Billy Elliot on musiikillisesti komea kokonaisuus, ja se olikin yksi isoimmista syistä miksi halusin tämän tulla katsomaan vielä uudelleen. Samuel Harjanne on löytänyt kultasuonen, tai ehkä pikkuhiljaa teatterien johtajat niin Suomessa kuin muuallakin ovat nähneet tämän kultasuonen. Vai pitäisikö sanoa kultasormen? Ja ohjaustarjouksia suorastaan satelee. Menestyksiä on tullut: TTT:n Spring Awakening keväällä 2017, HKT:n Kinky Boots syksyllä 2018, HKT:n Pieni Merenneito syksyllä 2019... Teater Vanamuisen Hüljatud (Les Miserables) aloitti juuri kolmannen vuotensa Virossa. Ja ensi syksynä Kinky Boots nähdään TTT:llä. Lisäksi pienempiä töitä Lontoossa jne. Että kyllä, suomalainen musiikkiteatteri/musikaaliskene on saanut upean liiderin! Hyvä Samuel!
Billy Elliot on koskettava pienen pojan kasvutarina 1980-luvun alun Englannissa, missä Thatcher ja hallitus taistelevat kaivosmiesten ammattiliittoja vastaan. Billy löytää hieman vahingossa balettitanssista pääsylipun pois näistä ankeista työläiskuvioista. Mutta onhan matkassa monta mutkaa ja erilaisia sivupolkuja. Silmiä saa katsomossa pyyhkiä niin naurun kuin kyyneltenkin jälkeen. Jo pelkästään se esityksen alku, kun kaivosmiehet nousevat montustaan ja sammuttavat otsalamppunsa, wau! Tämän porukan yhteisöllisyys on ihanaa katsottavaa. Siis sekä kaivosyhteisön että teatterin lavalla esiintyjien.
Mulle sattui tähän esitykseen samat lapsitähdet mitä oli ensi-illassakin. Olisi ollut kivaa vaihtelua nähdä joku muu erinomaisista pojista, mutta näillä nyt mennään. Kumpiakin on siis reservissä useat pojat. Simo Riihelä on vuodessa kehittynyt kyllä kovasti varsinkin tanssipuolella, tasaisen hyvä Billy. Ja Ilmari Kujansuu on edelleen ihanan valloittava Michaelin roolissa - tästä hurmurista kuulemme toivon mukaan vielä paljon jatkossa. Yleisö kyllä ihan syö hänen kädestään. Aikuis-Billynä liiteli taas Riku Lehtopolku. Petra Karjalainen oli ihan supervauhdissa hurmaavan pisteliäänä tanssiope rouva Wilkinsinä. Jyrki Mänttäri Billyn isänä ja Jussi-Pekka Parviainen ärhäkkänä veljenä tekivät taas niiiiin vakuuttavaa työtä. Ja Jouko Enkelnotkon "todella hermoja raastavaa"-isä balettikoulun pääsykokeessa iskee suoraan kaikkien nauruhermoon. Mutta kokonaisuus tässä on kyllä hienointa. Se tarina, se laulu ja tanssi ja yhteispeli. Ilo katsoa (ja kuunnella).
Ensi-illassa istuin takarivissä, ja nyt kolmosrivin reunalla. Kyllä katsomopaikan sijainti vaikuttaa paljon katsomiskokemukseen. Taaempaa näkee kokonaisuuden parhaiten, varsinkin niin isolla näyttämöllä kuin Työviksen suuri näyttämö on. Läheltä näkee taas näyttelijöiden ilmeet ja eleet paremmin. Jos saa valita, ja jos on esitys mistä tykkään niin paljon että haluan nähdä sen uudelleen, niin molempi parempi. Ensin kauempaa, sitten uusintakierroksella lähempää...
Harvoin muuten näkee että teatterin järjestyksenvalvojat ihan oikeasti puuttuvat puhelinten räpläämiseen katsomossa, mutta nyt sekin nähtiin. Sattui olemaan vielä mun rivillä, aika esityksen loppupuolella. Ei se katsoja kai esitystä kuvaamassa ollut, mutta piti puhelinta päällään, selaili kai nettiä. Mahtavaa että tähän puututaan, toivon mukaan jatkossa vielä herkemmin!
Enää neljä esitystä marraskuussa jäljellä ja sitten tämä ilo loppuu. Menkää siis katsomaan jos vielä on Työviksen Billy Elliot näkemättä. On tämä vaan niin ihana!
Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti