Koska osuimme Turun teatteriteemaisten kirjamessujen kanssa bloggarikollega Pasin (Pessin ja Illusian luona) samaan teatteriesitykseen, keksimme tehdä hieman erilaisen bloggauksen. Eli kävimme muutaman päivän ajan dialogia esityksestä, ja tässä on tulos. Kuten esityksen alaostikko kuuluu: rakkaus on tehty jaettavaksi - niin myös kirjoituksemme siitä. Olipas hauska ja kiinnostava kokeilu! Lukemisen helpottamiseksi omat kommenttini ovat kursiivilla. Turun kaupunginteatterin Don Juan, olkaa hyvät!
Pasi: Aloitan siitä, mistä pidin esityksessä. Molièren teksti ja Arto af Hällströmin suomennos ovat kyllä käsittämättömän upeat. Teksti elää yhtä aikaa koomisena ja syvällisenä, kauniina ja rivona. Säkenöivää dialogia ja terävää, psykologisesti tarkkaa pohdintaa seuraa lumoutuneena. Don Juanin (Eero Aho) holtiton, röyhkeydessään käsittämätön ja itsekkyydessään karmiva päähenkilö nautiskelee hedonistisesti ja taas toisaalta kapinoi kaikkea sovinnaisuutta vastaan, tekopyhyyden sumun ympäröimänä. Molièren teksti on syvällinen ja samalla todella inhimillinen
Minuun kolahti Pasi Lampelan Don Juan -tulkinnan dekadentti ja osin groteski näyttämökuva ja yleistunnelma. Markus Tsokkisen lavastus loi teokseen omanlaisensa maailman. Sen taidokkuus on ehkä lopulta siinä, miten se varsin vähäeleisesti onnistuu piirtämään näyttämölle rappion tunnelmaa. Näyttämöllä nähdään pullorykelmiä, WC-istuin, nuhruinen kylpyamme ja roiskeiset seinät.
Kiinnostavaa kuulla Katri, mistä sinä erityisesti pidit tai et pitänyt esityksessä.
Katri: Minäkin pidin kokonaisuudesta paljon. Välillä teksti rönsyää ja välillä se on napakkaa, mutta aina niin kovin inhimillistä. Eero Aho nyt on aina (no ainakin melkein) aivan loistava, mutta nyt minua hieman häiritsi niin hänen, kuin muidenkin näyttelijöiden, groteskius ja överiys. Vaatiiko Molière tämmöistä ylivetämistä? Emmekö me muuten oivalla hänen tekstiään ja sen huumoria? Muutama vuosi sitten Kansallisteatterin Luulosairaassa oli vähän samaa fiilistä eli kaikki meni niin yli, että se jo hieman häiritsi katsomiskokemusta.
Näin tästä joku vuosi sitten version Lontoossa, ja se toimi oikein hyvin ilman tämänlaista ylivetämistä. Toki David Tennant on hyvin erilainen näyttelijä kuin Eero Aho (pidän molemmista hurjan paljon) mutta ehkä se oli modernimpi versio aiheesta (nimenäkin Don Juan in Soho). Okei, Don Juan on hahmona röyhkeä ja rietas, sellainen moderni kaikki-tänne-mulle-heti-nyt hedonisti, ja siten myös oivallisesti 2000-luvulle sopiva. Ja ah miten se Mozartin Don Giovanni-musiikki sopi taustalle oivallisesti. Josta pääsenkin aasinsillan kautta kehumaan loistavaa tuubistia Kari Liljaa! Mikseivät useammat ohjaajat hyödynnä tuubaa teatterisoittimena? Ihan parasta!
Näin tästä joku vuosi sitten version Lontoossa, ja se toimi oikein hyvin ilman tämänlaista ylivetämistä. Toki David Tennant on hyvin erilainen näyttelijä kuin Eero Aho (pidän molemmista hurjan paljon) mutta ehkä se oli modernimpi versio aiheesta (nimenäkin Don Juan in Soho). Okei, Don Juan on hahmona röyhkeä ja rietas, sellainen moderni kaikki-tänne-mulle-heti-nyt hedonisti, ja siten myös oivallisesti 2000-luvulle sopiva. Ja ah miten se Mozartin Don Giovanni-musiikki sopi taustalle oivallisesti. Josta pääsenkin aasinsillan kautta kehumaan loistavaa tuubistia Kari Liljaa! Mikseivät useammat ohjaajat hyödynnä tuubaa teatterisoittimena? Ihan parasta!
Naiset jäävät tässä hieman sivuosaan. Ehkä se on tarkoituskin, koska eiväthän naiset sinällään ole Don Juanille tärkeitä, kertakäyttökulutusta varten vaan. Miten sinä tämän koit Pasi?
P: Niin. Kyllähän Don Juan on selkeästi kahden miespääosan näytelmä ja naisroolit jäävät pakostakin hieman sivuosaan. Eipä silti, Riitta Salmisen Charlotta ja Minna Hämäläisen Mathurine olivat Don Juanin pyörityksessä mainiosti tehdyt maalaisneitoset. Samoin Hämäläisen Dona Elvira, Don Juanin vaimo, oli varsin hyytävä roolihahmo katkerana ja koston janoisena, petettynä naisena.
En Katri malta olla kommentoimatta mainitsemaasi Eero Ahon näyttelijäntyötä, joka tosiaan liikkuu vahvasti överiosastolla tai näyttäytyy ylivetämisenä kuten mainitsit. Ahon tapa rakentaa päähenkilö toi dekatentteja elementtejä Don Juanin hahmoon ja korosti kaikki auktoriteetit ja instituutiot hylkäävää, hälläväliä asennetta. Don Juan kapinoi vanhempiaan, uskontoa ja avioliittoa, oikeastaa kaikkia moraalisesti järjestäytyneen yhteiskunnan instituutioita ja arvoja vastaan. Kun sitten hänen rietastelujensa tuloksena hän saa kimppuunsa arvostelijat, Don Juan turvautuu tekopyhyyteen. Tämän Aho onnistuu tuomaaan roolihahmoonsa ehkä juuri groteskin, ylivetävän ilmaisun kautta varsin hyvin.
Itse pidin todella paljon Hannes Suomisen palvelijahahmo Sganarellesta. Nauttivan rytmillisesti tarkkaa ilmaisua, jossa oli kepeyden tuntu. Suomisen roolityö tavoittaa osuvasti Sganarellen äkkipikaisen jaisäntänsä kanssa herkästi debattiin heittäytyvän palvelijan luonteen.
Yksi esityksen onnistuneista puolista oli myös sen rytmitys. Lampela on ohjannut tulkinnan napakaksi ilman, että se on kuitenkaan liian kiivas tai huohottava. Kohtaukset etenivät hyvärytmisesti. Me näimme esityksen kuukausi ensi-illan jälkeen ja se oli ilmeisesti hieman jo tiivistynytkin. Oletko Katri samaa mieltä?
K: Kyllä Aho toi siihen oivallisesti näkymään sen tekopyhyyden! Ja ehkä tämä tyyli istui kokonaisuuteen sopivasti. Ja jotenkin se katsojien kanssa flirttailu oli hauska lisä. Samaa mieltä olen Hannes Suomisen roolista! Aivan pistämätön esitys. Samaan aikaan herransa toimille silmiään pyörittelevä ja sitten myös tämän oikkuja miellyttävä. Sopiva vastavoima Don Juanin elostelijamaisuudelle. “Mikä hirvittävä mies - mutta elettävä se on meikäläisenkin” tiivistää tämän mielipiteen varmaan hyvin.
Kimmo Rasila oli oivallinen herra Dimanche, joka tulee perimään velkojaan. Miten näpsäkästi Don Juan tämänkin onnistuu kyöräämään ulos ovestaan. Pidin myös Markus Ilkka Uolevin Pierrotin ilmeikkäästä ja runsaseleisestä roolista. Ja ihanaa nähdä viime vuoden lopussa teatterista eläköitynyt Petri Rajala taas lavalla!! Tämän miehen näyttelemistä on aina ilo katsoa.
Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on myös hyvin onnistunutta musta-valkoisessa maailmassaan. Syntistä nahkaa, ihanat pitkät saappaat, samettia. Ajatukset pyörivät dekadentteihin seksiklubeihin (missä Don Juan varmaan vierailisi mielellään). Rappiofiilistä täydensi hyvin kasvoilta rapistuvat ihomaalit. Lisäbonus ruttonaamareista!
Don Juan ei kadu mitään, ei edes lopussa. Onko hän niin läpikotaisin turmeltunut ettei mikään tunnu missään?
P: Kyllä. Karmivaa Don Juanin hahmossa on, että hän haluaa kapinoida valtaapitäviä vastaan ja luisuu itse samaan, tuhoavaan vallankäyttöön, joka särkee kaikki yksilöt hänen ympäriltään. Lampisen pukusuunnittelu tosiaan istui hyvin tyyliin ja teoksen rappiomaisemaan. Ahon ulkoinen habitus elostelijana sai lopullisen silauksen maskista ja puvustuksesta. Niinkuin Katri mainitsit, Aho saa oivallisella neljännen seinän rikkomisella ja flirtillä yleisön kanssa Don Juaniin vielä lisäannoksen imelää riettautta.
Ei voi kuin taas todeta, että klassikoissa on voimaa ja ne kestävät läpi vuosisatojen. Molièren Don Juan on niin vahvan yleisinhimillinen ja molemmat päähenkilöt psykologisesti niin hienovaraisen aidoiksi rakennettuja, että se kantaa yhä nykyhetkessäkin vahvasti. Lampela on tehnyt erittäin onnistuneen tulkinnan ja saa klassikon elämään näyttämöllä.
K: Kyllä vaan, klassikko on klassikko ihan syystä. Ja vaikka tämä jätti hetkittäin hämmentyneen olon, niin silti vahvaa ja hienoa teatteria. Ymmärrän hyvin miksi Turun kaupunginteatterin Don Juan on ollut suosittu ja paikkoja vaikea saada. On myös hyvä että tila on riittävän intiimi; suuremmalla näyttämöllä tämä ei toimisi vastaavasti. Onneksi keväälle on lisäesityksiä tarjolla!
Kiitos Pasi seurasta ja tästä dialogibloggausideasta. Olipa meillä kiva päivä ja vielä iltakin Turussa - otetaan uusiksi! Tässä vielä linkki Pasin kirjoitukseen.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti