Ovela Kettu / Kansallisooppera 20.10.2017

Olen niin moukka musiikkiasioissa, ja varsinkin oopperassa, etten tiennyt koko Ovelasta ketusta mitään aiemmin. Silloin kun Ovela Kettu oli ensi-illassa tammikuussa 2015, muistan kyllä Klaus Haapaniemen suunnitteleman visuaalisen ilmeen, mutta siinä se. Muutama kuukausi sitten kävin Helsingin Juhlaviikoilla katsomassa todella vaikuttavan brittiläisen Silent Operan version tästä Janáčekin oopperasta, ja sepä oli hieno. Kirjoitukseni Vixenistä voit lukaista täältä. Onneksi oli mahdollisuus nyt uusintakierroksella katsastaa miltä ne Haapaniemen puvut ja lavasteet ja kaikki näyttää.

Ja olihan ne upeat, herranjestas! Musiikista en edelleenkään osaa sanoa yhtään mitään, eli sen puolesta tämä ei tainnut olla mikään henkeäsalpaava elämys. Tarinakaan ei ollut mikään elämää suurempi (mutta ei kai oopperat useinkaan ole). Ovelassa Ketussa joukko metsän eläimiä samoilee ja sitten oli metsänvartija joka pyydystää ja koittaa kesyttää pienen ketun. Kettupa karkaa takaisin metsään ja perustaa perheen. Vuosikaudet metsänvartija haikailee kettunsa perään ja päätyypä tämä sitten lopulta puuhkaksi. Kettu siis, ei suinkaan metsänvartija. Mutta niin vaan kupsahtaa metsänvartijakin. Ja päätyy itsekin osaksi luontoa.

Mutta herranjestas miten upea tämä Immo Karamanin ohjaama ooppera oli näköaistille! Kaikki ihmisten puvut mutta varsinkin kymmenet ja kymmenet eläinhahmot. Lavastuskin on kaunis ja koristeellinen. Bravo Klaus Haapaniemi! Sitten vielä upean kaunis valosuunnittelu a'la Immo Karaman ja Matti Leinonen kruunaa kaiken.

Satumainen metsä on täynnä monenlaista villieläintä. Katsojaa ilahduttavat mm. viulua soittavat sirkat, mainiohattuiset sammakot, pasteerava tikka, vikkelät hyttyset, verkkainen kahvitteleva mäyrä, pörhistelevä pöllö ja värikäs närhi. Jalot peurat liihottavat lavan halki ja sitten on vielä valtavaa tammenterhoa pyörittävä oravaporukka. Ja etana, jonka selän päällä kasvaa pari sientä! Ja siili!

Pitkään mietin mitä olivat nystyrämyssyiset ja keltahelmaiset ja vihreärunkoiset huojuvat tyypit, mutta auringonkukkiahan ne taisivat olla. Metsänvartijan pihapiirissä tapaamme vielä mainion kanalauman ("me olemme ahkerat"), kukon (Reetta Haavisto), hulvattoman turhamaisen helmikanan (Anna-Kristiina Kaappola) ja laiskanpulskean koiran (Katariina Heikkilä). Tämä maatilan porukka on aivan loistava. Vangittuna kettu koittaa valistaa kanoja, että näiden elämä onnistuisi ilman kukkoakin, johon kukko kommentoi "senkin feministi". Muutenkin teksti on hirveän hauskaa, kiitos vaan suomennoksesta Kirsti Siraste ja Hannu Heikkilä. Kettukin nimittelee mäyrää haisevaksi räkäpääksi :-)

   

Mutta tarinan pääosassa on nuori kettuneiti (Hanna Rantala) ja tämän pyydystänyt metsänvartija (Ville Rusanen). Rusanen on yksi oopperalaulajasuosikkejani ja eikä hänen laulunsa ja lavakarismansa pettänyt nytkään. Kettuneidin elämänkumppanina säihkyy Mari Palo. Kettujen hääseremonioiden pappina toimii itseoikeutetusti palokärki. Syy kiireiseen naimisiinmenoonkin löytyy pian: hirmuinen liuta pieniä kettuvauvoja. Jotka hetkeä myöhemmin kirmailevat ja laulavat suloisesti.

Lauluissa on välillä pitkiä taukoja ja saamme vain seurata värikkäiden eläinten menoa ja meininkiä, ryyditettyinä hienoilla koreografioilla (Fabian Poscan käsialaa). Silmäni lepäävät.

Reilu kaksituntinen kuluu hujauksessa tässä satumaailmassa. Lisää tämmöistä ns. helppoa oopperaa, missä musiikki tuntuukin liukuvan sivuosaan. Dalia Stasevskan johtama oopperan orkesteri ja oopperan kuoro & lapsikuoro tekevät kyllä upeaa työtä, vaikkei musiikki värisekään nyt sisälläni.


Kuvien copyright Heikki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.