Mistäköhän sitä alkaisi. Ensimmäinen asia mikä tarttuu korvaan on esityksen kieli. Aluksi alliteraatio kuulostaa korvaan kivalta, mutta tämä hauskuus loppuu muutaman tovin jälkeen. Kieli on kivaa kun sillä leikkii, mutta kahta tuntia en pysty kuuntelemaan tätä. Korvani huutavat apua ja hoosiannaa. En jaksaisi varmaan tätä aikaa kuunnella minkäänlaista tekstiä, mutta kun tässä vielä viinaan menevä suomalainen mies ahdistuu ja törttöilee ja säätää kuvionsa umpisolmuun... Muutama kielikuva heti alusta: pollastani pistettiin päävalo pois, purin purskeeksi pari ja kävin kaakeleille kyljelleni, survoin suppoja suoleen. Tallustin terveystorppaan. Pumppu piti pitkiä pausseja. Tavallaan niinkun kalevalaista poljentoa, mutta liika on liikaa. Sitten taas teatteriseuralaistani Riikkaa ei asia häirinnyt lainkaan! Niin yksilöllisiä me katsojat ollaan.
Jos tämän kieliahdistuksen sulkee pois niin mitä jää jäljelle? No, se keski-ikäinen omat asiansa tehokkaasti sotkeva mies, joka käy läpi elämäänsä, lapsuuttaan, avioliittooaan. Vali vali vali. Taas kerran se miten isien pahat teot periytyvät lapsille... Navanalusjutuilla ja oululaisaspektilla saa kyllä yleisöstä lempeää hörähtelyä ja irtonauruja. Mutta minä en nyt imaudu tarinaan millään tavalla mukaan. En tiedä olisiko asiaa auttanut ns. normaali kielikään. Nyt hämäsi se että kieli oli kuin pakottamalla pakotettu tähän muottiin. Sanavalinnat ja kaikki tehty täysin sen ehdoilla, että millä kirjaimella sana alkaa ja sopiiko se sitten kokonaisuuteen. Tai ainakin tämmöisenä minä asian koin.
Hattua nostan Mika Nuojualle kyllä. Ensinnäkin kaikkien erilaisten roolien vetäminen on hieno saavutus, mutta kun vielä pitää muistaa niitä alkusoinnullisia reploja se kaksi tuntia. Pidin erityisesti niistä kohdista kun mies veti pikkupojan roolia. Poika joka jaksoi uskoa unelmiinsa ja aikakoneeseen, vaikka isä juopotteli ja oli yrmy. Miten historia taas toistaakaan itseään! Äidin sekoaminen pakotti pojan ottamaan vastuuta itsestään ja muistakin aivan liian varhain. Nuojua on hyvin ilmaisuvoimainen näyttelijä, joka pistää koko kroppansa likoon.
Kiitosta ansaitsee myös Jussi Hukkasen taidokas ja monisyinen lavastus. Pienelle studionäyttämölle (ihana miljöö muuten, katsomossa pieniä ravintolapöytiä) oli loihdittu hyvin moneen muuntautuva kompakti lavastus. Myös Pekka Kolehmaisen projisoinnit olivat tärkeitä.
Esityksen jälkeen jäi hieman hämmentynyt olo. Kai tämä on sitä äijäteatteria, ja siksi en ymmärtänyt? Kielellä kikkailu on kivaa mutta ei se saisi olla itsetarkoitus. Siellä täällä mausteena. Mutta tällä nyt mentiin ja vaikka moni katsoja tuntui tykkäävän niin minä en ollut haltioissani.
Valokuvien copyright Kati Leinonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti