Ohjaaja Lauri Maijala ottaa kyllä sekä Kiven klassikkotekstistä että nuoresta näyttelijäseitsikostaan kaiken irti! Ihan kaikkea "vanhaa" ei unohdeta, koska alun viitteellisen yksinkertainen lavastus kumartaa suoraan sinne Holmbergin suuntaan. Vaan se ja veljesten kartuilla rytmiä hakkaaminen onkin silmänlumetta, ja pian pääsemme varsinaisesti vauhtiin. Vauhtia tässä meinaan kyllä piisaa koko kolmetuntisen esityksen ajan. Silti jokainen veljes saa oman tilansa, yksilönä, eikä ole vain osanen mölisevää sonnilaumaa.
Joonas Saartamo on äkkipikaisuuksissaan jo aika yliampuva Juhani, ja jää vähän roolinsa vangiksi. Olli Rahkonen astmaisena Aapona hyörii siellä muiden mukana. Joel Mäkisen Timo juoksentelee kuin viitapiru pitkin lavaa, paikoin jo aika hysteerisenä. Laulua tekisi mieli luikautella, mutta toiset estelevät. Jonas Saaren Lauri ei paljoa puhua eikä pukahda, kunnes sitten liitokset repeää. Pyry Äikää Tuomaksena on hieman pienemmässä roolissa, kuten ehkä myös Paavo Kinnusen Eerokin. Markus Järvenpää on yksi taitavimpia ikäluokkansa näyttelijöitä, ja tämän Simeoni kyllä oivallinen roolityö taas kerran. Oivallinen veljeskatras! Jos kohta olisi ollut kiinnostavaa nähdä Eero Milonoff lavalla Tuomaksena, kuten aluperin piti.
Itselleni veljeksistä nousi esille muutama, joiden roolityöt ansaitsevat erityismaininnan. Laurin (Jonas Saari) kehityskaari ja kasvu ihmisenä on silmiinpistvän hienosti tehty. Pitkän aikaa hän hiipii nurkissa eikä sano mitä, mutta se kypsyminen nähdään myöhemmin. Ja kun Laurin pitkä pinna napsahtaa poikki, nähdään maanisen hysteerinen kohtaus! Väliaplodit olivat totaalisen ansaitut. Loistavaa näyttelijätyötä. Toisena on Timo (Joel Mäkinen) jonka hienoa pianonsoittotaitoa ja lauluääntä hyödynnetään myös upeasti. Tämä Timo taitaa olla hieman drama queen tässä porukassa.
Lukuisia sivurooleja urakoivat Ulla Koivuranta (esim. poikien enkelisiipisenä äitinä) ja Petri Rajala (mm. viherpiipertäjä Toukolan hemmona ja poikia seinään paiskovana lukkarin) luovat tälle veljeskatraalle semmoiset raamit missä temmeltää. Näissä rooleissaan kumpikin venyi kyllä hienosti.
Nämä veljekset telttailevat, grillaavat ja kuseskelevat. Joulupöydässä pussaillaan ja lässytetään keskenään; kyllä se sopukin maittaa ainakin näin joulukuvaelman hengessä. Kohtauksia on yhdistelty, muokattu, lyhennelty, modernisoitu. Silti (tai siksi) tämä toimii kyllä kokonaisuutena. Lopussa lähtee pojilla vähän homma käsistä, mutta onneksi joukkoitsemurhaan ei kuitenkaan päädytä. Kyllä se lukeminen taitaa sittenkin viedä voiton palkkasotilaankin urasta, vaikka ihan tankilla käydään houkuttelemassa. Jonas Saaren laulama Sydämeni laulu Joel Mäkisen flyygelillä säestämänä kyllä osuu ja uppoaa.
Janne Vasaman lavastus täyttää hyvin sekä suuren lavan että myös sen suomalliskansallisen habituksen mitä tältä näytelmältä ehkä odotetaankin. Kotoisat työväentalomiljööt täytettyine eläimenpäineen, Hiidenkiwi-ravintola neonvaloineen, lasiseinäinen saunakoppi. Sopii näille veljeksille passelisti. Kokonaisuus on muutenkin tuotu johonkin määrittelemättömään nykyaikaan taiten, juuria ja Kiven hersyvää kieltä unohtamatta. Maijala on lisännyt omiaan dramatisoinnissaan, ja kieli istuu hyvin veljesten suihin näinkin. Myös Tuomas Lampisen puvustus muuntaa veljekset ruutupaitajunttilookista urbaaneihin pukuhemmoihin suitsait-sukkelaan. Välillä mennään myös harjastukissa ja rohdinvaatteissa joulupöytään. Tunnelmasta toiseen. Olen myös kirjoittanut muistiin äänisuunnittelun ja sille ison sydämen. Monipuolista äänimaisemaa, hienoja efektejä ja hyvin kuuluvat äänet. Kiitos niistä Iiro Laaksolle.
Härät ja muut luonnonilmiöt on saatu jännällä tavalla modernisoitua nekin. Kaikkea ei tartte sanoa ja näyttää suoraan vaan viittauskin riittää.
Jatkuvaa nahistelua ja nujakointia, semmoistahan se näiden velikultien elämä on. Ja kamppailua yhteiskunnan paineissa, kun pitäisi osata lukea että saisi naisen. Ja sitähän nämä kaikki vartoovat. Ellei nyt naapurin Venlaa, niin jotakuta. Se oppimisen paine ja lukutaidon merkitys on yksi näytelmän avainjuttuja. Ja onneksi sen kohkaamisen ja meuhkaamisen tasapainoksi on niitä seesteisiäkin hetkiä. Kuten vaikkapa Timon herkästi pianolla soittama ja laulama Laulu oravasta (kokonaan uusi Maijalan sävellys tämäkin). Hiidenkiwessäkin aika tuntuu etenevän niin hitaasti että melkein haukotus tulee. Tätä kohtausta olisi kyllä voinut hieman lyhentääkin, kun ravintolassa on vain juomaa vaan ei ruokaa. Mitäkö siitä seuraa? No, kännäämistä toki, ja Simeoni sortuu jo kovempiin aineisiinkin, vetäen Eeronkin mukaansa. Mutta tämä poppoo pitää yhtä!
Siitä bonusta että koko näyttämötilaa (ja katsomoakin) käytetään laajasti hyväkseen, niin korkeus-, syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Istuin parven kolmosrivillä ja valitettavasti sieltä jäi kyllä osa tapahtumista näkemättäkin, siis mitä permannolla tapahtui. Koska tässä ei kyllä pysytä siellä lavalla kokoaikaa. Permannolla kannattaa siis istua mikäli haluaa kaiken nähdä.
Nämä veljekset tulevat iholle. En voi sanoa ihan kaikesta täysillä tykkääväni, mutta tavattoman kiinnostava ja paikoitellen mahtipontinenkin versio tämä oli. Sellainen joka jäi mietityttämään, että pitäisi nähdä uudelleen, muodostaakseen lopullisen mielipiteensä.
Ehdottomasti kannattaa mennä kuitenkin itse katsomaan. Sitä voi sitten paheksua miten klassikko on pilattu, tai ihastella miten se on taitavasti tuotu tähän päivään. Esitykset jatkuvat toukokuulle 2018 asti, eli varmasti ennättäää, vaikka loppuvuodelle ei enää lippuja saisikaan.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti