Näin tämän elokuvan muutama vuosi sitten kun se ilmestyi, eikä sekään oikein iskenyt. Musikaali pyöri Lontoossakin aika kauan, mutta ei se niin paljoa houkuttanut että olisin mennyt katsomaan. Joku näissä jukebox-musikaaleissa on, ettei ne ihan ole mun juttuni. Tässä vielä jotenkin häiritsi tavattomasti kun biisit on suomennettu! Siis periaatteessa osa musiikista on hyvinkin tuttua, ja ei sitten millään ne suomenkieliset lyriikat istu. Varsinkin kun osa biisistä on suomeksi, osa (vaikkapa kertosäe) englanniksi. Sinällään Teemu Kaskisen käännökset ovat toki ihan jees, mutta.
Juonihan on aika höttöä. On rokkibaari LA:ssa, kaikenkarvaisine henkilökuntineen. On maalaistyttö Sherrie (Anna Victoria Eriksson) joka saapuu kaupunkiin, tarkoituksenaan tietysti alkaa näyttelijätähdeksi. On baarissa apulaina hääräävä poika Drew (Mikael Saari), joka tottakai haaveilee myös tähteydestä, mutta musiikin saralla. Ja sitten on eeppinen rakkaustarina vastoinkäymisineen. Samaan aikaan pahat kaupungin päättäjät haluavat lakkauttaa koko rokkibaarin ja siivota tämmöiset epämääräiset rokkityypit kokonaan kadoksiin.
Esiintyjät ovat oikein mallikkaasti laulavia ja esiintyjiä. Viisihenkinen bändi veivaa baarin nurkassa niitä kasarihevihittejä Bon Jovista Twisted Sisteriin ja Journeyhin. Tanssimuuvit on enemmän kuin hienoja (koreografioista vastaa Reija Wäre). Kasarivaatteet ovat juurikin niin kamalia kun ne olivatkin, eli siis erittäin hienosti tehtyjä (pukusuunnittelu Tuomas Lampinen). Miksi mä en sitten ollut iloinen? Tämä ei herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita, korkeintaan hienoista tylsistymistä. Muutaman kerran hymähdin ja jopa naurahdinkin. Mutta enimmäkseen vaan katselin että mitäs seuraavaksi. Ehkä se selitys onkin että nyt olen vihdoin tullut vanhaksi? Vai onko Mikko Koukin ohjauksessa jotain sellaisia karikoita mitä en vaan oivalla, mutta törmään niihin silti? Kun mä en ollut edes kovin liikuttunut esityksen "ylläriromanssista", minkä olisi luullut osuvan ja uppoavan.
Tässä oli muutamia ihania valopilkkuja, joiden avulla jaksoin istua ihan kiltisti loppuun asti. Tuukka Raitala oli niistä ehkä isoin. Ensin niin tiukoissa housuissa olevana rokkikukkona että talkillako ne oli jalkoihin vedetty. Mutta sitten germaaniaksenttisena Franzina eli arkkitehti-isänsä kanssa aluetta "kehittämään" tulevana pahiksena, joka kääntyykin uhmaamaan isäänsä. Wau mikä tyyppi ja mitkä hypyt!! Loistava on myöskin Venus-klubin emäntä Justice (Pauliina Saarinen) jonka lauluääni toimi! Veeti Kallio oli kulahtanut rocktähti/elostelija Stacee Jaxx, ja aika niljakkaan hienosti tämä roolin vetääkin.
Mun edessä istui kaksi nuorehkoa naista, olivat selkeästi tulleet jostain Suomen rajojen ulkopuolelta. He eläytyivät sataprosenttisesti koko esityksen, lauloivat mukana, taputtivat ja olivat aivan tohkeissaan. Eivät nähneet tätä ensimmäistä kertaa, se oli selvää. Hetkittäin tunsin hieman kateuden pistoa, että miksi minä en voi nyt heittäytyä ja nauttia näin paljoa. Uskon että tämä on varmaan ihan loistavaa viihdettä, varsinkin tähän aikaan vuodesta (pikkujoulut anyone) ja viikonloppuiltaisin (ensi-iltayleisö oli inasen vaisua). Ja tietyn ikäisille ihmisille. Ehkä tunnelma katsomossa nousee promillien myötä. Eihän tämän olekaan tarkoitus olla kovin vakavasti otettavaa taidetta, vaan helposti pureksittavaa viihdettä. Mutta mun juttu tämä ei nyt ollut.
Tämä oli mun ensivierailu teatterin Domino-väistötiloihin. Eikä jäänyt kauhean hyvää fiilistä paikasta. Ensinnäkin sinne oli hankala löytää (google mapsin mukaan ihan eri paikassa kuin missä se oli) näin ulkopaikkakuntalaisen. Toisekseen aulatilat ovat tosi ahtaat, ja kun narikka on vielä siinä keskellä, niin sumppu on valmis. Niin mennessä kuin varsinkin poislähtiessä. Vanhat leffateatterit eivät ole niitä parhaita teatterisaleja, se on tullut todettua monen monta kertaa (sama ongelma myös mm. HKT:n väistötiloissa Arena-näyttämöllä Helsingissä). Mutta bonusta aulan vanhoista nostalgisista leffajulisteista ja kaikesta leffarekvisiitasta seinillä.
Käsiohjelma on tuttuun Turun kaupunginteatterin tapaan todella laadukas ja näyttävä. Sam Sihvonen tekee tasaisen upeaa jälkeä näiden käsiohjelmien kanssa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti