Stefano Massini kirjoitti muutamia vuosia sitten loistavan näytelmän eli The Lehman Trilogy. Näin sen Lontoossa ja myöhemmin myös suomalaisena striiminä (koska korona) kun Espoon kaupunginteatteri, Kansallisteatteri ja TTT sen yhdessä teatteri Metamorfoosin kanssa esittivät. Sen teksti teki suuren vaikutuksen, ja varsinkin tuo Lontoon-version kokonaisuus oli huikea. Hieno sukusaaga Lehmanin veljesten sukutarinasta ja urasta.
Nyt Työviksen lavalla nähdään Massinin hieno ja melko tuore näytelmä Eichmann - mistä yö alkaa. Näytelmä on yhteistuotanto Kansallisteatterin kanssa, ja sitä esitettiin siellä viime keväänä. Näytelmä tutkii pahuutta ja sen arkipäiväistymistä, ohjaaja Kari Paukkusen johdolla. Ja sen se tekee varsin vakuuttavasti. Näyttelijäkaksikko ei ainakaan voi tästä enää parantua. Seela Sella ja Timo Torikka, lavantäydeltä karismaa ja vuosien tuomaa esiintymistaitoa.
Viime vuosina teatterilavoilla on nähty paljon juutalaisuutta ja natseja käsitteviä teoksia. Pieni maailma, Vieras eli Julmurin suviyö, Hitler ja Blondi, Meidän luokka, nyt ainakin ensimmäisenä tulee mieleen mitä olen nähnyt. Aika monessa näistä on Seela Sella ollut mukana tavalla tai toisella, ei tietenkään sattumaa. Kyllä tämä oikeistolaisuuden nousu Euroopassa ja muuallakin pistää tarkastelemaan menneisyyttäkin uudelleen. Ja erityisesti Saksan menneisyyttä. Hyvä niin, koska saamme nähdäksemme aivan upeita ja ajatuksia herättäviä teoksia. Eihän nämä asiat helppoja ole, ei varmaan näytelmäksi ja esitykseksi työstäminen, mutta ei katsominenkaan. Toki ei kaiken tarvitse aina niin helppoa ollakaan.
Näytelmässä Sella on Hannah Arendt, saksanjuutalainen filosofi, kirjailija, opettaja ja tutkija, joka näytelmässä kuulustelee ja kyselee asioita Torikan esittämältä Adolf Eichmannilta. Eichmann oli yksi suurimmista natsirikollisista. Näytelmä kantaa hienosti koko kaksi- ja puolituntisen kestonsa vain kahden näyttelijän voimin. Juuri mitään ei tapahdu, paitsi kahden ihmisen välistä dialogia. On nautinto kuunnella älykästä keskustelua, vaikka aihe on toki ikävä.
Arendt ei syytä tai syyllistä, vaan kyselee, ja haluaa tietää millä Eichmann perusteli itselleen (ja muille) juutalaisten hävittämisen. Ja Eichmann selittää ja tilittää, hän vaan meni joukon mukana, hän vaan toteutti muiden visioita ja päätöksiä ja määräyksiä. Ihan vaan olosuhteiden uhri hänkin oli. Niin vakuuttava hän on ja perusteluissaan pedantti, että katsoja alkaa melkein uskomaan että näinhän se meni, pahuushan on normaalia. Melkein. Musta muuttuu valkoiseksi, melkein.
Ydinkysymys on mistä (ja kenestä) pahuus alkaa, voiko sen hetken tavoittaa. Eichmann sanoo että hänellä ei henkilökohtaisesti ollut mitään juutalaisia vastaan, ei toki! Hän selittää pitkään ja kaunopuheisesti juutalaisista tuttavistaan ja päivällisistä nuoruudenaikaisen juutalaisen esimiehensä kotona. Ja miten hän on opiskellut jiddisiäkin.
Mutta mikä kaikki hänen omasta tarinastaan ja historiastaan on totta? Mites sen jiddisin osaamisen laita on, Arendt tekee asiasta pienen testin... Pitäisikö tehtaisiin "pelastetut" juutalaisten olla kiitollisia siitä että jäivät henkiin? Oliko Adolf Eichmann hyvä natsi, joka halusi vain pelastaa mahdollisimman paljon juutalaisia?
Omien sanojensa mukaan Eichmann ei halunnut nähdä verta ja meni oksentamaan nähtyään kuoliaaksi kaasutetut vuohet. Mutta eikö se ole ihan normaalia, ei se tee hänestä mitään poikkeuksellista tai hyvää natsia. Minä ainakin voisin pahoin tapettuja vuohia nähdessä. Eichmann kärsii näytelmässä samasta kuin Lady Macbeth konsanaan, pakonomaisesta käsienpesusta. Ei auttanut kumpaakaan.
Eichmann on myös hyvä tiivis kertaus natsien valtaantulosta ja ajan historiasta. Miten kuolemasta ja henkiinjäämisestä tuli arkipäivää. Se myös kysyy onko Hannah Arendtilla, tai kellään muullakaan, oikeutta kommentoida holokaustia jos ei ollut itse leirillä. Näytelmä käsittelee myös arvokkuutta, miten meistä jokaisella on siitä oma käsityksemme.
"Älkää tuomitko, meitä oli paljon". Onko se joku peruste olla tuomitsematta, se että meitä oli paljon? Ihmiskunta sulkee tänäkin päivänä silmänsä kun se näkee pahuutta, eli mikään ei ole periaatteessa muuttunut.
Häikäisevän upea valaistus ja pelkistetty lavastus on Mikki Kuntun käsialaa. Lavalla nähdään erilaisia betonimaisia porrastettuja tasoja, joilla näyttelijät liikkuvat sekä muutama tuoli, kirjoituspöytä kirjoituskoneineen. Pidän kovasti miten tulitikkupuntteja ja myös tikkuja käytetään tärkeänä elementtinä lavalla. Myös riippuvat ruumispussit ovat kaikessa karmeudessaan upeat.
Auli Turtiainen on puvustanut: Arendt vaaleissa ja väljissä vaatteissa, Eichmann harmaassa puvussa, solmukkeineen. Ei mitään silmäänpistävää, vaan tavallista ja massaan sulautuvaa. Tuomas Fräntin äänisuunnittelu on myös oleellinen osa esityksen aika minimalistista esillepanoa. Veden ääniä, pianomusiikkia, kirjoituskoneen nakutus, junan ääni - joka vie välittömästi ajatuksen juutalaisten junakuljetuksiin. Ja hyytävä musiikki. Bravo! Kaikki on toteuttu vaatimattomasti, joka korostaa tekstin painokkuutta.
Eichmannin tarina imaisee mukaansa, saa katsojan istumaan penkin reunalla. Se miten Adolf E fanittaa Hitleriä on aivan hyytävää. Lopuksi Seelan tulkitsema monologi on koskettava ja kerrassaan mestarillinen. Jos katsot yhden puhenäytelmän tänä syksynä, olkoon se tämä. Kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä tosin. Niin tärkeä ja hieno näytelmä.
Esityskuvien copyright Mikki Kunttu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti