Luin tämän Pajtim Statovcin toisen kirjan heti sen ilmestyttyä 2016, ja pidin siitä yhtä paljon kuin hänen ensimmäisestäkin (Kissani Jugoslavia). Tiranan sydän on hieman haastava, siis ehkei niin helposti näyttämölle kääntyvä kuin Helsingin kaupunginteatterin Bolla 2021 tai Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia 2018. On hienoa että Turun kaupunginteatteri tarttui tähän. Se että kirjailijan kaikki teokset päätyvät teatterisovituksiksi on erinomaista, ja toki kertoo miten korkealaatuisia teoksia ne ovat.
Rasmus Arikka on dramatisoinut kirjan taitavasti. Hyvin tämä toimii näyttämölläkin, vaikka hetkellisesti asiaa epäilinkin. David Sandqvist ohjaa esityksen huolellisesti ja pidän kovasti siitä että prosessissa on myös konsultoitu asiantuntijoita (Miiko Toiviainen ja Mira Eskelinen). Myös läheisyyskoreografin (Sara-Maria Heinonen) mukanaolo on tärkeää. Turun Kaupunginteatterin pieni näyttämö on sopiva esityspaikka; intiimi mutta ei liian pieni.
Päähenkilö Bujar (Niki Rauten) ja hänen paras ystävänsä Agim (Saban Ramadani) ovat kaksi nuorta poikaa Albaniassa. Tiranan sydän on Bujarin kasvukertomus, matkakertomus, seikkailukertomus ja kehityskertomus. Hänen matkansa kulkee Albanian, Italian, Saksan, Espanjan, Amerikan ja Helsingin kautta - ja siihen mahtuu monenlaista aika rankkaakin käännettä. Maan vaihtamisen lisäksi Bujar vaihtaa myös identiteettiään. Hän sukkuloi sujuvasti naisen ja miehen identiteetin välillä, ja hänelle se ei ole ehkä niin suuri ongelma kuin muille ihmisille.
Bujarin lapsuudenkoti on isän sairauden varjostama. Pojat leikkivät miestä ja naista, pukeutuvat naisten vaatteisiin, tanssivat, pelaavat korttia. Lopulta köyhyys pakottaa heidät lähtemään Albaniasta. Omaisuus kulkee mukana muovipusseissa. He uskovat vapauteen ja siihen että he voivat tehdä mitä tahansa ja olla ketä hyvänsä. Erityisesti Agim on sitä mieltä että köyhyys on vain mielentila. Pidemmän päälle kaduilla asuminen on kuitenkin aika raskasta.
Hengen pitimiksi on opeteltava erilaisia, kyseenalaisiakin, taitoja. On surullista nähdä miten parempiosaiset käyttävät hyväkseen hädänalaisia, mutta tämmöinen todellisuus nyt vaan on. Oli silloin ja on edelleen. Agim sanoo että ihminen voi olla kuka haluaa, ja hän varmasti uskoo siihen itse, tai ainakin haluaa uskoa.
Bujar vaihtaa identiteettiään liki lennossa, ja identiteetti onkin yksi näytelmän kantavia teemoja. Hän valehtelee ihmisille melkein kaikesta. Muutettuaan Madridiin Bujar koittaa asettua aloilleen tapaamansa kivan tytön kanssa, normaalia elämää miehenä eläen. Valitettavasti tämäkään ei toimi; Rosa haluaa perheen ja Bujar löytää itsensä taas tien päältä. New Yorkissa elämä sujuu kunnes hän taas kerran joutuu hyväksikäytetyksi.
Suomi on paska maa, mutta Bujar löytää täältäkin itselleen merkityksellisen ihmissuhteen. Valitettavasti valheiden kierto jatkuu ja ihana Tanja joutuu sijaiskärsijäksi. Bujar ajautuu kykyjenetsintäkilpailuun ja saa paljon julkisuutta. Osansa kritiikistä saavat nämä kaikenkarvaiset tosi-tv-ohjelmat: niin kauan kun olet surkea ja sinulla on erilainen tarina kelpaat, mutta jos oikeasti osaat laulaa hienosti niin et pääse jatkoon. Nurinkurista.
Lopuksi Bujar palaa Tiranaan kohtaamaan menneisyyden haamut ja katsojille paljastuu tapahtumien totuus.
Niki Rautén on roolissaan erinomainen, samaan aikaan herkkä ja haavoittuva että äkkipikainen ja ailahteleva. Myös Saban Ramadani on todella loistava. Muissa rooleissa Ella Lymi, Minna Hämäläinen, Sami Lalou, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Riitta Salminen ovat erinomaisia. Varsinkin Rasilan esittämät miehet ovat hyytäviä tai jollain tapaa raastavia (isän kamala yskä!).
Jani Uljas on taas tehnyt hienon lavastuksen, jossa ei kauheasti huonekaluja nähdä; sen sijaan lavan nousevat ja laskevat elementit ovat monipuolisesti käytössä. Ja sitten on hienoja itämaisia mattoja! Seiniin kätketyistä kaapeista löytyy kaikenlaista rekvisiittaa. Tuomas Lampisen puvustus heijastelee balkanilaisia perinteisiä asuja ja Bujarin vaihtuvia identiteettejä. Hän vaihtaa lennossa miehen ja naisen vaatteiden välillä, samaan tapaan kuin esityksen hahmot ja lavastuksetkin tulevat ja menevät lennossa.
Jari Sipilän valosuunnittelu ja Jari Tengströmin äänisuunnittelu luovat hienosti erilaisia maisemia lavastuksen päälle.
Tiranan sydän on monipolvinen ja moniulotteinen tarina, ainakin minua se kosketti syvältä. Ihmisen minuus, persoonallisuus ja identiteetti ovat joustavia käsitteitä, ja monille vaikeita asioita. Tervetullutta pohdintaa suomalaisilla näyttämöillä! Esitys on hetkittäin aika synkkä, monia varmaan triggeröiväkin. Bujarissa on pimeä puoli, mutta toisaalta elämäkin on ollut rankkaa. Hienosti loppu kiertyy aluksi
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti