Sivuhenkilöt / Lehmuskallio & työryhmä, Teatterikesä 10.8.2017

Mun piti tätä mennä katsomaan aikoinaan marraskuussa Suomenlinnaan, mutta se vaan jotenkin jäi. Siinä paikassa olisikin ollut hieman erilainen elämys. Mutta ei Tampereen Pakkahuoneessakaan mitään vikaa ole, varsinkin kun syvyyssuunnassa käytetään tilaa tosi isosti. Sivuhenkilöt on hieman erilainen sirkusesitys.

Alma Lehmuskallio on ohjannut ja Eira Virekoski laatinut tekstin. Kaikki on hypnoottisella tavalla outoa, ja ihmisten välinen kommunikointi kohta kuilun tai muurin. Vaikka koittaisi kurottautua toiseen henkisesti, ei vain ylety.

Sivuhenkilöt on hyvin surrealistinen esitys. Yhtään ei osaa ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu, koska se voi olla aivan mitä tahansa. Ihmiset käyttäytyvät kuin vailla järkeä, vaikka on kaikilla joku agenda. Jokaisella omansa. Kaikki alkaa sukupäivällisiltä. Tai kahvihetkestä ehkä ennemminkin. Vai ovatko nämä sittenkin häät? Pöytäliinan alta paljastuu outo sakki ihmisiä. Ketä nämä vainajia muistuttavat vapisevat tyypit ovat? Heidät on ikuistettu moniin valokuviin, jotka ovat säilyneet jälkipolville. Kuka enää muistaa ihmisiä vanhoissa valokuvissa, kun kaikki ovat kuolleet? Surullista ja haikeaa, mutta totuus. Aavemainen rahiseva musiikki taustalla lisää omituista tunnelmaa. Vanhanaikaiset vaatteet vievät meidät toiseen aikaan, vanhaan aikaan. Pariskunnalla on valokuvaamo.

Naisen äiti asustaa heidän kanssaan, mutta mamma on sairaalloinen, ja muutenkin aika outo. Mamma nimittäin kierii lasimurskassa, temppuilee tikapuilla, kaiteilla, tuolilla. Hän haluaa ostaa hevosen, ja hevosen hän saakin. Tai saako hevonen mamman, mene ja tiedä. Lopulta mieli on hevosen. Mamma on varsinainen häirikkö muutenkin. Mahtaako muistisairauskin piinata. Yksinäisyys ainakin. Mamma tahtoo kosketusta. Ja takaisin lapsuuteen. (Haluammeko me kaikki samaa, loppujen lopuksi. Lapsuuden takaisin, ja kosketusta).

Esitys jättää mieleen paljon kysymyksiä. Millainen on ohut suukko tai hidas spanieli? Kuka tämä salaperäinen Käthe oikein onkaan? Tuleeko mamman povaama maailmanloppu? Miten jalka kuluu puhki? Itse asiassa ohuen suukon käsite kerrotaankin.

Näyttelijä Ulla Raitiota olen nähnyt viime aikoina paljon, ja hyvin erilaisissa esityksissä. Tässä hän hehkuu vaimona; naisena jolla on ongelmia pätkivän puheen ja raajojen pysymisen kanssa. Kehodysforiaa? Hän lipuu kauemmas ja etäämmäs miehestään. Raitio on ilmeikäs näyttelijä, joka taitaa näemmä hyvin myös pianonsoiton. Sitäpaitsi Teatterikesässä Raition voi nähdä myös loistavassa Karkotetut-esityksessä! Milla Järvinen on mystinen Käthe, joka ilmaantuu valokuvaajaparin elämään. Akrobatiataitojaan sängynpäädyssä esittävä Järvinen on hypnoottisen taitava ja eteerinen. Saku Mäkelä toimii niin tanssijana kuin sirkustaiteilijanakin, ja akrobaattitaitojaan saadaan ihastella nyt. Henna Kaikula hurmaa mummona, joka taitaa tempun jos toisenkin. Yksi mamman bravuureista oli mennä todella pieneen tilaan, ja sitten liikkua eteenpäin miniatyyrikokoisena.

     

Musiikki on aavemaista ja hyytävää. Ylipäätään tulee sellainen viktoriaaninen fiilis, sekä puvuista, musiikista että kokonaisuudesta. Vaimolla on oudot raajat; ne kasvavat, irtoavatkin. Pituuttakin tulee muutama metri lisää naiseen yhdessä kohtaa. Huonekalut liikkuvat itsekseen. On käsittämätöntä miten monta erilaista kohtausta, erilaista tilaa, erilaista esitystä tähän on saatu mahdutettua. Tilanteet vaihtuvat, mutta eivät salamannopeasti vaan viipyillen ja hämäävästi. Bonusta Janne Vasama pukusuunnittelusta ja lavastuksesta sekä Joonas Outakoski kiehtovan äänimaiseman luomisesta.

Vaikka Sivuhenkilöt ehkä eniten (nyky)sirkusta muistuttaakin, niin tässä oli myös (nyky)tanssillisia elementtejä, näytelmää ja vaikka mitä. Yleensä nykysirkusesityksissä ei puhuta, mutta tässä aika paljonkin. Surrealismia monessa muodossa. Surumielinen tunnelma roikkuu kaiken yllä. Ihmiset ovat yksinäisiä ja yksin, vaikka samassa tilassa ovatkin. Kaikki kaipaavat kosketusta.

Tykkäsin kun kaikkea ei paljasteta kerralla, vaan pikkuhiljaa. Uusia juttuja putkahti hiljaksiin esiin kankaiden alta. Bonusta myös käsiohjelman (ne olivat unohtuneet katsomon alle kaappiin, mutta kysyvä = minä sai esityksen jälkeen!) hauskoista henkilöesittelyistä! Varsin erikoista, outoa, kiehtovaa. Genrerajoja rikkovaa sirkusta, joka herätti Teatterikesän katsojissa ansaittua ihastusta.


Kuvien copyright Heli Sorjonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vaimoni, Casanova / Kuopion kaupunginteatteri & Tanssiteatteri Minimi, Teatterikesä 9.8.2017

Harmikseni missasin tämänkin. Ei ollut rahkeita lähteä Kuopioon katsomaan, ja Riihimäen ja Espoon teatterien vierailureissut eivät oikein sopineet kalenteriin. Mutta onneksi taas Teatterikesä tuli ja pelasti! Leea Klemolan käsikirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova oli nimittäin monellakin eri tavalla kiinnostava juttu. Kuopion kaupunginteatterin ja Tanssiteatteri Minimin yhteistuotanto sai ensi-iltansa Kuopiossa jo syyskuussa 2016.

Jotenkin tykkään kun näytelmässä tehdään tai esitetään näytelmää. Tässä näemme vanhemman näyttelijädiivan Kyllikin (Seija Pitkänen), joka palaa kahdeksi vuodeksi venyneen (sairas)poissaolon jälkeen teatterille, harjoittelemaan Casanova-näytelmää. Syytteet seksuaalisesta ahdistelusta luovat edelleen jännitteitä "tekniikan poikien" ja Kyllikin välille. Narikkatyöntekijä Antero (Miko Kivinen) toimii oman toimen ohessa ohjaajajana ja näyttelijänä, kamppaillen oman häilyvän identiteettinsä kanssa, monenlaisissa asuissa, Aataminkin. Jälkimmäistä nähdään kieltämättä jo hieman yliannostuksen verran. Kyllikin aviomies Jukka (Annukka Blomberg) on taas munaton, hajuton ja väritön ja mauton. Tapettiin sulautuva mies ei saa sanottua tai tehtyä oikein mitään, ainakaan oikein.

Kotona ei asiat suju, selkää vihloo ja teatterissa asiat vasta mutkistuvatkin. Tekniikan poikien (Aki Pirskanen ja Jussi Konttinen) lisäksi siellä pyörii työharjoittelija Maaria (Meri-Maija Näykki), jolla on tarjolla monenlaista naamiota, sekä Ari (Antti Lahti), jolla on koreografina ja tanssijana syvällisempikin vaikutus Kyllikkiin.

Musiikkiakin kuullaan, mutta ei kauheasti, koska muuten Kyllikiltä lähtee mopo käsistä ja himot valloilleen. Himot ovat jyllänneet vuosien aikana muutenkin; maine naispuolisena Casanovana ei ole tuulesta temmattu.

Koko näyttelijäsakki on tolkuttoman hyviä. Seija Pitkänen tekee Kyllikistä aika rasittavan ja pirskahtelevan ämmän, mutta toisaalta hyvin samaistuttavan ja traagisenkin hahmon. Annukka Blombergin Jukka on jotenkin kaikessa lakonisuudessaan liikuttava ja säälittäväkin. Upeaa näyttelijätyötä kummaltakin! Miko Kivinen suorastaan säkenöi, niin mekossa kuin munasillaankin. Meri-Maija Näykki on aina kevätpuron raikas, ja oli ilo nähdä hänet taas lavalla. Antti Lahden kukasta kukkaan liitelevä koreografi ei mahda itselleen mitään; naisiin lankeaminen kun käy niin helposti.

Näytelmän edetessä myös esityksessä harjoiteltu Casanova etenee, muuttuu, kasvaa ja tarjoaa lukuisia nauruuntukehtumisia katsomossa. En muista milloin olen nauranut näin paljon missään. Kai tämä sitten on tragikomedia. Kun Antero liihottaa isossa koiran pehmolelua muistuttavassa ja kimaltavin strassein koristellussa tekopeniksessään pitkin lavaa seitsentahtista italiatempoa tavoitellen. Kun uuninluukkua ei saada auki kovista yrityksistä huolimatta. Miiminen rahapussi ja rituaaliyhdyntä. Ruotsalaiset Commedia dell'arte-nuket naurettavine nimineen (Knulliga Granne, Knussliga Granne, Finnjävel jne). Markiisi de Volvo joka haluaa mennä taikauuniin. Hautajaismusiikkikuuntelusessio miesten vanhassa pukkarissa. Agnethan surulliset muistojuhlat.

Mietin tämän nähtyäni vanhenemiseen liittyviä kysymyksiä; kuka saa tuntea himoa ja halua, ja kuka ei. Kyllikki haluaa elää ja kokea, tuntea intohimon aallot, eikä olla vain miehensä seksiorja. Tosin Kyllikin ja Jukan seksikohtaus on kaikessa karuudessaan ja kömpelyydessään ehkä noloin lavalla nähty akti ikinä. En oikein tiedä ketä tässä pitäisi sääliä. Onneksi esitys on niin hulvaton ja hersyvä että se huumori auttaa kipeisiinkin asioihin. "Nyt ulos sieltä pussista, nyt nussitaan" ja "oisitko ottanu miestenlehden?".

Teatterikesän kotimaisissa vierailuissa on ihanaa kun näkee lavalla monesti itselleen uusia näyttelijöitä, joihin tykästyy kertalaakista. Miinuspuolena on se, että monet näistä työskentelevät toisella puolella Suomea olevissa teattereissa, minne on normaalisti hankalaa tai kallista matkustaa. Mutta mitäpä sitä ei tekisi tämän harrastuksen vuoksi.

Tampereen teatterin Frenckell on sopivan intiimi tila ja sitä hyödynnettiin erinomaisesti. Porukkaa tuli ja meni niin katsomon etureunassa olevasta ulko-ovesta kuin mutkitellen katsomoa halkaisevaa keskikäytävääkin pitkin. Erkki Saarainen on tehnyt toimivan ja simppelin lavastuksen ja Mirkka Nyrhinen suunnitellut puvut. Varsinkin Casanovan rooliasut ja seksijumala-Anteron valkeat hörhelöt ovat upeita.

Mutta kolme tuntia ja vartti on aika pitkä aika näytelmälle, ehkä tästäkin olisi voinut nyt edes sen vartin verran tiivistää pois. Mutta mistä; se onkin hyvä kysymys. Kokonaisuus oli toimiva eikä missään vaiheessa tullut tylsiä hetkiä.


Kuvien copyright Sami Tirkkonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Saalistajat / Aurinkoteatteri, Teatterikesä 9.8.2017

Viime vuoden Teatterikesässä Aurinkoteatterin Maa-Tuska oli käsittämätön sukellus ties minne, joten itsestäänselvyys oli että Saalistajat piti myös nähdä, kun sekin nyt ohjelmistoon pääsi. Ja ei tarvinnut pettyä. Esitys oli juurikin niin räävitön, hillitön, värikäs ja absurdi kun kuvittelinkin. Tai oikeastaan vielä enemmän.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Sanna Hietala ruoskii näyttelijänelikostaan kaiken irti. Saalistajissa sananmukaisesti heittäydytään menoon mukaan. Perhedraamaa luontodokumenttitwistillä tai jotain sellaista. Tai perhehelvettiä, ihan miten vaan. Luontotutkija David Attenboroughin tyyliin tutkii ja dokumentoi erään alfanaaraan johtamaa laumaa. Kuulemme tutkijan äänen, ja näemme hänet työn touhussa, naishahmo Pamela Kålan (Paul Holländer) saappaissa. Vai onko Pamela sittenkin teini-ikäinen naapurintyttö? Lauman alfanaaras Armi Salin sekoilee, skitsoilee, tahtoo laulamaan karaokea, nappailee kaikenlaista ja on aivan pöyristyttävän rivo ja ihana. Niklas Häggblom tekee sellaisen roolisuorituksen hirviöäiti Armin roolissa etten vähään aikaan muista nähneeni moista. Armi on aivan mahdoton tyyppi, mutta silti jotenkin sympaattinen. En haluaisi kohdata häntä pimeällä kujalla, enkä oikein päivänvalossakaan. Ei ihme että lapsensa pitävät tätä kahlittuna talonrötiskönsä eteen. Kaikessa överiydessäänkin Armi on kyllä varsinainen oman elämänsä (anti)sankari. Lopuksi saamme vielä Armin kitarasoolon!

Lapset sitten. Aikamiespoika Jarno (Wilhelm Grotenfelt) haaveilee koiransa kouluttamisesta, mutta rekkuraiska asuu suljettuna autonromiskoon. Romiskoon joka taitaa olla riivattu. Vanhaa palveluskoiraharrastajaa (minua) katsomossa naurattaa. Sähköpannasta taitaa olla enemmän hyötyä ihmisten kaulassa (bonuspisteet Grotenfeltille huikeista kaatumisista ja sähköiskukiemurteluista!). Lääkearsenaaliaan ahkerasti hyödyntävä tytär Helli (Milla Kangas) ilmaantuu paikalle vuosien tauon jälkeen, kotitalonsa myyntiaikeet mielessä. Valitettavasti mörskä ympäristöineen (ja irtipäässeine Armeineen) ei taida olla joka ostajaehdokkaan mieleen, ei ainakaan jyväskyläläisen arkkitehdin. Vastarannalta satunnaisotannalla ammuskeleva tyyppikään ei paikan arvoa nostane. Naaraiden välinen valtakamppailu tulee olemaan ankara!

Tämä nelikko ryöpsähtelee, sekoilee, haahuilee, välillä lauraa lurittelee, paneskelee (sekä patjan että toistensa kanssa), tappelee, koheltaa ja aiheuttaa katsojissa hillittömiä nauruntyrskähdyksiä.

Yltäkylläisessä puvustuksessa kaikkien irtomahat hyllyivät ja lavastuskin on ryöppyävän runsas ja roinantäyteinen. Kiitos molemmista Raisa Kilpeläiselle.

"Minä tiedän millaista on elää marginaalissa" - tämän nähtyäni minäkin tiedän.

Nämä ihmisreppanat ovat jollain tapaa kesyttömän luonnon viimeinen linnake. Mutta mitä niille pitäisi tehdä? Terapoida lisää, lääkitä vai sulkea laitokseen? Vai odottaa kunnes evoluutio hoitaa hommansa ja lauma kuolee omaan sisäsiiittoisuuteensa, mahdottomuuteensa tai vain juo itsensä hengiltä? Tämä laji on kuitenkin jo uhanalainen, koska luonnonsuojelijat eivät ole siihen tykästyneet. Helpompaa suojella söpöjä ja rauhallisia eläimi. Ja on se kumma kun homoille ja apinoillekin on omat etujärjestönsä, mutta kukaan ei suojele Armia. Niin, on se kumma. Elämä on siinä mallilla ettei ambulanssikaan enää suostu tulemaan paikalle. Armin piikki on kuulemma täynnä.

Villi luonto, luontokappaleet ja niiden kesyttäminen. Eläimien käyttö ihmisen tarpeisiin. Eläinten ja ihmisen suhde. Näitäkin teemoja tässä sekoilussa sivutaan.

Kieli on rönsyävää, puhe karkeaa. Kaksi tuntia ja vartti meuhkaamista. Toisessa näytöksessä viretaso hieman laski, mutta meno ei hiipunut kuitenkaan. Siinä kun sisko ja sen veli vetävät duettoa hoitoonlähtemisestä on kyllä nauru kaukana. Vaikka muuten sai nauraa melkein hysteerisesti, liki taukoamatta.

Aivan sekoboltsi perhe ja sekoboltsi näytelmä. Rakastin sitä ehdoitta!


Valokuvien copyright Raisa Kilpeläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tom of Finland / Turun kaupunginteatteri, Teatterikesä 8.8.2017

Toukokuisen Teatterikesän tiedotustilaisuuden paras asia minulle henkilökohtaisesti oli Tom of Finland musikaalin paluu-uutinen. Kaksi esitystä Teatterikesässä. Mahdollisuus päästä fiilistelemään vielä kerran. Luulin jo 6.5. jättäneeni esitykselle lopulliset jäähyväiset, mutta ei sentään. Joskus aina välillä saa näitä toisia mahdollisuuksia. Kiitos siitä Teatterikesä!

 Pahvi-Kake bongattu Tampereelta, Työviksen aulasta!

Vaikka siitä viimeisestä T of F esityksestä on jo kolme kuukautta, niin mihinkään unholaan ei musikaali ole mielessäni jäänyt. Jos ei nyt ihan päivittäin, niin ainakin viikottain se on jostain päähäni putkahtanut, ja kymmeniä kertoja olen musiikkia kaivannut. Voi kun saisi musiikin äänitteenä - en varmaan enää muuta kuuntelisikaan. Eli tämän illan esitystä oli sekä kaivattu että odotettu. Vähän ehkä jännittikin. Miten esitys sopii Logomoa suuremmalle estradille eli Tampereen työväen teatterin suurelle näyttämölle? Muistavatko esiintyjät replansa ja muut kuviot? Tykkääkö Teatterikesän ehkä hieman kriittinenkin yleisö näkemästään? Selviänkö pyörtymättä onnesta?

Turhaan jännitin, sillä kaikki meni nappiin. Tuntuu että esiintyjät olisivat olleet erityisen liekeissä tänään. Suuri lava otettiin hienosti haltuun ja yleisö oli pähkinöinä pienen alkuhidastelun jälkeen. Musiikki kuulosti upealle ja kaikesta sai hyvin selvää. Mikit pätkivät/rätisivät pari pientä kertaa. Kaikki sujui kuin... no, tanssi! Laskovarjokohtauksessa varjo ei tullut valtaisan suuren katsomon yli, vaan lavan etureunasta, mutta näyttävää sekin oli, koska lava on niin suuri. En kertakaikkiaan löydä mitään muuta kuin kehumista illassa. 

Nuorena Toukona nähtiin Tuure Boelius, joka oli saanut rutkasti lisää esiintymisvarmuutta ja lauloi rennosti ja ilkikurisen ihanasti. Muutenkin porukka oli samoja vanhoja tuttuja. Tukkilaiskohtaus oli hersyvä, Olli Rahkosen tulkitsemat rokkibiisit saivat menojalan vipattamaan, Mika Kujalan En ole niitä oli tajunnan räjäyttävä kokemus, huikeat koreografiat Ai jaa -biisissä, upea Pimennetyn kaupungin tango tanssimuuveineen, kaksikko Tuukka Raitala ja Jonas Saari lukuisissa huikeissa rooleissaan, Panen paperilla - elävät (piirros)patsaat, laskuvarjokohtaus, Jesus my ass!, Kreivin ja Mekaanikon kohtaaminen, Anna Victoria Erikssonin ääni, Kake ja moottoripyörä, Nylundin Jukan ja Olli Rahkosen duetot... sellasia parhaista parhaimpia kohtia oli kymmeniä ja kymmeniä. Ja sitten on aina se taidenäyttelyn mummo!!! Paras!

Olenko muistanut jo mainita että Olli Rahkonen on niiiiiiiiiiiiin loistava että oksat pois. Pekka Strang tekee myös hienon henkilökuvan Touko Laaksosesta taannoisessa Dome Karukosken Tom of Finland elokuvassa. Mutta Rahkosessa on vaan jotain mitä ei kenessäkään. Mulle teatteri on se elokuvaa läheisempi taidemuoto, joten ehkä siksi näyttämöllä tapahtuva roolityön haltuunotto on se juttu. Rahkosen Touko/Tom tulee iholle ja tunkeutuu läpi. En tiedä mihin asti, mutta ainakin sydämeen.

Biisit saivat itkemään, nauramaan, pakahtumaan. Ihmiset ympärilläni tuntuivat myös nauttivan, ainakin naurusta ja väliaplodeista päätellen. Lopussa taputuksista ja huutomyrskystä ei meinannut tulla loppua millään. Aika moni katsomossa osoitti suosiotaan myös seisten. Mä en olisi halunnut esityksen loppuvan ikinä koskaan. Lopulta vaan oli pakko kuivata silmät ja suunnata kotiin.

Hyvä esitys on hyvä esitys. Se kestää aikaa. Jää nähtäväksi miten tämä toimii myöhemmissä versioissa; eri paikoissa ja eri porukoilla esitettynä. Koska tämä sakki on vaan maagisen hyvä, ja kaikki pelaa niin saumattomasti yhteen - Tuomas Lampisen puvut, Jani Uljaan lavastus, Jarmo Eskon valot, Sanna Malkavaaran projisoinnit ja Reija Wäreen ohjaus ja koreografiat. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin loistava musiikki ja Tuomas Parkkisen huikea käsikirjoitus pysyvät toki jatkossakin (pääasiallisesti) samoina, mutta juuri tämä uniikki tiimi teki tästä Tom of Finland musikaalin produktiosta niin huikean. Mikään porukka ei tule yltämään samalle tasolle. 

Turun kaupunginteatteri saisi vetää tätä vaikka pari kertaa kuussa seuraavat 25 vuotta ja tulisin katsomaan joka kerta. Harmittaa vallan vietävästi ettei ollut rahkeita keväällä nähdä sen enempää kuin viidesti. Olisi pitänyt priorisoida ja käydä enemmän. Kirjoitukseni ensi-illasta viime tammikuulta kertoo kaiken olennaisen, ja allekirjoitan sen yhä 100%. 

Keskiviikkona 9.8.2017 klo 13 on viimeinen mahdollisuus nähdä Tom of Finland musikaali tässä ilmenemismuodossaan. Jos se on näkemättä, niin tee itsellesi palvelus ja mene katsomaan; mikäli lippuja on vielä jäljellä (on niitä vielä vähän). Ei tarvitse sitten katua myöhemmin että miksi en nähnyt... 

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Otto-Viille Väätäinen, kiitoskuvat omia.

Vuonna 85 / Latoteatteri Kulissi 4.8.2017

Viime vuonna kävin katsomassa latoteatterilaisten Rocky Horror Show'n ja tykkäsin! Siksipä olikin hauska yllätys että tämän kesän esityksenä nähdään Tampereen työväen teatterissa vuosikausia pyörinyt hittimusikaali Vuonna 85. Eppu Normaalin, Popedan ja Juice Leskisen hittibiisien ympärille koottu Riku Suokkaan ja Heikki Syrjän kynäilemä tarina on kyllä kaikessa korniudessaankin ihan toimiva. Kaarina Leinonen on sen sovittanut Teatteri Kulissin tarpeisiin ja vastaa myös ohjauksesta.

Viisihenkinen bändi veivaa lavan "yläkerrassa" ja Rami-Jussi Ruodemäki on tehnyt biiseihin uudet sovitukset. Välillä aika omanlaisia sovituksia, mutta kyllähän tämä musiikki toimii. Ja niin taitavia kynäilijöitä Suokas ja Syrjä ovat, että biiseissä seikkailevat Mauno, Karoliina, Turmiolan Tommi, Palle, Ruba, komisario Pepponen ja monet muut heräävät lavalla henkiin.

Näin viidennen esityksen ja vielä oli ainakin pikkiriikkisen hakusessa tulot ja menot eli pienenpieniä taukoja ja aavistuksenomaisia epävarmuuksia. Mutta mitäs pienistä kun kokonaisuus toimii näinkin hyvin! Harrastajateatterien esityksiä on sikäli aina ilo katsoa koska esiintyjillä on kamalasti energiaa ja intoa. Siinä ei koulutuksen puute tai esiintymiskokemuksen vähyys niin paljoa haittaa, kun on se palo! Kaikilla ei ehkä ole mikään superloistava lauluääni, mutta se palo. Erityisesti esityksestä jäivät mieleeni Joonas Kunnela (Tommi Turmiola), Aaro Viitanen (Mauno Peppone), Juuso Porras (Iso-G), Jorma Tuhkala (komisario Peppone) ja Taru Mäkinen (Karoliina). Kaikki olivat kyllä oikein hyviä, ei sillä.

Teatterimiljöönä vanha lato on ihan omanlaisensa. Viehättävä ja kotoinen. Tapparavärinen (sini-oranssi) puvustus iskee silmään heti alkumetreiltä, mutta onneksi muitakin värejä nähdään. Anniina Saari on henkilö pukujen takana. Kasaridiskokuvioiden ja muiden hauskojen koreografioiden tekijänä kunnostautuu Nella Kaartinen. Varsinkin nakkikioskitappelun koreografiat oli kivat!

Matkapuhelinvitsit naurattavat ainakin meitä vanhempia katsojia ketkä oikeasti muistamme NMT-ajat, tai yleensäkin vuoden 1985. Se vuosi on kyllä hyvin omassa muistissa, kiivaimpia teinivuosia kun silloin elin. Ylipäätään koko se kamala kasariestetiikka on saatu hyvin mukaan esitykseen. Kalevi ja Delilah Pepposen avioidylli on hykerryttävää seurattavaa. Pallen polttarien valssiversio Sukset-biisistä on toinen hauska kohtaus.

Mun suosikkibiisejä on monta. Raswaa koneeseen, Mauno soittaa stereoo, Pimeyden tango (oli muuten hieno versio missä Jyrki-Boy, Ellu ja Tommi vetävät tämän kolmistaan, ja haitari soi! Samalla valot syttyivät hiljalleen eri valopisteisiin lavalla), Kellot lyö (vaikka tähän vähän kaipasin Mustajärven Paten rockääntä), Yö, Murheellisten laulujen maa, Musta aurinko nousee ja Viidestoista yö. Ja eihän sitä voi olla nauramatta John Holmesille ja Panomiehelle! Alunperin muuten hieman hirvitti kun tämä perjantain esitys oli singalong. Mutta onneksi ihmiset lauloivat (ainakin katsomon takaosassa) sen verran vähän ja hiljaa ettei häirinnyt. Vaikka jotenkin olisi olettanut perjantain olevan suosittu moiseen joukkokaraokeen.

Jos nyt jotain pitää hieman kritisoida niin se on (viimevuotiseen tapaan) äänen volyymi. Tai lähinnä sen puute. Koska kerkesin paikalle niin myöhään, niin ainoat vapaat paikat olivat ihan takana. Ja valitettavasti niin musiikki kuin laulukin kuului sinne tosi himmeästi. Kuulemma eturiviin kuului hyvin, mutta taakse ei. En tiedä pystyykö miksauksella vaikuttamaan, tai kaiuttimien sijoittelulla tai millään, mutta ehkä siihen pitäisi kiinnittää huomiota. Välillä piti oikein pinnistellä että kuuli ja sai selvää, mutta onneksi biisit sanoineen osaa ulkoa. Mikitkin pätkivät välillä.

Esityksiä on aina 1.9. asti, ja useita singalong-näytöksiäkin vielä luvassa. Jos siis haluat nostalgisoida tai muuten vaan muistella nuoruuttasi tai peräti lapsuuttasi, tai olet niin nuori että haluat tutustua mitä musiikkia vanhempasi kuuntelivat "silloin joskus", niin sitten tämä on juuri oikea esitys. Tai jos nyt ylipäätään tykkäät musiikkipitoisesta teatterista. Suosittelen!

PS. Olin maanantaina Helsingissä STOAn kirjastossa kirjoittamassa tätä juttua, kun läppäri levisi. Ping vaan. Muutamia tunteja koitin saada sille apua ympäri Helsinkiä, turhaan. Onneksi oli kotosalla varakone, mutta tiistaina alkoi Teatterikesä ja keskiviikkona Worldcon ja kiireet ovat *hieman* painaneet päälle. Siksi sain tämän vasta nyt valmiiksi. Pahoittelut siitä!


Esityskuvien copyright Nelli Rantanen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sillanpää-ooppera / Myllykolun kesäteatteri 2.8.2017

Suuri hatunosto hämeenkyröläisille! Uunituore kotimainen uutuusooppera maalaiskylän nobelisti-Sillanpäästä on ollut valtava voimainponnistus oopperan tekijöille, Sillanpää-seuralle, kesäteatterin puuhamiehille ja -naisille ja kaikille muillekin asianosaisille. Näin naapurikunnassa asuvana kadehdin tämmöistä suurta hanketta ja sen läpiviemistä.

  

Kun vielä tuloksena on näin onnistunut oopperakokonaisuus niin mikäs tämmöistä on katsellessa. Marco Bjurström ei tule ensimmäisenä mieleen oopperaohjaajana, mutta vallan loistava debyytti tämä on. Erinomaisen joustavaa ja hyvin laulavaa kuoroa käytetään tosi paljon ja heillä on hienoja koreografioita. Niistäkin kiitos kuulunee ohjaajalle. Kuoro oli ihan helmi!

Seppo Pohjolan säveltämä musiikki on aika modernia ja paikoitellen en oikein tiedä mitä siitä pitäisin. Mutta sitten tulee jotain "tutumpaa" ja helpompaa ja huomaan tykkääväni. Sillanpään marssilaulua ja kansanlauluja (mm. Taivas on sininen ja valkoinen). Tai likipitäen rap-henkinen kirje diktaattoreille, missä Eemeli ja kuoro käyvät hilpeästi läpi Sillanpään viestiä Stalinille, Mussolinille ja Hitlerille. Kansanlauluhenkinen jazzpala on myös hirtehisen hauska konkurssianomus. Hiljaisemmissa hetkissä kuoron hyminät ja suhinat kuuluvat kauniisti. Musiikki muuttuu aggressiiviseksi, suorastaan riitasointuiseksi, kun Sillanpään mieli alkaa järkkyä ja hän joutuu hoitoon. Mutta ei nykymusiikki ole ihan mun juttuni silti. Sitä on hankalampi kuunnella. Mutta ehkä elämään tarvitsee haasteita ja omalta mukavuusalueelta poistumisia silloin tällöin. Musiikista vastasi TampereRaw, kapellimestari Jouni Rissasen johdolla. Tomi Pietilä toimi äännisuunnittelijana ja esityksessä kuultiin monikanavatekniikkaa. Istuin keskikäytävän kohdalla, aikalailla keskellä katsomoa. Siihen kohtaan ainakin äänet kuuluivat aika tasapainoisesti.

Roolitus on minusta oikein onnistunut. Sauli Tiilikainen vanhemman Sillanpään roolissa on ihana! Lauluäänensä toki on jo itsessään komeaa kuultavaa, mutta sen lisäksi mies on hauska ja karismaattinen. Vetäessään pikku-Eemelinä kujeilevan hauskasti tai mieleltään järkkyvänä vanhempana miehenä; kaikki sujuu yhtä suvereenisti. Waltteri Torikka on ihan kelpo nuori Eemeli. Kyllä näissä miehissä karismaa piisaa! Pidin kovasti miten nuorta ja vanhaa Eemeliä vuoroteltiin, miten he lauloivat yhdessä ja peilasivat toisiaan.

Päivi Nisula on aivan mainio matroonamainen sairaanhoitaja ja Helena Juntunen säkenöi Siikrinä eli Sillanpään puolisona. Juntusen heleä ääni soljuu kauniisti ja myös duetot Torikan kanssa kuulostavat korviini miellyttäviltä. Petri Bäckström ahkeroi Torikan tapaan alkukesän Ilmajoen musiikkijuhlien Mannerheim-oopperassa ja tykkään hänen äänestään ja lavakarismastaan kovasti myös tässä.

  

Libretto on Suomen Sillanpää-asiantuntija Panu Rajalan käsialaa. Paikoitellen riimejä, paikoitellen hauska, ja tämmöiselle Sillanpään elämään ja vaiheisiin perehtymättömälle oikea aarreaitta. Hämeenkyröläinen murre ja puheenparsi kuulostaa laulettunakin hyvältä. Hyvä ettei ole kirjakieltä, paitsi satunnaisesti.

  

Tunnustan että sivistyksessäni oli Frans Emil Sillanpään kokoinen aukko, eli en tiennyt hänen elämästään juuri mitään. Tämä ooppera tarjoili hyvän tiivistelmän ja näkökulman nobelistin elämään. Eikä se nosta häntä mihinkään kansakunnan alttarille tai siloittele liikaa. Sillanpäästä on ihmisten mielikuvissa ehkä tehty myytillinen kirjailija, suomalainen suurmies, mutta tämä ooppera tarjoilee kuvan myös tavallisesta miehestä; heikkouksineen ja huonoine piirteineen. Sillä kyllä niitä näemmä piisasi myös.

Vähän kyllä välillä ärsytti tämä kliseinen kuva miestaiteilijasta; juopporetku ketale, joka hummailee maailmalla, vetää viinaa luomistuskaansa ja vaimoressu kärvistelee kotosalla lapsikatraan kanssa vähillä varoilla. Eikö näitä ole NIIN nähty. No on, mutta tässä nähdään taas yksi. Lisäksi kesäteatteriperinteitä kunnioitetaan perinteisellä kännikohtauksellakin. Ihan hilpeää se on, mutta... Onneksi kokonaisuus kuitenkin toimii.

Osmo Rauhalan luonnonhenkinen lavastus sopii Hämeenkyrön kulttuurimaisemaan kuin nenä päähän. Isot eripituiset ja -sävyiset hirret törröttävät maisemassa kuin siihen luotuina. DNA-koodista muistuttavat kirjaimet takaseinässä herättävät ensin hieman hämmennystä (toisaalta kirjaimistahan Sillanpääkin työnsä loi), mutta käsiohjelmassa on sillekin selitys (DNA:n rakenne selvitettiin samaan aikaan mistä ooppera kertoo, ja kirjaimet siirtyvät sukupolvelta toiselle eri suurten luomusten muodossa). Sama ATCG-koodi toistuu videoprojisoinneissa. Vanhemman Sillanpään Kammiona toimii pieni hirsiseinäinen huone. Se tuo mieleen kesäteatterin vieressä olevan Sillanpään syntymä- ja lapsuudenkodin (kuva alla).

Kauniin yksinkertaiset puvut ovat Elina Vätin käsialaa. Siniharmaat sävyt kuorolaisten puvuissa, ja vaaleaita luonnonvärejä (ja varmaan myös materiaaleja) solisteilla. Sopii maisemaan, aiheeseen ja kokonaisuuteen. Pienet väriläikät siellä täällä, kuten punaiset huivit, luovat dramaattisia hetkiä myös puvustuksen kautta. Siikrin järeät maiharit olivat passelit jalkineet luonnonhelmaan.

Myös punaisten neliöiden käyttö vuoden 1918 kohtauksessa on tosi oivaltavaa ja kaunista katsottavaa. Esityksessä on ylipäätään paljon tuommoisia pieniä, visuaalisesti toimivia ratkaisuita mistä pidin. Sekin että esiintyjät käyttivät katsomon keskikäytävää kulkemiseensa. Yksi ihana esimerkki oli kuoron muodostama joki, jota veden solina ääninauhalta vielä täydensi. Siikri lipui puolisonsa luokse, ja jatkoi matkaansa, kuin Tuonelan virtaa pitkin, aina loppuun asti. Siinä tulivat noobelit ja soopeliturkit liian myöhään. Yksi hienoimpia kohtia oli juuri ennen väliaikaa punakaartilaisten esittämä Tampereelle-kohta. Huh! Väristykset menivät selkäpiitä pitkin.

Lopuksi jäljelle jää surkea, katkera vanha mies. Kaikkensa antoi, ja kaikki meni. Lopuksi palataan alkuun; vanha ja nuori Sillanpää laulavat yhdessä, Taatan tutunnäköinen lätsä ilmestyy Sauli Tiilikaisen päähän. Kuoro sihisee, kaikki hiipuu ja hiljenee. Hetken hiljaisuus ja sitten yleisö puhkeaa massiivisiin taputuksiin. Kylän oma poika on saanut arvoisensa esityksen.

Ooppera herätti kiinnostuksen lukea lisää Sillanpäästä. Joku tavoite siis lienee saavutettu. Oheispalvelut kesäteatterilla pelasivat hyvin, väliajalla nautittu suppiolovahveropiirakka oli maistuvaa, keli oli mitä parhain ja kunnan markkinointipisteellä oli kivoja ihmisiä töissä. Kyllä näillä eväillä viihtyi oikein mainiosti. Vessojakin oli riittävästi. Käsiohjelmassa oli paljon mielenkiintoisia haastatteluita ja juttuja Sillanpäästä muutenkin. Hyvä hämeenkyröläiset!

Toivotaan että esitys palaisi lavalle kesällä 2018. Uskoisin että kysyntää on, koska nämä 10 esitystä myytiin loppuun jo joskus talvella. Lisätietoja Sillanpää-oopperasta (ja mahdollisesta paluusta kesällä 2018) oopperan kotisivuilla. Kyllä Suomessa katsojia korkeatasoiselle kesäoopperallekin löytyy.

Ps. Juuri tulleen tiedon mukaan kesän 2018 oopperaliput ovat nyt myynnissä!


Kuvien copyright Mikko Auerniitty (kolme löhikuvaa esiintyjistä), loput omia.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Sanamyrsky / Otava Ensemble, Pukstaavi 3.8.2017

Lyhyestä virsi kaunis. Puolessa tunnissa ehtii kyllä käymään läpi Algot Untolan, tuon tuotteliaan kirjallisuusmiehen kymmenien nimimerkkien takaa, lyhyen päätoimittajavierailun Satakunta-lehteen 1908-1909. Ainakin jos on Juha Hurme, joka näin taas jatkaa sekä minun että muidenkin suomalaisten sivistämistä. Hurme on nimittäin käsikirjoittanut ja ohjannut Otava Ensemblen pienimuotoisen Sanamyrskyn, jota esitettiin neljästi heinä-elokuun vaihteessa.

Itse näin esityksistä viimeisen, Sastamalassa kirjamuseo Pukstaavin pihassa. Mikäs sen sopivampi paikka! Edellisenä iltana esitys oli kerännyt Tampereelle Sara Hildenin museon pihalle parisataa kiinnostunutta, mutta Pukstaavissa meitä oli paljon pienempi porukka. Keli suosi.

Skandaalinkäryinen Algot Untola, jota tässä esittää kaksi erinomaista herraa Tomi Alatalo ja Joni Seppälä, suoltaa tekstiä semmoisella vimmalla että oksat pois. Sitä tursuaa niin turpavärkistä kuin kirjoitetussa muodossakin. Arkit lentelevät, ruttaantuvat, ja niitä piisaa. Journalistina Untola sanoo olevansa tyly ja suora, mutta runous on intohimonsa! Mutta todettakoon että raumankielinen murrerunous on korvia raastavaa.

Kaksipäinen Untola siteeraa Hamletia (Shakespearestä muistuttaa myös kaksiselkäinen mies, vaikka se onkin Otellosta, ja viittaa ihan muuhun toimintaan... "making the beast with two backs"), mylvii naurusta ja raapustaa kuumeisesti tekstiä sulkakynällä. Mielenterveys ei vaikuta olevan kaikkein tasapainoisempia. Kaksiajakautunut... Kamala käsialakin viittaisi "impulsiiviseen ilmaisutulvaan" (herranjee miten Hurme kirjoittaa hienosti!). Ylitsepursuava kaksikko Alatalo & Seppälä mylvii, pyörittelee silmiään ja heiluu kuin heinämiehet.

Salaperäinen nainen (Ida Sofia Fleming) tulee Poriin haastamaan Untolaa käräjille, toimittaja Airio (Taru Huokkola) piilottelee kulissipäätoimittajaansa. Olivatko Jeesus, Tolstoi tai Sokrates täydellisiä ihmisiä? Summa summarum: Untola päättää jättää päätoimittajahommat ja keskittyä kirjoittamaan suuria teoksiaan! Poistuessaan paikalta hän keksii vielä yhden uuden nimimerkin; Maiju Lassilan. Loppu on historiaa - Tulitikkuja lainaamassa ilmestyi jo 1910.

Esitys on intensiivinen, outo, hörhöilevä. Mutta vilpittömän raikas ja hauskakin. Hienoa työtä koko työryhmältä! Kyllä sitä puolessakin tunnissa saa hyvin pienen ja intensiivisen näytelmän esitettyä.


Kuvien copyright Katariina Fleming (2 vikaa) ja omia (2 ekaa).