Esitys oli surullinen ja jotensakin myös hieman tyly kuvaus eräästä syrjäytyneestä tyypistä. Kadulla asuminen on kylmää ja ankeaa, varsinkin tuulen puhaltaessa ja pakkasen paukkuessa. Ei auta vaikka polttaisi tulitikkuja. Jota ei tietysti saisi tehdä, koska ne on tarkoitettu myyntiin. H. C. Andersenin klassikkosatu Pieni Tulitikkutyttö ei tullut heti alusta mieleen, mutta myöhemmin siihen viitattiin kyllä hyvin vahvasti.
Pieni lava on täynnä kaikkea. Ostoskärryt on hyvä paikka aarteille, esimerkiksi sille perinteiselle Suojelusenkeli-taululle. Se sopii tilapäismajoituksen seinällekin. Öljytynnyreitä, roskaa ja roinaa, hella... Hieman sellainen kaatopaikka tai romutunnelma. Ihmiset heittävät pois kaikkea hyödyllistä; yhden roska on toisen aarre. Kaikkia näitä elementtejä hyödynnetään esityksessä hyvin.
Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen vastasivat käsikirjoituksesta ja Kalenius lisäksi vielä ohjauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta. Pöyhönen toimi lavalla esiintyjänä ja nukettajana. Tämä oli paljon muutakin kun perinteistä nukketeatteria (ja mikä edes on perinteistä nukketeatteria. Taas kerran tämä TIP-Fest osoitti minulle miten monimuotoisia esityksiä sopii saman laajan nukketeatteri-käsityksen alle). Erilaiset esineet heräävät eloon, piparimuoteista ostoskärryihin. On ihania teputtavia irtojalkoja. Jotka lopulta pääsevät lämmittelemään liedelle, surullisin seurauksin. Enkelisiipinen auttaa ja lohduttaa. Suojelusenkeli kyllä kaitsee, ja opastaa - ja ottaa tarvittaessa tykönsäkin.
Jotenkin se nukettajan ja nuken suhde on tässä poikkeuksellisen tärkeä, miltei symbioottinen. Toinen on kärttyisän oloinen, minä itte -tyyppi, joka ei haluaisi apua. Toinen haluaa auttaa ja huolehtia. Näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen. Pöyhönen on sopivalla tavalla läsnä, ja hänen käsissään tämä surullinen hahmo herää henkiin. Katsoja, ainakin minä, unohdan että toisena esiintyjänä on nukke, koska se tuntuu ihan yhtä elävältä kuin nukettajansakin. Taitavaa työtä.
Heini Maaranen on suomalaista nukentekijäeliittiä, ja tämäkin hieman hobitin ja menninkäisen näköinen reppananukke on hyvin tunnistettava hahmo, nyt kun olen Maarasen nukkeja enemmän bongannut eri esityksistä. Groteskilla tavalla kaunista. Inhimillistä.
Musiikilla on tärkeä osuus tässä esityksessä, koska puhetta ei juuri ole. Nauhalta tulevat puheet olivat englanniksi, mutta laululyriikat, jotka tukivat esityksen teemoja ja tarinaa vahvasti, olivat suomeksi. Sikäli hieman harmitti ulkomaalaisten puolesta, joita katsomossa puheensorinasta päätellen riitti. Kari Mäkiranta on se velho kuka vastasi musiikin tekemisestä ja esittämisestä. Olisipa kiva kuunnella näitä vielä uudelleenkin! Monipuolista, eli teknosta jazzahtaviin rytmeihin ja kaihoisaan iskelmään.
Tulta käytetään sopivan harkitusti, mutta todella upeasti ja vaikuttavasti. Elävässä tulessa on kyllä jotain, ikiaikaisen maagista ja lumoavaa. Tuli tuhoaa, ja puhdistaa. Hävittää, ja luo uutta. Tulielementit ja taitavan valosuunnittelun on loihtinut Jarkko Forsman. Tässä käytetään paljon myös hämäryyttä ja pimeyttä. Välillä spottivalot kohdentavat katseemme johonkin tiettyyn kohtaan. Tähtisädetikullakin voi saada aikaan ihmeellisen hienoja efektejä.
Omat ajatukset harhailivat pitkin poikin, kodittomien arjesta vanhoihin satuklassikoihin ja ties minne. Surumielinen, hetkittäin varovaisen toiveikaskin esitys kosketti. Kai vuodenvaihteeseen liittyy aina ristiriitaisia tunnelmia; toisaalta joutuu jättäämään kaihoisat jäähyväiset vanhalle vuodelle, mutta kulman takana tulee uusi ja koskematon. Mitä kaikkea seikkailuita se tuo tullessaan! Mahdollisuudet ovat rajattomat. Yhtä rajattomat kuin nukketeatteriesityksillä.
Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti