Pasi was here / Lahden kaupunginteatteri 16.1.2019

Kyllä se on totta. Pasi on taas täällä! Ei mikään kovin huono saavutus uudelle kotimaiselle näytelmälle, nimittäin nyt jo kolmannessa isossa teatterissa. KOM-teatterissa ensi-ilta oli keväällä 2016, Tampereen työväen teatterissa alkuvuonna 2018 ja nyt sitten Lahden kaupunginteatterissa vuotta myöhemmin. Syystäkin näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen on tyytyväinen. Pasi was here on vaan moderni klassikko, sanon minä.

Jo viime vuonna Lahdessa pidetyssä Lea-palkintojuhlassa nähtiin pieniä maistiaisia lukudraaman muodossa; kaksi siitä porukasta on nytkin lavalla mukana. Sivumennen sanoen Pasi was here voitti vuoden 2016 parhaan kotimaisen uuden näytelmän Lea-palkinnon, jeeeeee... (ihan ansaitusti toki).

Näytelmä seuraa kahden ihmisen varttumista pikkupojista aikusiksi ankeassa savonlinnalaislähiössä. Tai en tiedä miten ankea Kellarpelto oli tuohon aikaan. Itse kävin siellä viime kesänä ihan vain fiilistelemässä paikkoja, näytelmän hengessä. Näin Hemmokin tekee Pasin kuoleman jälkeen. Minulla ei ollut lähiölapsuutta muisteltavana, eikä Kellarpellon samanlaiset omakotitalot, tyypillisine nen-loppuisine asukkaineen herättäneet minussa samanlaisia nostalgiafiiliksiä kuin Hemmossa. Ei hyvässä eikä pahassa. Mutta jonkunlaisen pyhiinvaellusmatkan minä koin. Täällä kaikki tapahtui, osittain Veikko Nuutisen päässä - ja osittain ihan oikeastikin.

Miten tämä Satu Linnapuomin ohjaama Pasi Was Here sitten eroaa kahteen aiempaan nähden? No, onhan se taas, onneksi, ihan omannäköisensä teos. Tekstiä on taas hieman tiivistelty, lisäilty, poistettu. Ensi-iltayleisö ei nyt ihan hysteerisinä hirnunut naurusta, mutta ehkä tämä voisi iskeä paremmin hieman nuorempaan joukkoon.

Tiina Hauta-ahon vanhoihin kinofilmirulliin pohjautuva lavastus on tosi hieno oivallus! Valokuvaestetiikka tuo kasari/ysäri-fiilikset lähemmäs nykykatsojaa. Monen muistot tuolta ajalta ovat kuin haalistuvat valokuvat kotialbumeissa. Toisesta filmirullasta aukeaa myös hyytävän kalsea ja upea pannuhuone. Filmirullien välissä olevalla filmillä nähdään taiten tehtyjä projisointeja (a'la Antti Rautava), joissa vilahtelee kaikenlaista hauskaa, varsinkin junamatkalla Savonlinnaan (Lahdessakin hyppyrimäkien lisäksi aika moderneja rakennuksia!). Loves-testin toteutuskin valkokankaalla on hieno!

Hauta-aho vastaa myös vaatesuunnittelusta (ja vielä yhdessä Jouni Nykoppin kanssa valosuunnittelustakin). Ehkä tässä olisi voitu korostaa niitä mauttomuuksia vaatteiden osalta vieläkin enemmän, mutta kyllä tämäkin jo toimii. Tatu Virtamon äänisuunnittelu on tosi oivaltavaa. Sinikka P-P-P:n teemamusiikki tuo lisää uhkaavuutta hahmolle ja Faurén seesteinen Pavane toimii hienosti taustalla, kun Sinikka avautuu pojille raskaasta elämästään. Ja mitkä moottoripyöräääniefektit painepesurikohtauksessa, herranjee!

Tälläkin kertaa näytelmän roolitus on mielestäni erittäin onnistunut. Teemu Palosaari on erinomainen Hemmo, Helsingistä lapsena Savonlinnaan muuttaneena ja sieltä lukion jälkeen taas takaisin Helsinkiin lähteneenä poikana. Hemmosta tulee Pasin paras kaveri, ja yhteiset lapsuusmuistot palaavat ryminällä mieleen Pasin kuoleman jälkeen. Kaikki ne iloiset, ahdistavat ja mieleenpainuneet hetket mitä pojat yhdessä kokivat. Nostalgia onkin yksi näytelmän avainteemoista. Olen tykännyt Palosaaren töistä vuosien varrella tosi paljon, ja vaikka toki "aikuisroolitkin" sujuvat oivallisesti, niin ihan omimmillaan mies on näytellessään lapsia ja nuoria. Ehkä se on se poikamainen olemus? Taas kerran tämä on niin hienoa katsottavaa. Hemmo heräilee myös orastaviin ihastuksen tunteisiin teini-iässä ja kokee siinäkin suurta hämmennystä.

Nimihenkilön vaativassa roolissa nähdään Jarkko Miettinen. Lukuisissa Lahden kaupunginteatterin näytelmissä miestä olen nähnyt, mutta en nyt just muista onko näin isoa roolia ennen osunut hältä silmiini. Mutta hyvinpä Jarkkokin niin pikkupojan, teinipojan ja aikuisen velmuilijan nahkoihin sukeltaa. Pasi on herkkä poika, joka peittää sen koviksen roolin alle. Ja tämä Pasi osaa muuten oikeasti tosi hienosti puhua nenäänsä kouluainetta lukiessaan!

Tällä kertaa Tapani Kalliomäki esitti kaikki ne lukuisat pienemmät (ja sitäkin hersyvämmät) roolityöt. Lastentarhanope Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka hyytää veret puuhelmet kaulassa heiluessaan massiivisine rintoineen. Sitten on tietysti Laktoosilerssi hyppypotkuineen ja kiljunjuomisineen. Lisäksi pidin kovasti kun teinityyppien (Normityttö ja Normipoika) sukupuoliroolit on käännetty toisinpäin. Tapsan esittämä Normityttö lyhyessä farkkuhameessa on nimittäin aivan hillitön! Taas tukku upeita roolisuorituksia, joille kaikille nostan hattua.

Näytelmässä on vain yksi naisnäyttelijä, joka myös vetää useita rooleja. Liisa Vuori jää hieman mellastavien mieskollegoidensa varjoon, mutta Hemmon äitinä ja Sarah Youngina on kyllä ihan huikea. Muuntautumiskykyä tarvitaan, ja sitä löytyy.

Lahden versio oli myös hillitympi kuin muualla, ja nyt ei todellakaan nähdä paljasta pintaa edestä eikä takaa. Saunakohtauskin on toteutettu (sinällään kyllä mallikkaasti) varjokuvilla. En tiedä ollaanko Lahdessa siveämpiä (Kyrpä-Teron nimen taustaakaan ei kerrota, saatikka että Laktoosilerssin sohvalla suoritettaisiin mitään kolmenhengen käteenvetosessioita) vai mistä tämmöinen kiltteys johtuu. Lahdessa suositusiäksi on laitettu 14. Varmaan aika passeli.

Pasi was here on oikeasti hieno näytelmä, jossa on paljon eri tasoja. Meille vanhemmille se tarjoaa herkkua nostalgiannälkään, ja nuoremmille taas yhdenlaisen katsauksen millaista elämä saattaa olla. Kaikki me silti olemme olleet lapsia ja nuoria joskus, ja ihastumiset, kiusaamiset, ja eletty elämä on sinällään tuttua. Että sikäli samaistusmispintaa on kaikille. Näytelmä on paikoitellen aika rankkakin katsoa, siinä on niin paljon koskettavia, vaikeita ja kipeitäkin asioita, mutta lämmin huumori on kaiken taustalla. Nuutinen kirjoittaa jotenkin ihmisläheisesti.

Itse ainakin tulen katsomaan uudelleen, koska Pasi was here on rakentanut pienen pesän sydämeeni.



Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.