The Moderate Soprano / Duke of York's Theatre 9.6.2018

Mulla oli jo lippu olemassa tähän näytelmään, kun sitä esitettiin Hampstead Theatressa loppuvuonna 2015. Mutta jotain tähdellisempää ilmaantui (no se oli Ian Hallardin tähdittämä Alan Turing-näytelmä Love-Song of the Electric Bear) ja myin lipun kaverille. Harmitti, mutta näitä sattuu.

Iloni oli siis suuri kun selvisi myöhemmin että The Moderate Soprano siirtyy West Endille, ja vielä siten että olin muutenkin menossa Lontooseen. Ja vieläpä alkuperäismiehityksellä! Joskus käy tuuri.

    

Ystäväni Elisabet lähti ex tempore katsomaan uudelleen

Olen tykännyt paljon David Haren kirjoittamista näytelmistä, ja lisäksi myös Jeremy Herrin on yksi suosikkiohjaajani. Kun vielä päärooleissa olivat iki-ihanat Roger Allam ja Nancy Carroll, ja aihekin niin kiinnostava kuin Glyndebournen oopperajuhlat, niin eihän tämmöistä herkkupalaa voi olla katsomatta. Omat tietoni Glyndebournesta olivat hyvin rajoitetut, joten opin paljon uutta ja kiinnostavaa. Miten yhden miehen sinnikäs unelma voi saada aikaan yhden tunnetuimmista oopperatapahtumista. The Moderate Soprano kyllä pohjautuu paljolti historiallisiin faktoihin ja henkilöihin, mutta on Hare toki ottanut taiteellisia vapauksia.

Allam on erinomainen persoonallisena John Christienä. Christie oli äveriäs yläluokan mies ja ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka peri Glyndebournen tilan ja päätti suurena Wagnerin oopperoiden ystävänä perustaa sinne oopperafestivaalin. Ja niin tapahtui. Toki kuvioon kuuluu hänen ihastuttava sopraanovaimonsa Audrey Mildmay (säkenöivä Nancy Carroll), joka lankesi itseään vanhempaan mieheen. Myös natseja paennut saksalainen kapellimestari Busch (understudy Lennox Greaves, koska Paul Jessonilla oli jotain aiemmin sovittua menoa!) - koska englantilainen kapellimestari ja ylipätään englantilainen klassinen musiikki on Christien mielestä kamalaa - saatiin houkuteltua mukaan perustamaan festivaalia. Kuten myös itävaltalaissyntyinen oopperaimpressaari Rudolf Bing (Jacob Fortune-Lloyd), jota Göring kuitenkin koitti houkutella johtamaan legendaarista Bayreuthin oopperafestivaalia ja saksalainen ohjaaja Carl Ebert (Anthony Calf). Tällä porukalla festivaalit potkaistiin käyntiin vuonna 1934.

Historiallisen näytelmän lisäksi tämä on myös lemmentarina, ja maailmanpoliittisiakin tapahtumia sivuutetaan aika tavalla. Suuruudenhullu ja käytännön asioista mitään ymmärtämätön Christie saa kaikki raivon partaalle, mutta tyyni ja fiksu vaimo kääntää asiat parhain päin. Konflikteilta ei tosiaan voida välttyä, ja yksi niitä aiheuttava asia on esitysten miehitys. Christien vaimon laululahjat eivät pääse ihan sille tasolle kun ammattilaiset edellyttävät, mutta rahoittajana Christie on eri mieltä. Onneksi Christie äänestetään kumoon myös taiteellisen johtajan asemasta. Monenlaista muutakin sattuu ja tapahtuu. Ja onhan tämä ihan Roger Allamin show, mutta helppoakos se on näytellä kun on niin eksentrinen ja räiskyvä hahmo ketä esittää. Upeaa työtä tekee myös Nancy Carroll herkkänä, mutta topakkana sopraanona.

Christie on kyllä hersyvä tyyppi; pikkulapsen lailla kiukutteleva, mutta vaimoonsa ja oopperaan intohimoisesti suhtautuva mies. Surkuhupaisaa on myös se, että vaikka Wagneria hän olisi halunnut soitettavaksi, eikä missään nimessä Mozartia (tämän oopperat olivat kuulemma "like playing cricket with a soft ball"), niin arvatkaapa mitä oopperoita alkuvuosina vedettiin? Aivan oikein arvasitte. Käytännössä Mozart oli ainoa säveltäjä ketä alkuvuosina (sotaan asti) oopperassa kuultiin. No vähän Verdiäkin, mutta ei Wagneria.

Kuolemaanhan tämä näytelmä loppuu (Audrey kuoli 1953, Christie 1962), mutta Glyndebournen oopperafestivaali elää ja voi erittäin hyvin. Vaikka näytelmässä on raskaitakin hetkiä (Audreystä tulee sairastuessaan takertuva ja mariseva) niin kuitenkin jäi hyvä mieli. Upeaa näyttelijätyötä ja hyvin kirjoitettua (ja ohjattua) kamarihenkistä näytelmää on ilo katsoa. Lavastukset ovat minimaalisia, ja itse Glyndebournea ei nähdä oikeastaan lainkaan (liekö tekijänoikeudet syynä?) vaan oikeastaan kokoajan ollaan sisätiloissa. Mutta kaunista katsottavaa oli tämä.

  

Harmittaa että katsomossa oli puolityhjää, lauantai-iltakin vielä. Mutta se hyvä puoli siinä oli, että tuli upgreidaus paremmille paikoille! Ei ollut väkeä stage doorillakaan, meitä oli 3 henkeä! Roger Allamia on aina ihana nähdä, koska mies on herrasmies myös meille faneille. Ja Nancy Carrollkin malttoi sutaista nimmarit ennenkuin polki tiehensä. Allam muuten paljasti että kaljuperuukin päällelaittaminen kesti 1,5 tuntia, pois sen sai puolessa tunnissa. Huh.

Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

Cell Mates / Hampstead Theatre 17.1.2018

Kylmä sota ja vakoojat ja agentit kiinnostaa aiheena aina. Hampstead Theatressa Simon Grayn kirjoittama Cell Mates on siis näytelmä juurikin minun makuuni. No olihan se. Perushyvää teatteria missä ei ollut oikein mitään valittamista. Ehkä hetkittäin aika tylsä kyllä. Teatterin taiteellinen johtaja Edward Hall vastasi ohjauksesta.

George Blake (Geoffrey Streatfeild) on ex-tiedustelupalvelun herra, joka on narahtanut kiinni vakoilusta venäläisille. Linnaahan siitä rapsahtaa, 41 vuotta. Mutta mies pakenee ja pääsee Moskovaan. Tässä puuhassa häntä auttaa Sean Bourke (Emmet Byrne), joka jää myös hetkeksi Moskovaan pitämään seuraa. Näytelmä kertoo näiden kahden miehen ystävyyssuhteesta, joka saa kyllä lopuksi aika ikävän kolauksen, kun Seanille selviää että vakooja on aina valmis pettämään kaikki. Spies betray people. Niinpä.

Alussa ollaan vankilassa  ja nähdään kuinka miehet tutustuvat. George tarvitsee ulkopuolisen kontaktin, ja Sean on vapautumassa pian. Seuraavassa kohtauksessa ollaankin jo lontoolaisessa asunnossa sen jälkeen kun George on paennut vankilasta ja on ihan sekaisin ja haavoittunut. Paosta tai sen yksityiskohdista ei puhuta sen enempää. Kaverit ovat kutsuneet naispuolisen lääkärin hoitamaan miestä. Sean haluaa palata kotiin Irlantiin, mutta jotenkin George onnistuu houkuttelemaan tämän käymään Moskovassa, hetkeksi. Loppu näytelmää tapahtuukin moskovalaisessa asunnossa. Lenin katselee seinältä miesten touhuja ja ylellinen punakultainen sisustus antaa kullatun vankilan vaikutelman.

George viettää ylellistä, mutta yksinäistä, KGB-upseerin elämää samppanjaa siemaillen ja muistelmiaan kirjoittaen. Sean, tai salanimellä Robert, jäisi vain hetkeksi, mutta tämä venyy viikoiksi ja kuukausiksi. KGB:n tappotuomion pelossa ei mies pääse pois, vaan käyttää aikaansa vodkalla läträämiseen, taloudenhoitajalle irlantilaisten laulujen opettamiseen ja muistelmiensa sanelemiseen. Salassa toki. Välillä tiukkailmeiset KGB-heput käyvät tervehdyskäynnillä.

Vaikka George vakuuttelee olevansa nyt kotonaan, kun saa olla Moskovassa, niin kyllä hän tunnustaa ikävöivänsä vaimoa ja kolmea lastaan. Mietin miten vaikea olisi jättää kotimaansa, tietäen ettei koskaan pääse palaamaan. Varmaan juuri siksi mies haluaa pitää ainoan siteen vanhoihin kuvioihin eli Seanin likellä.

Näytelmässä on myös hieman lämmintä huumoria, sellaista kuivakkaakin (kuten että kaikki suuret brittivakoojat on koulutettu Cambridgessä), mutta ei tämä komedia suinkaan ole.

Geoffrey Streatfeild on aina jotenkin tosi sympaattinen tyyppi ja mä tykkään hänen tavastaan rakentaa roolia ja henkilöä. Monenlaisissa rooleissa olen häntä näyttämöllä nähnyt. Nytkin tämän George on verkkaisesti puhuva, hieman narisevaääninen herrasmies (puhetyylistä tulee mieleen Alan Bennett!), joka ei kiihkoile mihinkään suuntaan. Sen sijaan Bourko on kiihkeä irlantilainen, joka tuntuu säpsyvän kaikenlaista. Hyvin mulle ennestään tuntematon nuori irlantilaisnäyttelijä vetää. Pienemmissä rooleissa Philip Bird ja Danny Lee Wynter KGB-miehinä ja Cara Horgan taloudenhoitajana tekevät myös mallikasta työtä. Vakuuttavat venäläisaksentit, ja kyllä tässä aika paljon venäjääkin puhutaan.

Kiinnostava aihe ja kiinnostava näytelmä.  Ei mitään kauhean mullistavaa, mutta ihan hyvää ja hyvin tehtyä perusteatteria. Tämä oli viimeinen esitysviikko, joten hyvä kun kerkesin katsomaan.

Mä olen tosi paljon käynyt Hampstead Theatressa vuosien varrella, mutta olikohan tämä eka arkipäivänäytös? Tai ainakin niin että istuin parvella, koska sinne mentäessä mennään toimistojen ohi, joissa on isot lasiseinät käytävään. Siellä työntekijät naputtelivat koneitaan.


Esityskuvien copyright Marc Brenner, muut omia.

The Intelligent Homosexual's Guide to Capitalism and Socialism with a Key to the Scriptures / Hampstead Theatre 7.11.2016

Kuka edes keksii näin kamalan pitkiä ja hankalia nimiä näytelmilleen? No Tony Kushner tietysti. Toisaalta Angels in America oli selkeän lyhyt ja simppeli. Ei ihme että Hampstead Theatre on lyhentänyt tämän muotoon iHo. 3,5 tuntia on kamalan pitkä aika istua teatterissa, mutta onneksi tässä oli kaksikin väliaikaa, joten ei se niin paha ollut. Sitäpaitsi tarina vei niin mukanaan, ettei ajankulua edes huomannut.

Tony Kushner kirjoittaa taas syntyjä syviä. Italialaistaustainen amerikkalaisperhe ruotii keskinäisiä suhteitaan ja siinä sivussa puidaan mm. politiikkaa, uskontoa, seksuaalisuutta ja maailman tilaa. Eläkkeellä oleva ammattiyhdistysaktiivi ja kommunisti Gus on pettynyt maailman muutoksiin, eikä näe muuta ratkaisua kun itsemurhan; yksi epäonnistunut yritys on jo takana. Hänen luonaan asuva siskonsa Clio kutsuu miehen kaikki kolme lasta kylään, ja sitten niitä syitä ja seurauksia vatvotaan. Lasten elämänkumppanit, eksät, nyksät ja rakastajat poikkeavat myös paikalla.

Vaikka näytelmässä lähinnä vain istutaan keittiön pöydän ääressä ja puhutaan (no, välillä huudetaan ja heitellään tavaroitakin), niin tiukka teksti pitää hyvin otteessaan koko 3,5 tuntia. Toki se Kushnerin hieno sanankäyttö auttaa, ja Michael Boydin taitava ohjaus. Ja sitten on ihan hirveän mahtavat näyttelijät.

David Calder on elämäänsä, ja maansa tilaan, läpeensä kyllästyneenä eläkeläisenä ihan huikeassa vedossa. Nasevan tiukkaa ja kuivaa huumoria viljelevänä Gusin sisko Cliona on Sara Kestelman. Ihana! Vanhempi pojista Pill (Richard Clothier) on historianopettaja, 26 vuotta aviossa saman miehen Paulin (Rhashan Stone) kanssa ja rakastunut Yalen käyneeseen prostituoitupoika Eliin (Luke Newberry). Näytelmässä nähdään takautumina tunnepitoisia kohtauksia niin Elin kuin Paulinkin kanssa. (Luke N. muuten lupasi mulle ettei seuraavassa näytelmässä esitä amerikkalaista homoa, kun nyt kaksi viimeisintä näytelmää on menty sellaisella roolituksella). Kolmiodraaman osapuolet ovat kaikki taitavia, ja eritoten Newberry, varsinkin laulaessaan oopperaa italiaksi!

Sisko Emptyn roolissa myös todella hienon roolin tekevä Tamsin Greig. Siskonkin elämä on pikkasen solmussa. Juoppo ex-mies (Daniel Flynn) asustaa isän kellarissa vuokralla (ja haluaa ostaa tämän talon) ja nykyinen hieman hysteerinen puoliso (Sirine Saba) odottaa heidän lastaan. Jota Empty ei edes haluaisi, ja sitten sortuukin eksän kanssa sänkyyn. Lapsi taas on siemennetty kiivasluontoisen pikkuveljen (Lex Shrapnel) myötävaikutuksella. Kuulostaako monimutkaiselta? Siltä se hetkittäin tuntuikin.

Italialainen verenperintö kuohuu ja kuohuttaa tunteita ja välillä keskustelua on vaikea seurata kun kaikki puhuvat ja huutavat toistensa päälle. Seinän sisältä löytynyt matkalaukkukaan ei tunnu kiinnostavan ketään, kun kaikki keskittyvät kiivailemaan toisilleen. On tässä sellaisia suvantokohtiakin, kun vaikkapa Pill ja Gus keskustelevat pojan seksielämästä ja miten tämä käytti 30 tonnia siskonsa hedelmöitysrahoja mieshuoraan :-) Paljon komiikkaakin siis, vaikka enemmän tämä kai on yhteiskunnallinen draama kuin mikään komedia.

Tätä esitetään Hampsteadissa 26.11. asti, mutta loppuesitykset on loppuunmyytyjä. Jään odottamaan mahdollista siirtoa West Endille. Hampstead Theatre on kyllä yksi mun suosikkiteattereita Lontoossa. Helppo tulla metrolla (ehkä 40 metriä Swiss Cottagen asemalta), mukava pieni paikka ja kiva henkilökunta. Ja todella mielenkiintoisia esityksiä. Lisäksi vielä yksi suosikkihostelleistani (Palmers Lodge Swiss Cottage) on muutaman minuutin kävelymatkan päässä, ja siellä tuli nytkin yövyttyä. Kätevää siis. Ja lippujen hinnat ovat edulliset (verrattuna West Endiin) ja täällä ei ole koskaan ollut mitään hirveän isoja fanimassoja hihkumassa stage doorilla, oli lavalla sitten kuka hyvänsä. Ehkä siksi ettei ole edes stage dooria :-)

  

Ensi vuonna Kushnerin klassikon Angels in American voi taas nähdä livenä Lontoossa, kun National Theatre tuo sen ensi-iltaan toukokuussa. Liput tulevat myyntiin tammikuussa, ja uskoisin että menevät kaupaksikin aika nopsaan. Marianne Elliott vastaa ohjauksesta. Paikan päälle ei tarvitse matkustaa, koska se tullee myös NT Live-esityksenä Finnkinoltakin. Joskaan näitä ensi vuoden teatterileffaesityksiä ei ole vielä Finnkinolta vahvistettu.


Esityskuvien copyright Manuel Harlan.
Muut kuvat omia.

Good People / Hampstead Theatre 7.3.2014

En ole pitkään aikaan käynyt Hampstead Theatressa, joten oli korkea aika. Se on kuiteskin niin kiva paikka; yksi mun Lontoon suosikkiteattereita. Ja supertyytyväinen että menin, sillä Good People oli vallan hirveän hyvä näytelmä! Jotenkin lämminhenkinen ja kotoinen, vaikkakin kovin traaginen ja masentavakin. Amerikkalainen David Lindsay-Abaire oli tämän kirjoittanut, omista tutuista paikoistaan ja hieman kokemuksistaankin. Jonathan Kent ohjasi (ohjasi muuten myös Private Livesin).

Imelda Staunton esittää elämässään hieman epäonnistunutta yh-äitiä Margaretiä, joka ainaisen myöhästelyn takia saa potkut surkean kaupan kassalta. Esimies (Matthew Barker) ei potkuja haluaisi antaa, mutta vaihtoehtoja ei enää ole. Yksi iso syy myöhästelyyn on kehitysvammainen tytär.

Margaret viettää aikaa bingossa ja muutenkin kahden naisen kanssa, joista toinen on vielä vuokraemäntäntänsä. Dottie (June Watson) ja Jean (Lorraine Ashbourne) ovat kanssa jumiutuneet eteläiseen Bostonin työläislähiöön. Elämä on raskasta, harmaata ja vailla vähiä iloja (no, on se bingo).

Imelda Staunton (Margie), Lorraine Ashbourne (Jean) & June Watson (Dottie) bingossa

Sitten eräänä kauniina päivänä Margaret törmää vanhaan koulu (myös poika-)kaveriinsa Mikeen. Tästä on tullut menestyvä mies, ja tokihan sellaisella voisi olla Margaretille töitä. Mike (Lloyd Owen) on päässyt pois duunaritaustasta ja levottomasta nuoruudestaan. Margaret vähän niinkun kutsuu itse itsensä Miken ja tämän vaimon bileisiin, ja vaikka juhlat peruuntuvatkin, niin menee silti. Seuraa vaivaannuttava vierailu, jossa myös Miken vaimo Kate (Angel Coulby) joutuu tahtomattaankin sotkeutumaan menneiden selvittelyyn. Menestyvän miehen imago rakoilee ja hillitty käytös muuttuu. Margie käyttää viimeisen valttikorttinsa eli tyttären isyyden...

Näytelmän perusvire on sellainen melankolinen, ja väkisinkin tulee kauhea surku Margaretia. Elämä on epäreilua ja poispääsy surkeista oloista liki mahdoton. Ymmärrän hyvin miksi Margaret koittaa kiristää Mikea, mutta hirveän säälittävää se silti on. Näytelmä on kuitenkin myös hauska ja viihdyttävä.

Kunniamaininta vielä erinomaisen nerokkaasta lavastuksesta Hildegard Bechtlerille.

Kaikki tyypit ovat älyttömän herkullisia & loistavia ja roolitus on ihan nappiinsa tehty. Jokainen näyttelijä on hirmuisen lahjakas ja hyvä. Muita en ole lavalla nähnyt aiemmin kun Matthew Barkerin parikin kertaa. Imelda Staunton on tehnyt piiiiiitkän uran niin teatterissa kuin tv/elokuvapuolella, mutta varmaan moni parhaiten muistaa hänet Harry Potter-leffoista kamalana Dolores Umbridgenä. Mutta herranjee että nainen oli pikkiriikkinen! Yhteiskuvaan ei suostunut, mutta sentään raapusti nimmarin. Paitsi ei onneksi ammattinimmarimetsästäjille ei, jes! Siitä hatunnosto!

Tykkäsin ihan kauhean paljon, ja ilmesesti kaikki muutkin, sillä peruutuslippuja jonottavien ihmisten määrä oli aika suuri. Onneksi olin hankkinut omani hyvissä ajoin, ja paikatkin olivat erinomaiset. Kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä ja aika pian tulikin uutinen että näytelmä siirtyy West Endille Noel Coward Theatreen 10.4.-13.6. Ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan jos mahdollisuus siihen on. Lippuja saa ainakin vielä ihan hyvin. Arvostlelut olleet pääsääntöisesti 4 ja 5 tähteä, ja ihan syystä!

Esityksen jälkeen jäätiin Marien kanssa siihen aulaan notkumaan ja juttelemaan, ja oli kiva saada kaikilta esiintyjiltä nimmarit :-) Mitään varsinaista stage dooria kun ei ole, ja ei tartte ulkona onneksi odotella.

Hampstead Theatren omilla sivuilla on hyvin linkitetty arvosteluihin.

Tässä kuitenkin yksi eli Susannah Clapp Guardianissa:

In her whip-sharp delivery, Staunton makes you hear what she might have been. She shows what she has become in a poultry walk and a face that constantly fights off crumpling. Lorraine Ashbourne and June Watson are marvellous as her beady chum and her battle-axe landlady who sells rabbit ornaments made from Styrofoam balls. The evening would be worth it just to watch them at bingo. Still, the debate is elsewhere. Hildegard Bechtler's ingenious design revolves to show the other side of Boston: the rich bit, to which Staunton's high-school boyfriend, now a doctor, has migrated. The doc's idea of an ornament is an expensive blob of glass, given to his wife as a "push present". Lloyd Owen cleverly makes him both complacent and rough. The scenes between him and Staunton, who cajoles and carps after a job, are wincingly embarrassing, funny and laden with grief. Most impressively, they spin the audience's sympathies around. This is that unusual spectacle: an American play about class. Which is – since this dramatist knows about these things – a play about money. No one comes out unscathed.

Matthew Barker on aina kovin kohtelias

Lloyd Owen oli lavallakin superkarismaattinen

Angel Coulby on monelle varmaan tuttu Merlin-sarjasta

Näytelmän viralliset kuvat copyright Johan Persson
muut omia tai Marien ottamia

Kevään Lontoon teatterimatkat

*Nostan tätä nyt hieman, kun päivittelin 25.2.*

Pikkuhiljaa alkaa kahden kevään (ja yhden heinäkuisenkin) reissun näytelmätkin olla sortteerattu.

Maaliskuussa piti tehdä sellainen yhdistelmämatka eli päiväksi Birminghamiin Cruftsin koiranäyttelyyn ja muutamaksi päiväksi Lontooseen. Mutta koska olen puusilmä ja katsonut/merkannut Cruftsin päivän kalenteriini väärin (se onkin torstaina eikä sunnuntaina) niin taitaa nyt jäädä se päiväretki tekemättä. Sunnuntai olisi ollut niin näppärä piipahtaa junalla siellä, koska teatterit pääsääntöisesti huilaavat sen päivän. Mutta torstaisin on taas sitten matineatkin, eli... Tosin ehtisi sitä illaksi kyllä teatteriin (Lontoon esitykset alkavat liki aina 19.30).

No, melkein 99% varmasti olen nyt luopunut Crufts-ajatuksesta. Menolento keskiviikkona 5.3. ja paluu 10.5. aamulla. Siihen väliin olen toistaiseksi saanut hankittua seuraavat liput:

ke 5.3. Urinetown, St James Theatre
to 6.3. Versailles, Donmar Warehouse
pe 7.3. Good People, Hampstead Theatre
la 8.3. Ghosts,Trafalgar Studios ja Secret Theatre, Lyric Hammersmith
su 9.3. A Hard Rain, Above The Stag Theatre

Lisäksi torstaimatineaan pitäisi vielä jonotella paikan päältä liput katsomaan Oh What A Lovely War (Theatre Royal Stratford East).

Kävi tuuri ton Versaillesin kanssa, koska se on ollut loppuunmyyty ikuisuuden jo. Mutta joka toinen maanantai laittavat myyntiin 10 punnan hyviä lippuja ja onnistuin eilen saamaan sellaiset. Eturiviin :-) Oh What a Lovely War on myös loppuunmyyty, mutta koitan siihen jonottaa sitten päivälippuja.

Lisäksi perjantain istun V&A arkistossa katsomassa vanhoja näytelmiä, varattuna on Enron sekä Cause Celebre.

Toukokuun matkakin on jo hyvällä mallilla, eli kaikki liput on jo hankittuna. Se reissu on 5.-9.5. ja esitykset mitä on luvassa:

ma 5.5. Privacy, Donmar Warehouse
ti 6.5. Birdland, Royal Court
ke 7.5. A View From the Bridge, Young Vic ja Birdland, Royal Court (sis. Q&A tilaisuuden)
to 8.5. Another Country, Trafalgar Studios ja Charles III, Almeida Theatre

Lisäksi luvassa ainakin yksi päivä arkiston uumenissa.

Heinäkuun Monty Python-matkaankin on puolet lipuista ok (no itse se Monty Python keikka 3.7. sekä Shakespeare in Love 4.7. ja opastettu kierros 5.7. Royal Courtissa, niitä on vaan kerran kuussa), mutta kahteen näytelmään on vielä liput hankintalistalla (Donmarin Fathers & Sons, joka tietenkin on loppuunmyyty ja Wyndham'sin Skylight).

Di and Viv and Rose / Hampstead Theatre 17.1.2013

Illan näytelmänä oli sellainen "heräteostos" - kerrankin ihan oma valinta eikä muilta saatu suositus. Tykkäsimme Marien kanssa molemmat. Kolmen naisen ystävyydestä kertova Di And Viv And Rose oli raikas ja hauska, mutta hetkittäin aika traaginenkin. Se olikin itse asiassa ensi-ilta :-) Amelia Bullmoren kirjoittama tarina alkaa vuodesta 1984 kun tytöt tutustuvat yliopistossa, ja loppuu viime vuoteen...

Tätä esitettiin Hampstead Theatren alakerran pikkunäyttämöllä viime vuonna loppuunmyydyille katsomoille, joten nyt se sitten siirtyi isommalle näyttämölle. Kaikki 3 naista olivat rooleissaan mainioita. Varsinainen sattuma että Anna Maxwell Martin oli tässäkin pääosassa (kuten His Dark Materialsissa minkä katsoin päivällä arkistossa)! Gina McKee ja Tamzin Outhwaite olivat myös erinomaisia.

 Marien kanssa teatterissa. Taas.

Esityksen jälkeen metrolla Waterloohon, ja junalla Wokingiin ja sitten nukkumaan.


Di and Viv and Rose-kuvan copyright Hampstead Theatre

Teatteri/Whishaw-kuumetta ilmassa

Sunnuntaina alkanut flunssa on edennyt räkävaiheeseen ja jatkan siis vuoteen omana pötkötystä. Huomenna pitäisi lentää Lontooseen muutamaksi päiväksi, ja tässä vaiheessa jäisin mieluummin sängyn pohjalle sairastamaan.

Mutta kuumeista oloakin pahempaa on teatteri-kuume, joka taas on nousussa. Lontoossa luvassa 3 näytelmää livenä (Di and Viv and Rose Hampstead Theatressa torstaina, Privates on Parade Noel Coward Theatressa perjantaina ja Richard III Apollo Theatressa lauantaina). Lisäksi to ja pe päivät vietän National Theatren arkistossa katsomassa vanhoja näytelmiä.

Muu ohjelma on vielä hieman auki, paitsi sunnuntaina osallistun The Sherlock Holmes Society of Londonin vuosilounaalle. Vuosi-illallinen lauantaina on iltapukujuhla ja aika tyyris, jos kohta parlamenttitalon jossain salissa, että olisi ollut sikäli kiinnostava. Vieraspuhujana on kirjailija Kim Newman. Mutta lounas on sitten sellainen epämuodollisempi tilaisuus.

Teatterikuumetta on myös lietsonut (tai ehkä se on saman kuumeen alalaji?), Ben Whishaw-kuume, joka oli jo hetken paranemassa. Tai ainakin lämpötilat laskeutuneet normitasolle. Mutta ei. Eilen vietin useamman tunnin katsellen kaikkia vanhoja haastatteluita netistä, tänään mailasin Old Vic Theatreen onko siellä mahdollista katsoa vanhoja näytelmiä NT:n arkiston tapaan.

Ihan pakko olisi päästä näkemään Whishaw'n läpimurtorooli Hamletina vuodelta 2004, kun Trevor Nunn ohjasi juurikin valmistuneen 23-vuotiaan näyttelijän menestykseen. Ja samoin mailasin Royal Court Theatreen samasta asiasta, siellä kyseessä oleva näytelmä on muutaman vuoden takainen Cock, jossa Ben Whishaw ja Andrew Scott esiintyvät yhdessä.

Andrew Scott ja Ben Whishaw

Tähän Whishaw-kuumeeseen liittyy myös seuraava video. Simon Annandin monikymmenvuotinen projekti, missä hän valokuvaa näyttelijöitä sen viimeisen puolen tunnin aikana mikä on juuri ennen lavalle menoa. V & A museon pieni dokumenttielokuva siitä kuinka Whishaw valmistautuu... juurikin tuohon Royal Courtin esitykseen.

Olipas muuten Old Viciltä nopeaa toimintaa, meinaan vastasivat mailiini samantien! Old Vicin arkistoja säilytetään University of Bristolissa, joten lähetin sinne mailia. Niiden teatteriarkistot (näemmä aika paljon muitakin teattereita) on kaikille avoimet ja ilmainen! Huhtikuun Wales-reissulla vois poiketa sitten, JOS se näytelmä niillä on katsottavissa. No, ei ollut, nekin vastasivat tosi nopsaan.

Mutta, V&A museossa on myös The V&A Theatre and Performance Archives - ja sieltä löytyy mm. tämä Hamletin kopio! Himpura, on ilmainen ja toimii samalla systeemillä (ilmeisesti) kuin NT:n arkistokin, eli periaatteessa vaan tutkijoille ja ennakkoon aikaa varaamalla. Sieltä löytyy mm. Daniel Radcliffen tähdittämä Equus (2007), Ibsenin Hedda Gabler (2005), missä Cumberbatch sekä Design For Living (2010) missä Andrew Scott ja Tom Burke... Ja Boeing Boeing (Mark Rylance ja Roger Allam), joka olisi nyt sunnuntaina kahdelta ilmaisnäytöksessä siellä, mutta kun olen SHSL:n lounaalla... Voi helvata, siispä tarttee alkaa miettiin millonka olisi aikaa istua tuolla. On auki vain ti-pe.

Pari Whishaw-haastattelua vuosien varrelta vielä tähän loppuun. Ensin Out-lehdestä keväältä 2011, kesäkuulta 2011 The Guardian-lehdestä (näyttelemisestä ja The Hour-sarjasta) ja viime marraskuulta GQ-lehdestä (Bond-painotteista). Viimeksimainitussa myös aika hienoja muotivaatekuvia.

The Judas Kissin ensi-ilta West Endissä

David Haren hieno näytelmä The Judas Kiss, minkä näin lokakuussa Hampstead Theatressa, sai nyt 9.1. ensi-iltansa (tosin press night on vasta 17.1. eli torstaina) Lontoon West Endillä, Duke of York Theatressa.  Ja sen myötä uudet kotisivutkin. Samalla myös lippujen hinnat vähintäänkin kaksinkertaistui...

Kuvan perusteella puvustuskin on uudelleen tehty. Saas nähdä onko muita oleellisia uudistuksia. Olen menossa maaliskuussa katsomaan tätä uudelleen :-)

Gatiss ja mestauspaita

Loistava 55 Days loppuu tänään Hampstead Theatressa (näytelmästä tulee enempikin juttua kunhan joudan), ja pääosaa eli Charles I:tä esittävä Mark Gatiss pääsi Lontoon museoon tutustumaan esittämänsä hahmonsa mestauspaitaan...

Mark Gatiss, currently playing Charles I in the sell-out 55 Days, paid a visit to The Museum of London on 12 November to examine a garment of clothing remarkably preserved since the 16th Century.
But this isn’t just any piece of clothing. This knitted pale green silk vest or waistcoat is said to have been worn by Charles I at his execution in 1649. The stains on the front are believed to be blood, but forensic tests in the 1950s and 1980s failed to prove this conclusively.

Juttu Hampstead theatren sivuilla.

55 Days / Hampstead Theatre 12.11.2012

kuvia ja tekstiä myöhemmin

55 Days / Hampstead Theatre 12.11.2012

 Jos yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa... 

Minä ja maailman ihanin Mark Gatiss
eilen Hampstead Theatrella Lontoossa.

Ja Charles I raapusti käsiohjelmaan nimmarin.
Ja julisteeseen kanssa...

55 Days kuvia harjoituksista

Hampstead Theatre julkaisi eilen lisää kuvia tulevasta Mark Gatissin tähdittämästä näytelmästä. Mark esittää Charles I:stä. Olen menossa katsomaan tätä 12.11.

 

Lukuharjoituksia

 PR-kuvien ottamista

 Ja lopulta pukuharjoituksia

Time Out-lehdessä oli myös pieni haastattelu herrasta, ja se on luettavissa täällä.

Did the Charles in your head and the Charles in the play match up for you?

'It's all very consistent with the man as we know him historically. What always fascinates me about him was that he was so slippery - he'd just say anything. If he wasn't king you'd think he was maybe a sociopath, because he would say what he needed to say in the moment regardless of the consequences.'

The Guardian-lehti haastatteli myös Markia viime sunnuntaina.

I'm surprised someone of Gatiss's celebrity still auditions for roles. "It varies. I was offered this and The Recruiting Officer. I auditioned for Season's Greetings and have no qualms about being asked to. But, having been on the other side of the audition table with Sherlock, the truth is that you just don't know. You're not questioning people's ability – they may just not be right. And the awful thing is that you can be wrong." He laughs. "As audiences at Hampstead may be about to discover."

Ekat promokuvat 55 Daysistä!

Marraskuussa näen tämän, mutta tässä jo hieman esimakua 55 Days näytelmän harjoituksista. Eli harjoituskuvia.

Ja tältä herra Gatiss näyttää sitten Charles I:n roolissa!

The Judas Kiss / Hampstead Theatre 12.10.2012

Hampstead Theatre sijaitsi suht uudessa teatterirakennuksessa (10 v) eli hyvin moderni oli. Pienehkö. Paikat oli tosi hyvät, olikohan se nyt neljännellä rivillä keskellä tai jotain. Valokuvaus oli ehdottomasti kielletty - ja ymmärrän nyt hyvin miksi :-)

David Haren näytelmä The Judas Kiss kertoi kahdesta päivästä Oscar Wilden elämässä. Ensimmäisessä näytöksessä se päivä jolloin hän päätti jäädä Englantiin ja joutui pidätetyksi. Toinen näytös sitten kuvasi yhtä päivää Napolissa, missä asuivat Bosien kanssa joitain kuukausia sen jälkeen kun Wilde pääsi vankilasta.

Mä pidin kovasti Haren näytelmästä The South Downs jonka näin kesäkuussa. Ja tämä ei ollut yhtään huonompi, päinvastoin. Australialainen Neil Armfield ohjaa kaikkia seitsemää näyttelijää taidokkaasti. Lavastus on aika pelkistetty; ensin hotellihuone, ja sitten nuhruinen ja köyhä napolilaishuone.

Näyttelijät on kaikki erinomaisia. Mutta tietysti show'n päätähti on ihana Rupert Everett, joka tekeekin todella upean roolisuorituksen Wildenä. Jostain luin että käyttää "läskipukua", koska olisi muuten ollut liian solakka Wildeksi. Everett on pitkä mies (193 cm), joten senkin puolesta sopii hyvin Wildeksi. Joka oli suht saman pituinen. Oli se loistava, ei ihme että on kehuttu...

Toinen joka teki huikean tulkinnan itsekeskeisestä ja suoraan sanottuna aika hirveästä persoonasta eli Wilden rakastaja Bosiesta oli Freddie Fox. Siitä asti kun näin tämän kerubikasvoisen nuoren näyttelijän viimeisimmässä Kolme Muskettisoturia leffassa, niin olin myyty. Huh. Fox oli varsinainen keikari, joka esitti Bosieta ääreishyvin. Ja koska se on vähän sellainen hippiäismallinen, niin sopi oikein hyvin Everettin pariksi.

Wilden ensimmäistä rakastajaa Robbie Rossia esittää myös varsin mallikkaasti Cal MacAninch. Lisäksi nähdään kolme hotellityöntekijää sekä toisessa näytöksessä Bosien italialainen rakastaja Galileo (Tom Colley). Kukaan ei ollut kyllä huono ja erityisesti pitää nostaa hattua Tom Colleylle, koska Galileo oli käytännössä koko toisen näytöksen ilkosillaan.

Ja sen lisäksi että pelkästään italiaa puhuva rakastaja on alasti, niin on sitä aatamin puvussa myös Freddie Foxkin. Kun toinen näytös alkoi ja sänky valaistiin, ja sieltä mönki alaston valeitaliaano sekä alaston Fox. Luulin että siinä vaiheessa lähtee joko järki tai taju. Onneksi melko pian tämä (Fox siis, ei mun järki eikä taju) kääriytyi lakanaan, mutta sekin oli mun mielenterveydelle pikkasen liikaa... Siis herttileijaa sentään. Oli sillä ihana takamus(kin) :-)

No mutta täydellisestä vartalosta huolimatta Fox oli roolissaan erinomainen. Ihan oikeasti.

 

Rikoin kuvauskieltoa loppukumarrusten aikana.

Kaikki esitykset on jo kauan olleet loppuunmyytyjä ja itse asiassa tänään maanantaina näytelmä lähtikin maakuntakierrokselle Hampstead Theatren jälkeen. Ja sen jälkeen se siirtyy Duke of York's Theatreen WestEndille. Koitan mennä katsomaan uudelleen, sen verran hieno oli. Kaivelen tähän vielä kritiikkejä myöhemmin mukaan.

 Freddie vaatteet päällä ja ihana tukka peitettynä :-(

Näytelmän jälkeen jäätiin hengaamaan siihen aulaan, koska paikassa ei ole mitään stage dooria erikseen. Tosi pian herrat saapuivatkin ulos. Mutta sitten kamera temppuili ja kuvaaja sössi ja multa meni hermo. Sain sentään pääosamiehiltä nimmarit käsiohjelmaan ja kummastakin huonot kuvatkin. Kumpikin oli kireän oloisia ja kiireisiä. Ja tämän jälkeen olin minäkin.

 Ainoa kuva Rupertista...

The Judas Kiss / Hampstead Theatre 12.10.2012

No mutta huh, olipas kokemus. En tiedä toivunko koskaan alastomasta Freddie Foxista.

Huomenna jotain järkevämpiä päivityksiä aiheesta.

Mark Gatiss Q&A Hampstead Theatre

Hah, Hampstead Theatre kyseli taannoin kysymyksiä yleisöltä Mark Gatissille ja valitsi sitten niistä kymmenkunta, mihin herra ihan vastasikin. Ja mun kysymys oli valittuna, jee!!

Koko haastattelu löytyy täältä

Ja mun kysymys ja vastaus:

Apart from Charles I, which King/Queen in British history would you like to play?

King John. Richard II (though I’m too old now!) Basically all the slippery ones! Maybe Charles II in the sequel… Queens are a different matter. Does Matilda count?