Taiteilijajuhlan takia esitys oli siirretty Pieneltä näyttämöltä Suurelle. Ei lavastus nyt ihan pikkiriikkiseltä siellä näytä, eli hyvin se on sinne soviteltu. Mutta jotenkin muuten intiimi esitys pikkiriikkisen kärsii isommasta lavasta. Tai itse ainakin koin asian näin. Ehkä siihen vaikutti sekin että viimeksi istuin kohtuu edessä ja nyt kai toiseksi viimeisellä rivillä. Liian kaukana lavasta ja sen luomasta taikapiiristä. Pienempää tilaa luotiin nostamalla paloesirippu vain osan matkastaan ylös, näin näyttämön korkeus ei ollut liian häiritsevä.
Jukka Puotilaa tänne on tultu juhlimaan, ja miehen tultua lavalle ja lausuttuaan avajaisrepliikkinsä, yleisö puhkeaa aplodeihin. Mies kumartaa ja esitys jatkuu. Katsoin tätä nyt ihan toisenlaisin silmin kuin ensimmäisellä kerralla, koska nyt tarina ja näytelmä ja muu oli tuttua. Kun kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila) puhuu taiteilijan pelosta, siitä että aika loppuu ennenkuin saa kaiken valmiiksi, niin tulee sellainen fiilis että hän puhuu itsestään. Näin taiteilijajuhlassa sitä on tavallaan käännekohdassa. Ja kun on vielä käynyt läpi vakavan sairauden, ja palannut sen jälkeen esiintymään. Ehkä Puotila on pohtinut kuolevaisuutta ja taiteilijan työn rajoituksia. Minä ainakin pohdin niitä, erityisesti tänä iltana katsoessani tätä. Miten me kaikki haluamme kynsin ja hampain pitää kiinni nuoruudesta tai ainakin sen illuusiosta. Kun Aschenbach himoaa nuorta ja kaunista poikaa, ehkä enemmän esteettisistä syistä. Kun hän on parturissa meikattavana ja laitettavana. Ikäänkuin voisi pysyä nuorena, tai muuttua takaisin nuoreksi. Mutta rappio ja kuolema odottaa.
Jäi mieleeni myös lainaus "kauneus on herkän ja tuntevan ihmisen tie hengen luokse". Mutta sitten. En keksi muuta syytä kuin nämä taiteilijajuhlat mikä aiheuttaisi ylimääräistä jännittämistä. Johtui se jännittämisestä tai muusta, mutta Jukka Puotila on selkeästi epävarmempi repliikeissään kuin huhtikuun esityksessä. Valitettavasti Puotilan mikkikin pettää, mutta onneksi vasta ihan esityksen lopussa.
Kuolema Venetsiassa on erinomaisesti valittu näytelmä vanhenevalle miesnäyttelijälle taiteilijajuhlaesitykseksi. "Siinä hän istuu, mestari". Niin istuu niin, ja yleisö osoittaa seisaallaan suosiotaan.
Kansallisteatterin näyttelijäkollegat Katariina Kaitue ja Jani Karvinen toimivat taitelijajuhlan juontajina. He muistelevat Jukkaa ja tämän elämän ja uran vaiheita. Sitten näemme pienen virran onnittelijoita alan yhdistyksistä. Ensimmäisenä onnittelijana tietysti Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho (ylempi kuva). Puotilalle kannetaan kukkia ja lahjoja ja kunniamerkkejä. Teatterin henkilökunta laulaa Yö Saaristossa - ja Jani Karvonen lauloi soolon. Lopuksi herra taiteilija itse pitää lyhyen ja hauskan kiitospuheen. Pienen Tarmo Manni-imitaation jälkeen hän muistelee Teatterikorkeassa poikaporukalla päätetyistä lupauksista. Nuoret näyttelijänalut päättivät etteivät koskaan mene mainoksiin, eivätkä viihdelinjalle, eivätkä ainakaan Kansallisteatteriin! no, Puotila rikkoi kaikki nämä, ja loi itselleen menestyksekkään uran jokaisella saralla.
Ilta oli yhtä teatterialan ihmisten juhlaa myös katsomon puolella. Oli meitä tavallisia katsojiakin, lähelläni istui parikin naista jotka olivat ostaneet liput vielä samana päivänä, ihan tietämättä mistää taiteilijajuhlasta. Mutta katsomossa paikalla oli iso joukko Suomen teatterialan terävintä kärkeä. Kivaa bongailua väliajalla. Lisäksi teatterin seinälle heijastettiin valokuvia Puotilan teatterirooleista vuosikymmenien varrelta.
Mukava ilta kaiken kaikkiaan. Mahdollisuus nähdä hieno teatteriesitys uudelleen, ja myös juhlistaa yhtä hienoa näyttelijää. Kiitos Kansallisteatteri kutsusta!
Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, muut omia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti