Niin nytkin. Lähdin teatterilta ulos virkistyneenä ja inspiroituneena.

Viiden taitavan tanssijan yhteistyö on kaunista katsottavaa. Joel Alalantela, Klaara Haapanen, Ville Oinonen, Minttu Pietilä ja Samuli Roininen ovat niin teknisesti kuin taiteellisesti ihania tanssijoita. Teos on syntynyt improvisaatioiden pohjalta, viiden esitysdemon kautta, tanssijoiden omien muistojen kautta. Esityksen aluksi kukin teki ja puuhasi omiaan, eikä ottanut juuri kontaktia muihin. Kädet kurkottivat taivaalle, tavoitellen jotain. Välillä ollaan lattialla, lisää raajojen venyttämitä ja ojentelua, ravisteluakin. Alun individualismista siirrytään liikkeiden synkronisointiin, ja yhdessä tanssimiseen. Tanssijat osallistuivat teokseen myös äänin, suhahduksin ja erilaisin ääntein, lopulta sanoinkin, jopa lausein. 

Tämä on yksi teoksen hienouksia: tanssijat eivät ole vain mykkiä tanssijoita, vaan aktiivisia toimijoita myös äänimaisemassa. Välillä rapistellaan takaseinän foliopintaa. Liike kiihtyy, tanssijat kieppuvat kuin syksyn lehdet, välillä varovaisen uteliaina kuin arat linnut soitimella. Välillä ollaan tulevaisuuden tunnelmissa lasermiekkataisteluineen. Mukana on myös huumoria. Jokainen saa vuorollaan tanssia hienon, omaleimaisen soolon. Mutta normaalista poiketen ei erillisenä ja yksin, vaan yhdessä muiden kanssa. Äänisuunnittelu ja tanssin liikekieli on tässä teoksessa kyllä hienosti yhteensulautunutta. Kokonaisuus on runsas ja täyteläinen, ja uskon että se kestäisi useamman katselukerran. Aina voisi keskittyä johonkin toiseen kohtaan. Tehdä uuden valinnan. Sitähän elämä on, valintoja.

Jonne Nieminen on mies hienon äänisuunnittelun taustalla. Valtavan monimuotoista ja monipuolista. Rätinä alussa tuo mieleeni vinyylilevyjen rahinan ja napsunnan, sen äänen mikä kuuluu ennenkuin musiikki alkaa. Musiikki tulee ja menee, voimistuu ja hiipuu melkein kuulumattomiin. Vesi liplattaa, tuuli ulvoo, meri pauhuaa, luonto on läsnä. Musiikki on välillä rytmistä ja hypnoottisen toisteista, välillä futuristista, scifimaista syntikkaujellusta. 

Keskenään erilaiset, sopivan ilmavat mustat puvut on suunnitellut Lauri Järvinen Studio. Kauniisti laskeutuvat asusteet myötäilivät tanssijoiden liikkeitä kuin sulava lumi ja jää. Visuaalisen ilmeen täydensi Elina Nopasen valosuunnittelu, valot himmenivät ja kirkastuivat, mutta aika paljon tanssittiin puolivalossa, hämärässä, vain yksittäisten lamppujen alla.

          

Anniina Kumpumäki sanoo teoksestaan: "Valintoja-Choices käsittelee elämänvalintoja, elämän erilaisia identiteettejä ja ajan haurastamia muistoja. Kaiken kokemamme suhdetta nykyiseen identiteettiimme sekä tapaamme olla olemassa." Minulle tämä oli myös hyvin meditatiivinen ja seesteinen kokemus, jonka olisin suonut jatkuvan vielä kauemmin.

On hienoa katsella tunnin ajan miten visuaalinen puoli nivoutuu täydellisesti yhteen valojen ja äänen kanssa. On myös erinomaisen hienoa että soolot pystyy katsomaan kotona, 2 euroa per soolo. Näin voi keskittyä juuri sen yhden tanssijan esitykseen tarkemmin.

Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huhtikuu tulee / Nokian työväen teatteri 31.10.2021

Mika Waltari kirjoitti elämänsä aikana paljon ja monenlaista. Kaksikymmentäkuusi näytelmääkin, joista tämä Huhtikuu tulee ilmestyi 1949. Näytelmää esitettiin ammattiteattereissa paljon sen ilmestyttyä, ja senkin jälkeen jonkun verran. Siitä tehtiin myös Valentin Vaalan ohjaama suosittu elokuva muutama vuosi myöhemmin. Nyt Nokian työväen teatteri on ohjaaja Heli Pitkäsen johdolla tarttunut tähän komediaan. Ja kylläpä oli varsin viihdyttävä kokemus! En tiennyt näytelmästä mitään ennakkoon, enkä ole siis nähnyt elokuvaakaan. Joten oletin ilman muuta huhtikuun olevan se kalenterikuukausi, mutta mitä vielä. 

Päähenkilö on nimeltään Jaakko Huhtikuu (sopivan lipevä Jarno Huuhtanen), ja hän todellakin tulee. Tunkee itsensä kaikenlaisten naisten elämään, ja suorastaan hyväksikäyttää näitä. Vai kuka tässä käyttää hyväksi ja ketä? Yksi Jaakon "uhreista" on Lisbet Avovirta (hurjan hienon roolityön tekevä Hannele Lepistö), turhautunut keski-ikäinen kotirouva. Lapset ovat liki aikuisia, puoliso jatkuvasti töissä ja ilmeisesti laiminlyö rouvaansa muutoinkin. Tämä on ollut tanssiravintolassa josta kotiintuomisina on herra Huhtikuu, kun siippakin on passelisti poissa. 

Aika pian käy selväksi että Huhtikuu on tullut jatkoille ilmaisen viinan toivossa, kun taas Lisbetillä on mielessään ihan muuta. Uhkea ja verevä Lisbet ei ymmärrä miksei saa houkuteltua miestä makuukammariin edes aamutakkiin vaihdettuaan, ja lopulta vie tämän puoliväkisin. Vielä perheen lapset Kaija (Jannina Heiman) ja Pertti (Tuomas Mannila) ja isäkin (Juha Oksanen), "ikävä vanha mies joka kuorsaa", saadaan sotkettua kuvioihin. Tästä saa alkunsa viihdyttävä ja herttaisen vanhanaikainen komedia, mistä ei juonenkäänteitä, väärinymmärryksiä ja hieman yliampuvia kohtauksia puutu.

Monenmoista mutkaa tässä totisesti on ja isän sihteeri (Katri Viertola) joutuu mukaan myös, toimien lopulta ratkaisun tuojana. Osan juonikuvioista arvasi, osa tuli yllättäen. Teksti oli sympaattisen vanhanaikaista ja se toi oman viehätyksensä näytelmään. Kurttisaani, kikkolo, ja monet muut sanat ja puheenparret saavat hymyn huulille. Myös Huillan Tapsan retrohenkinen lavastus ja Roinisen Helin upea puvustus veivät katsojat suoraan 1950-luvulle. 

On kyllä hauskaa miten tämä toimii kyllä näin metoo-aikanakin. Ainakin kun sen ottaa oman aikansa kuvaajana. Jaakko on juuri sellainen pelimies mitä baareissa näkee (kuulemma) tänä päivänäkin. Ja hän sanookin sen suoraan: köyhä lehtimies viihdyttää (ja mielellään syö ja juo näiden piikkiin) vanhempia rouvia, joiden puolisot eivät halua, jaksa tai kerkeä tehdä sitä itse. Mikäs siinä, jos molemmat osaavat pelata tätä peliä. Mutta kun nainen oikeasti ihastuu, tai ainakin haluaa enemmän kuin vähän pussailua, niin Jaakko joutuu pulaan. Vaan tämä kikkolo kohtaa lopulta voittajansa - ja sen pituinen se. Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta siihen tarvitaan neuvokkaita juonikuvioita ja suunnittelua perheen nuorisolta ja vähän isältäkin.

         

Kotimaiset vanhat elokuvat ovat jo vuosia olleet erinomaisen sopiva esityslähde NTT:lle, ja niin nytkin. Harva teatteri esittää näitä klassikoita. Hyvä linja siis. Ja kun esitykset ovat vielä harrastajateatteriksi erinomaisen korkeatasoisia, niin ei ihme että katsojat löytävät paikalle hyvin. Jatkakaa samaan malliin! Nämä esitykset jatkuvat tammikuun lopulla, sunnuntaisin klo 15, joten lippukaupoille mars!

Valokuvien copyright Pasi Aittokumpu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lou Salomé / KOM-teatteri 29.10.2021

En varmaan ole tämän ajatukseni kanssa yksin, mutta miksi ihmeessä en ole tiennyt mitään, en edes nimeä, Lou Salomésta ennen tätä esitystä? Miten se voi edes olla mahdollista? Nainen, jonka elämä ja merkitys on näin suuri eurooppalaisessa kulttuurissa ja sivistyksessä. No, onneksi Aina Bergroth on käsikirjoittanut tämän oivallisen hienon näytelmän nimeltä Lou Salomé ja Riikka Oksanen taitavasti sen ohjannut meille kaikille ihailtavaksi. KOM-teatterin huippuensemble takaa Teatterielämyksen isolla T:llä. Tätä ei kannata jättää näkemättä!

Kuka oli Lou Salomé (1861-1937)? Hänen monipolvinen elämänsä ihmissuhteineen ja muineen käydään esityksessä kattavasti läpi, mutta jäin janoamaan lisää tietoa. Vajaa kolmituntinen esitys sujahtaa nopeasti ja hengästyttävää tahtia eteenpäin. Miehiä Loun elämässä tulee ja menee, Nietzsche, Rilke, Freud, osa on ystäviä, osa rakastajia, ja sitten on erikseen vielä avioliitto Gustav Ludvig von Salomén kanssa. Liitto joka ei kyllä ole kovin yksinkertainen sekään. Lou on itsenäinen (ja aika itsepäinenkin), ja ei halua naimisiin saatikka lapsia. Ne kun vaativat hoivaamista ja haittaavat urasuunnitelmia. Mutta tuohon aikaan sinkkuutta ei katsottu hyvällä... 

Lou haluaa opiskella ja oppia, kirjoittaa, lukea ja ennen kaikkea ajatella. Hän on mahtanut olla radikaali ilmestys 1800-luvun lopulla! Loun äiti ylistää uhrautumista miehen ja lapsen hyväksi - mutta Lou ei halua olla tavanomainen nainen. Eikä hän todellakaan sitä ole.

Janne Vasaman ylitsepursuava lavastus tulvii värejä ja yksityiskohtia. Kitsch on ensimmäinen sana mikä pulpahtaa mieleeni, kun katselee erilaisia kuoseja ja lavan tavarapaljoutta. Sademetsää, eläimiä, sieniä eli luontokuvastoa on runsaasti. Pastellisävyjä ja erilaisia valaisimia. Paljon sellaista mihin katse tarttuu ja paljon pieniä viehättäviä yksityiskohtia. Tomi Suovankosken valaistussuunnittelu pelaa hyvin yhteen runsaan lavastuksen kanssa. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini "valosuunnittelu 💗". 

Vilma Melasniemi tekee säkenöivän roolityön Salomén saappaissa. Hän on samaan aikaan eteerinen ja vahva. Muut näyttelijät urakoivat roolista toiseen hengästyttävällä tahdilla. Hurjan muuntaumiskykyisiä kaikki tyynni, kameleontteja lavalla. Miiko Toiviainen on hauras ja hysteerinen sydänystävä Paul Rée lenkkareissaan, sekä itseriittoinen Rilke. Niko Saarelan bravuuri on eleettömän viileä aviomies ja Juho Milonoff sujahtaa niin Nietzscheksi kuin journalisti Ledebouriksikin. Ja miten kiltinoloinen Ella Mettänen taipuu suorastaan pisteliääksi sisäköksi mutta myös ihanaksi Elleniksi. Kertakaikkiaan vaikuttavaa näyttelijätyötä kaikilta viideltä.

Erityiskiitos lähtee muusikko Eva Louhivuorelle upeasta säestyksestä ja musiikin tekemisestä. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta Ilkka Tolosen kanssa. Kun esityksessä on elävää musiikkia niin siihen tulee aina ihan oma tunnelmansa. 

Näytelmästä oli tehty yhtä runsas kuin Lou Salomén elämäkin. Hän oli aikaansa edellä hyvin monessa asiassa, esimerkiksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. Lou sai niin paljon aikaan, oli niin monessa mukana ja monesta asiasta kiinnostunut, että on suorastaan rikos että hänet on käytännössä unohdettu. Miehet hänen ympäriltään kyllä muistetaan. Näytelmän kieli oli nautinnollista ja koko teksti sivistävää ja viihdyttävää.

Lou Salomé on erinomaisen hyvin tehty teatteriesitys, joten ei muuta kun lippuja hankkimaan.

Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Matilda / Tampereen työväen teatteri 27.10.2021

Lontoon Seven Dials -alueella kävellessä tulee väkisinkin ohittaneeksi Cambridge Theatren sisäänkäynnin. Kymmenkunta vuotta siinä on esitetty RSC:n Matilda-musikaalia. Kymmenet kerrat olen miettinyt pitäisikö mennä katsomaan millainen se on. Ennakkotietoni tästä Roald Dahlin lastenkirjaan perustuvasta esityksestä olivat aika olemattomat. Tiesin että Matilda on tarina kapinallisesta tytöstä, mutta siinä kaikki. 

Dennis Kellyn käsikirjoittama ja Tim Minchinin säveltämä ja sanoittama Matilda on anarkistisen riemukas koko perheen musikaali. Samuel Harjanne on ohjannut Tampereen työväen teatterille kelpo esityksen, taas kerran. Perinteinen tarina on käännetty ympäri: perhe onkin se eksentrinen ja outo osapuoli ja Matilda taas tavallinen, kirjoja rakastava tyttö. Tai ei nyt ihan tavallinen, kuten saamme huomata, sillä oikeudenmukaisuudessaan tytöstä kuoriutuu salaperäisen maagisia voimia.

Ensi-illassa roolissa hurmasi 9-vuotias Villa Murtagh, joka todellakin säihkyi ja säkenöi ja valloitti ihan jokaisen katsojan sydämen. Mikä karisma ja charmi! Perhe on kaikessa kamaluudessaan niin överi ettei heistä voi olla pitämättä. Ulkonäkökeskeinen pissis-äiti (Anna-Maija Tuokko) jolle lattaritanssit ja ripsien räpsytys ovat henki ja elämä, käytettyjen autojen kauppias ja sutki vilunkimies isä (Jyrki Mänttäri) jolle taas kirjoja lukeva tytär on kauhistus. Ja sitten on vielä telkkariin uppoutuva ei-mikään-järjen-jättiläinen isoveli Michael (Juha-Matti Koskela) jonka sanavaraston suppeus jaksaa äimistyttää kirjaviisasta siskoaan. Perhe on juntti ja nousukasmainen - ja kaikkien roolisuoritukset aivan pistämättömän loistavia! 

Mutta millaista on olla lapsena perheessä joka ei halua lastaan, kokee lapsen taakaksi, pitää tätä kerrassaan friikkinä? Varsinkin kun kaikki muut vanhemmat pitävät omia lapsiaan uniikkeina, ihmeellisiä ja superlahjakkaina? Ja mitä tapahtuu kun kaikki nämä ihmeelliset lapset joutuvat kammottavan rehtori Trunchbullin (Jani Karvinen) johtamaan kouluun? Siellä lapsia kyykytetään, ja kitketään julmasti pois kaikki aloitteellisuus ja yksilöllisyys. Truchbull on hahmona kyllä kutkuttavan karmaiseva ja Karvinen pistelee menemään antaumuksella. 

Tarvitaan pieni rohkea tyttö johtamaan kapinaa ja Matilda on juurikin tarpeeksi fiksu haastamaan Trunchbullin. Onneksi tytöllä on lempeä ja läpeensä hyväsydäminen opettaja Miss Honey (Pihla Pohjolainen) joka näkee tytön semmoisena kun tämä on. Hyväsydämisenä, kilttinä (mutta pikkuisen tuhmana) ja normaalina. Arjessa auttaa myös lempeä ja kannustava kirjastontäti (Petra Karjalainen) jolle Matilda kertoo hurmaavia tarinoitaan. 

Työviksen luottopakki Jari Ahola on charmantti kahlekuningas ja Hanna Mönkäre tämän viehättävä akrobaattipuoliso. Jack Johanssonin lanteet vispaavat siihen malliin että tuommoisen Rudolphon kanssa voisin minäkin parketilla pyörähtää.

Matilda on kertomuksena hieman liioiteltu, groteski ja yliampuva, pikkiriikkisen ehkä pelottavakin. Visuaaliset elementit suorastaan syöksyvät päälle. Peter Ahlqvistin upea lavastus on surrealistinen, värikäs ja sopivan vinksahtanut. Jättikokoisten kirjainten käyttö on ihana silaus. Tero Koiviston videot sulautuvat lavastuskokonaisuuteen saumattomasti. Myös Pirjo Liiri-Majavan psykedeeliset puvut tyrmäävät. Trunchbull on yhdistelmä DDR:läistä kuulantyöntäjää ja sadistista narsistia. Erikoismaininta Sari Rautiolle kampausten ja naamioinnin suunnittelusta. 

Lavalla nähdään myös muutamia vinkeitä näyttämöllisiä trikkejä, joita voi vain äimistellen ja ihaillen katsoa. Steven Abusch vastaa illuusioiden suunnittelusta. On mahtavaa että meilläkin haetaan suuren maailman juttuja lavalle!

Kapellimestari Joonas Mikkilä johtaa livebändiä rautaisella ammattitaidolla ja biisien tahtiin jalka teputtaa kyllä. Lavalla taas teputtaa nuorten joukko Jari Saarelaisen koreografien tahdissa. Joukkokohtaukset ovat kyllä vauhdikkaita ja kivaa katseltavaa. Myös Juha Haapasalon valot ovat varsin hienoa katsottavaa.

Yleisö oli ensi-illassa hullaantunutta ja loppuaplodit kestivät ikuisuuden. Onhan tarina voimaannuttava ja toivoa antava: maasta se pienikin ponnistaa ja nokkela pikkutyttö voi hyvinkin pistää kampoihin maailman päättäjille ja pomottajille (Greta Thunberg, anyone?). Musiikki oli sarjassamme "ihan kivaa", mutta ei erityisemmin mieleenjäävää. 

Pidin kovasti Reita Lounatvuoren (teksti) ja Hanna Kailan (laulujen sanat) nokkelista käännöksistä sanaleikkeineen. Kaunista katsottavaa eikä tässä ollut mitään vikaa, ei esityksenä eikä musikaalina. Jotenkin en silti tuntenut olevani kohdeyleisöä tai saavani kiinni ajatuksesta kaiken takana. Samuel Harjanne on jälleen tehnyt hienoa työtä ison lapsiesiintyjäjoukon kanssa Matilda-koulussa ja loihtinut lavalle hienon kokonaisuuden. Suosittelen lämpimästi koko perheelle, ja erityisesti niille kilteille kympin tytöille!

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kysy siskoilta / Turun kaupunginteatteri 23.10.2021

Tiesin että tämä esitys käsittelee naiseuden teemoja, mutta sitä en tiennyt että se tekee sen näin hauskalla ja tinkimättömällä asenteella. Hurmaava esiintyjäporukka, mukaansatempaavat biisit, tietoa ja tunnetta puristettuina tekstiin. Reilun 2,5 tunnin jälkeen olen totaalisesti hurmattu ja viihdytetty. Ja jos niin voisi sanoa, myös voimaantunut. 

Kysy siskoilta on käsikirjoittaja-ohjaajansa Satu Rasilan, säveltäjä Anna-Mari Kähärän ja laulujen sanoittajan Susanna Haaviston rakkauden ja luovuuden lapsi. Laulut kertovat kaikesta mahdollisesta: kuukautisista, vaihdevuosista, lapsettomuudesta, PMS-oireista, hormoneista, keskenmenoista, gynekologikäynneistä, peilikuvan kauhuista, hysterian historiasta... Paljon historiallisia kuvaelmia näyteltyinä, monta hersyvän iloista tarinaa, mutta myös monta haikeaa ja surullista. Lopputulos ei ole luentomainen, jäykkä tai muodollinen, vaan oikeasti elämästä ja arjesta kertovaa. Kaikki nämä tarinat ovat tapahtuneita esiintyjäsakille, tai heidän tuttavilleen. Noloimmat menkkakokemukset, miestentautien poliklinikan pohdinnat, miesten keksien syöntitavat... Moni arkinen asia saa ihan uuden katsantokannan. Esityksen tarkoitus ei ole solvata tai nauraa miehille, vaan nostaa naisasiaa tapetille. Jos siinä sivussa hieman saa vastakkainenkin sukupuoli kyytiä niin... 

Yleisö oli 98% naisvoittoinen, ja kylläpä meistä lähti ääntä. Naurua, taputusta, vislausta ja yleistä hyväksyvää hurinaa. Vanhemmat rouvat ympärilläni olivat kaikki ihan fiiliksissä, kaikilla varmasti omakohtaisia kokemuksia lavalla käsitellyistä teemoista. Tuntui kuin olisimme olleet yhtä suurta ja onnellista perhettä. Koskettavissa kohdissa nyyhkäisimme yhteen ääneen.

Esiintyjät ovat monenikäisiä eli toiset vielä lastensaanti-iässä, toiset jo sen ohittaneita. Ehdottomasti vahvuus! Anna Victoria Eriksson, Susanna Haavisto, Linda Hämäläinen, Pauliina Saarinen ja Riitta Salminen ovat niin läsnä, niin valovoimaisia ja niin upeita naisia kaikki. Huikea lavakarisma ja ääni, joka ikisellä. Tosin Linda Hämäläisen ääni vie minut eniten nirvanaan, kuten aina sen kuullessani. Pianon (ja muutaman muunkin soittimen) takana myhäilee Anna-Mari Kähärä ja muita soittimia taituroi Sara Puljula. Kummatkin armoitettuja muusikoita ja laulajia, ja niin monesta musiikkiteatterikuviosta tuttuja. 

Musiikki on kiitettävän monipuolista. Kansanmusiikkihenkistä, musiikkiteatteria, bluesia, a capella laulua, herkkää balladia. Jalkani naputtaa tahtia, ja taputusrytmiin on helppo lähteä mukaan. Yhteislauluakin. Kähärä on monipuolinen säveltäjä, mikä taas kerran tuli todettua.

Esityksessä on niin paljon näkökulmia naiseuteen että ihan jokainen nainen voi samaistua, vaikkei olisi edes syntynyt munasarjojen kanssa. Kaikki ovat jonkun äidin tyttäriä, asia mitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. Se näkeekö jokainen nainen peilissä äitinsä onkin hyvä kysymys. Kuinka monelle pahin asia mitä kumppanisi voi sinulle sanoa on: "sähän olet ihan kun äitisi"? Miksiköhän näin on... Miten pyristellä irti siitä peilikuvastaan ja äidinmallistaan? Vai kelpaisinko ihan omana itsenäni, tämmöisenä, tavallisena suomalaisena naisena?

Esiintyjät on puettu rennosti, kukin oman persoonansa näköisiin vaatteisiin. Tuomas Lampisen käsialaa, kuten hienosti patinoidut ovetkin näyttämön takaosassa. Niistä saadaan myös aihetta sisääntulopohdiskeluun. Sonya Lindforsin tarkkaan ajoitetut koreografiat toivat liikettä lavalle.

Yhdessä vaiheessa puhutaan vanhenemisesta ja rypyistä. Linda Hämäläinen julistaa haluavansa olla luomuvanhus, koska vanhat ryppyiset naiset ovat ihania. Yleisöstä kuuluu vilpittömällä äänellä "kiitos", ja se herättää valtavan aplodimyrskyn ja naurunremakan! Tämä esitys itkettää ja naurattaa, käy suoraan ja armotta tunteisiin, hyvässä ja pahassa. Olen väsynyt ja hengästynyt, mutta onnellinen ja ladattu täyteen (nais)energiaa. Jonkunlainen seesteinen hurmos voisi kuvata fiiliksiäni. Tällein vaihdevuosi-ikään ehtinyt sai esityksestä paljon myös vertaistukea!

Kysy siskoilta on vähän kuin keikkakokemus, stand up show, teatterielämys, naisasian seminaari ja uskonnollinen tilaisuus, kaikki käärittynä samaan pakettiin. Voisin suositella tätä ilman muuta jokaisella tuntemalleni naiselle, ja tuntemattomille myös. Mutta myös miehille, monestakin eri syystä. Haluan ehdottomasti kokea tämän energialatauksen uudelleen ja onneksi esitykset jatkuvat toukokuulle asti! 

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.