Mukaan on tanssijoiden, Nick Daviesin johtaman oopperan orkesterin & kuoron lisäksi valjastettu muutamia oman alansa huippuja, myös kansainvälisellä mittapuulla. Kimmo Pohjonen haitarissa ja Värttinä laulu- ja kantelehommissa, Mikki Kunttu lavastuksen, valaistuksen ja projisointien suunnittelijana sekä Erika Turunen puvustustaikurina. Musiikki on hykerryttävä ja nostalginen potpuri kaikkea mahdollista, ja säveltäjä Tuomas Kantelinen on toiminut neuvonantajana musiikillisissa asioissa. Huipputiimi siis. Mutta on sitä ennenkin menty metsään, vaikka olisi millaisia mestareita tekemässä. Nyt ei mennä, kaikkea muuta.
Odotukset olivat korkealla, ja kyllä niihin vastattiinkin. Ensimmäinen näytös sukelsi heti syviin vesiin. Suuria ja pakahduttavia tunteita ja kurkkuani kuristi monessa kohtaa. Ja itkuhan se silmiin tuli, jo paljon ennen sotakohtauksia. Kun homma toimii, se toimii. Satuin esitykseen, jossa pääroolit miestanssijoilla oli miehitetty kotimaisilla suosikeillani: Samuli Poutanen Väinämöisenä, Jani Talo Lemminkäisenä ja Frans Valkama Ilmarisena. Kaikki kolme virtuoosimaisia ja upeita tanssijoita. Ja ne Poutasen ihmeelliset kierrehypyt!!
Kalevalanmaa ei kerro ainoastaan Kalevalasta, vaikka ei sen tunteminen ainakaan pääpiirteissään varmaan haittaa tee. Vaan se kertoo meistä suomalaisista, jotka tätä Kalevalanmaata asustamme - ja olemme asuttaneet jo tuhansia vuosia. Matkalle meidät johdattavat kiistelevät vahtimestari (Teemu Tainio) ja näyttämömies (Jouka Valkama). Että niinkun ollaanko me samanlaisia vai erilaisia? Yleisökin saa osallistua, kun herrat tenttaavat kellä on mökki ja kuka on käynyt Kanarialla. Makkaraa ja kossua olen sentään minäkin nauttinut. Kaukaa menneestä, tarkemmin ottaen 11000 vuoden takaa, lähdetään liikkelle. Historian ja myyttien alkuhämärästä. Kun jää ja lumi peitti maan.
Keskeltä tätä kuuluu alkukantainen valittava ääni, joka tulee haitarista. Uljas soturi heiluu miekkoineen ja hienoine nahkaruutuhousuineen (jotka tuovat mieleeni jotenkin kalansuomut!), kas Väinämöinenhän se siinä! Kalevalan henkilöt heräävät esiin, Aino (Linda Haakana) ja tämän varjo (Valeria Quintana) tanssivat kauniisti, ja sitten nähdään lavalla lauma upeita hirviäkin! Hyytävän upea Pohjan akka Louhi (Rebecca King) ja tämän mustanpuhuvat tyttäret ovat kuin karanneita gootti-fetisistien bileistä. Tyrmäävää!
Ensimmäisen näytöksen aikana näemme Kalevan ja Pohjan väkeä, upeita joukkokohtauksia, värikkäitä pukuja, kuulemme kauniisti soivaa kuoroa (ja erityisesti ihastelen naiskuorolaisten järvimaisemamekkoja!), yhdessä ja erikseen. On maamme valistajia Runebergiä, Snellmania ja Lönnrotia - ja Minna Canth naisliikkeensä kanssa. Värttinä laulaa, haitari soi, Nälkämaan laulut ja Narvan marssit ja itselle hieman vieraampaa klassista mm. Klamilta ja Madetojalta. Hurjan hieno kirvestanssi miesporukalla - nyt rakennetaan maata! Ja tukkilaiset!
Kaiken taustalla jatkuvalla syötöllä Louhi koottaa viekoitella ihmisiä hunningolle, mutta onneksi pieni pirtsakka Sisu (Arne Estlander) auttaa ja pelastaa monessa kohtaa! Upeita Tuonelan joutsenia nähdään myös tummanpuhuva parvi häikäisevän kauniine pukuineen.
Sen verran tunteet ovat pinnassa että väliaika tulee loistavaan saumaan. On aikaa rauhoittua ja koota itsensä. Miten voi esitys vaikuttaa näin vahvasti? Toivon että toinen näytös olisi kevyempi, ja taas toiveitani kuullaan. Nyt sitten lähdetään jälleenrakentamaan Suomea. On rintamamamiestalon rakennustalkoita, lavatanssia ja kaikenlaista hilipatihippaata. Aivan hulvatonta ja hienoa menoa. Kukkamekkoja ja portsarien taskumatteja. Satumaata ja Onnen maata, haitaria ja kesäiltoja. Polkkaa, tangoa ja Rotestilaulua. Yleisökin pääsee laulamaan, ja kyllä me lauletaankin! Suominostalgia on nyt huipussaan. Tässä esityksessä ei pönötetä!
Mutta sitten on myös se kolikon kääntöpuoli. Maaseudun autioituminen, teollistuminen Aalto-jakkaroiden valmistuksineen, Chydeniuksen koskettava Laulu siirtotyöläisestä, laudat ovien edessä. Onneksi on luvassa lisää iloistakin menoa, tottakai Sibeliuksen Karelia-sarjan Alla Marcian tahdissa: Vappubileet! Marimekko! Urheilumenestykset! Tom of Finland! Pessi ja Illusia! Lauma Kekkosia!
Katsoja ei meinaa perässä pysyä, ja kaikkia tyyppejä ei kerkeä edes tunnistamaan kun uusia pukkaa lavalle. Hellyyttävää ja hymyilyttävää. Silti siellä taustalla vaanii se kaamea Louhi, naruista ohjaillen kännyköihinsä liimautuneita suomalaisia.
Valitettavasti esityksen loppuhuipennuksen keskeyttää pieni tekninen kaapelivika, mutta ongelmat on tehty ratkottaviksi ja pian esitys jatkuu. Kunhan ensin itse maestro Greve ja talon viestintäjohtaja Liisa Riekki käyvät lavalla pyytämässä keskeytystä anteeksi. Tässä vaiheessa yleisö seisoisi vaikka päällään mikäli Kenneth sitä oivaltaisi pyytää. Sen verran hienosti tämä on temmannut kaikki mukaansa.
Greve vastaa Kalevalanmaan koreografiasta, ja teoksen ideointiin on käytetty useita vuosia ja paljon avustavia ihmisiä. Dramaturgia on merkattu Greven ja Pirjo Toikan nimiin. Lopputulos on upea sulatusuuni; menoa ja meininkiä, mutta kyllä välillä on seesteisiäkin hetkiä. Katsoja kerkeää hieman hengähtämään ennenkuin Väinämöinen joukkoineen tempaa taas mukaan tanssiinsa.
Kimmo Pohjosen monipuoliset haitaristaan loihtimat äänet ovat jo oma taiteenlajinsa, ja sopivat tähän kokonaisuuteen täydellisesti. Upeasti laulava ja hienosti eri rooleihinsa eläytyvä oopperakuoro saa myös bonusmaininnan. Päähenkilönä koko tarinan halki kulkee upeasti tanssiva Linda Haakana Ainon roolissa, läpi eri tapahtumien, välillä sivustakatsojana, välillä enemmän osallistuen. Vaatteet ehtivät vaihtumaan reissussa moneen kertaan, aina tyylikkäinä kuitenkin. Lavastuksessa käytettiin paljon liikkuvia palkkeja, joista saatiin loihdittua vaikka mitä. Ja toki hienoja projisointeja. Kuorolaiset ja kaikki oli integroitu upeasti esitykseen mukaan, esimerkkinä riemastuttavat tangolaulannat! Valot nyt olivat kaikinpuolin huikaisevat, mutta erityisesti siinä punaisen ja valkoisen sotilaan duetossa kahden erivärisen spottivalon käyttäminen oli koskettava. Miten ne rajasivat nämä kaksi epätoivoista pieneen tilaan.
Tunteisiin vetoavaa ja pateettista. Kyllä, roppakaupalla. Joku voisi jo sanoa että liikaakin. Mutta myös aivan mahdottoman hienoa ja kaunista ja (lisää tähän vapaavalintaisia ylisanoja pari lisää). Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin on ympätty mukaan, mutta ei tämä pelkästään nostalgiaöverissä piehtaroi. Muitakin nykyajan menoa suomivia kommentteja nähdään, sen kännykkäsidonnaisuutemme lisäksi. Käsiohjelma kannattaa hankkia myös, koska siitä löytyy mm. musiikkilistaus sekä pieni historiakatsauskin (esityksen teemoihin) kolmella kotimaisella. Lisäksi jokaista esitystä ennen lipunhankkineet pääsevät pienelle pikakierrokselle esityksen maisemiin, kannattaa olla hyvissä ajoin paikalla jonottamassa.
Kaikille niille jotka eivät paikan päälle pääse (vaikka se suositeltavaa olisikin, esityksiä on aina 9.2.2018 asti) niin Kalevalanmaa on mahdollista nähdä Yle Areenalta suorana nyt lauantaina 18.11. (lähetys alkaa jo 18.50) tai myöhemmin tallenteena Stage24-palvelussa. Ja meille ketkä sen pääsimme katsomaan livenä, uudelleenfiilisteltäväksi.
Vaikka Kansallisbaletti saakin varmaan hienon ja pätevän uuden johtajan Madeleine Onnesta, niin kova ikävä Kenneth Greveä tulee. Lämmin kiitos näistä vuosista.
Kuvien copyright Mirka Kleemola
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti