Mark Lockyer on pitkän linjan näyttelijä, RADA:sta valmistunut, esiintynyt kaikissa mahdollisissa isommissa teattereissa Lontoossa, ja erityisesti RSC:n Shakespeare-näytelmissä. Vuonna 1995 hän oli saanut Mercution roolin RSC:n Romeo ja Juliassa. Unelmahomma. Mutta sitten hän kohtaa Avon-joen rantaniityllä demonin, joka nyt sattui näyttämään kalifornialaiselta surffaajalta. Demonin, joka pisti pään sekaisin, sai käyttäytymään oudosti, impulsiivisesti ja aggressiivisesti. Myöhemmin demoni sai nimenkin eli kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta aluksi sen ollessa vielä nimeämätön Mark vaan ryyppäsi, pakeni ja sekoili.
Esitys alkaa kodikkaasti. Näyttelijä ja assistentti ovat ovella, Mark kättelee kaikki katsojat, ojentaa käsiohjelman, ja mukaansa saa kupin teetä ja Hobnob-keksin. Heti on jää rikottu ja tunnelma leppoisan kotoisa. Nämä Espoon kolme esitystä ovat hänen ensimmäiset esityksensä ei-englanninkieliselle yleisölle. Olin katsomassa niistä viimeistä ja kyllä meitä katsojia aika monta sielläkin oli. Mark oli valmistellut meille pienen suomenkielisen tervetuliaispuheen, mitä luki paperista, ääntämiseen panostaen. Viimeistään tässä vaiheessa yleisö oli jo voitettu.
Esitys on kiehtova, koska Markin tarina on kiehtova. Muutama rekvisiitta auttaa tarinankerronnassa, mutta pääsääntöisesti yleisö uppoaa pelkkään tarinaan ja elää sairaskertomuksen mukana. Mark on loistava esiintyjä; hauska, ja monipuolinen. Hän ei pelkästään kerro tarinaansa helvettiin ja takaisin, vaan esittää myös kaikki roolit matkalta. Erityisesti mieleen jäi RSC:n majoitusvastaava, joka ei katso silmiin. Mark sekoilee naisten kanssa, ja vähän miestenkin, ja matkustaa Kreikan saaristoon sekoilemaan lisää. Koemme isemurhayrityksen ja vatsahuuhtelun, työidentiteetin murenemisen, mielisairaalakäynnit. Katsomo on hipihiljaa ja todella keskittyy tarinaan.
Tällä tarinalla on tavallaan onnellinen loppu, koska Mark pitkän prosessin jälkeen kuntoutui työkykyiseksi. Matka ei ollut helppo, mutta on lohdullista kuulla että ihminen saa apua tarvitessaan. Loppu olisi voinut olla hyvinkin erilainen. En ole ainoa joka vaivihkaa pyyhkii silmiään lopussa, ja ehkä vähän esityksen aikanakin. 75 minuutissa saa nauraa ja liikuttua ja kokea jotain kollektiivista ja hienoa.
Mark kiertää edelleen Briteissä tämän esityksen kanssa, osana Actors Touring Companyn ohjelmistoa. Tarina on hänen omansa, mutta ohjaaja Ramin Gray auttoi pistämään kaiken kasaan.
Hauskana anekdoottina vielä se kun jollakulla yleisössä soi puhelin, juuri kun Mark kertoi miten valitettavasti ei saanut enää kerrottua paranemisestaan äidilleen, tämän kuoltua aiemmin. Nopeahoksottiminen Mark on heti tilanteen tasalla - ehkä äiti nyt juuri soittaakin rajan takaa!
Jos Living with the lights on osuu jossain joskus matkasi varrelle, tee itsellesi palvelus ja mene katsomaan se. Koskettava ja upea esitys, joka henkilökohtaisuudellaan menee suoraan ihon alle. Mark Lockyer on hurjan karismaattinen esiintyjä. Vaikka tämä on tavallaan traaginenkin tarina, niin se on kerrottu niin hauskalla ja viihdyttävällä tavalla että sen traagisuuden unohtaa. Aivan loistava.
Tuli muuten mieleen että Espoon kaupunginteatterissa vierailee paljon kiinnostavia ulkomaalaisia esityksiä vuosittain. Jotenkin tuntuu että ne jäävät kauhean vähälle huomiolle mediassa, ja muutenkin? Käykää katsomassa mitä siellä on tulossa, ja menkää katsomaan. Ei siellä mitään huonoja ole koskaan.
Kuvien copyright Simon Annand.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti