A Midsummer Night's Dream / Bridge Theatre, Finnkino 28.10.2019

Kesäyön uni ei ole mikään suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannosta, mutta taas kerran löysin itseni sitä katsomasta. Mutta en kyllä pettynyt edelliselläkään katselukerralla Lontoon Globe-teatterissa, kun näin silloisen taiteellisen johtajan Emma Ricen ohjauksen (mikä herätti paljon kohua mm. sähkövaloillaan). Siinä oli sopivasti vaihdeltu sukupuolirooleja, ja tämä raikasti teosta mukavasti. Hieman samaa jujua oli tässäkin käytetty, nimittäin ohjaaja Nicholas Hytner oli vaihtanut hieman Oberonin ja Titanian repliikkejä, ja kääntänyt roolit oikeastaan päinvastoin. Sen sijaan että Oberon lumoaisi Titanian rakastumaan ja lempimään aasin kanssa, niin käykin päinvastoin: Oberon viettää kuuman lemmenyön aasiksi muutetun Nick Bottomin kanssa.

Hytner ohjasi vuosi sitten erinomaisen kiinnostavan Julius Ceasarin uudehkoon Bridge Theatreensa, ja se oli suuri menestys. Teatteritilaa käytettiin hienosti hyväksi ja esitys tuotiin kirjaimellisesti yleisön keskelle. Minäkin näin sen paikan päällä kahdesti, ja Suomessa se oli nähtävillä NT Live-sarjassa Finnkinolla. Nyt immersiivisyys oli viety ehkä vielä askeleen pidemmälle. Katsojat ovat tapahtuminen keskiössä ja lattiasta nousevat ja laskevat lavasteet (ja sängyt!) siirtävät yleisömassoja tieltään. Yksi brittien huippulavastajista eli Bunny Christie jatkaa Julius Ceasarista opittuja temppuja, mutta ilma-akrobatia tuo upean lisänsä kaikkeen. Akrobatia jos mikä sopii satumetsään ja keijujen liikkeiksi upeasti.

Livetallennus onnistuu kyllä hienosti tuomaan lähikuvien ja erilaisten kamera-ajojen kautta sitä sadunomaista tunnelmaa teatterista myös elokuvateatterin katsomoon. Ihan kuin olisi itse paikalla. Grant Oldingin säveltämä musiikki on kevyen ilmavaa ja keijujen laulu sopii kokonaisuuteen täydellisesti. Ja sitten on vielä taitava äänisuunnittelu (Paul Arditti) joka tuo öisen metsän erilaisine äänimaisemineen käden ulottuville.

Esitys alkaa hyvin ankean näköisissä puitteissa. Yleisön seassa psalmeja veisaavat naiset, nunnamaisissa asuissaan. Katsojat valuvat sisään. Hippolytaa tuodaan lavalle lasikopissa, puettuna harmaaseen nunnamaiseen kaapuun. Miehen, isän tai puolison auktoriteetti on ehdoton. Margaret Atwoodin klassikkokirja (tai lähinnä kai sen perusteelta tehty tv-sarja) A Handmaid's Tale on ollut aika ilmeinen vertailukohta tai inspiraation lähde, ja Hytner tämän kyllä auliisti myöntääkin. Naisen asema on alistettu ja nämä arvot näkyvät. Onneksi vain esityksen alussa, koska kyllä nunnakaavut ja alistuvat naiset jäävät unholaan kunhan esitys pääsee vauhtiin.

Taas kerran näytelmän miehitys/naisitus on nappiin valittu. Kaikenvärisiä, -kokoisia ja -muotoisia ihmisiä on mukana, kuten lontoolaisissa teatteriesityksissä on muutenkin tapana.  Diversiteetti sopii oikein hyvin juurikin Kesäyön uneen! Oliver Chris (Oberon) on viime vuosina tehnyt tasaisesti hyviä teatterirooleja Lontoossa ja hänen Oberoninsa on jäyhän kujeileva ja flirttaillessaan pistämätön. Tämän ja Aasi-Bottomin kosiotanssi on hulvaton -  todellakin funny and sexy kuten Hytner sitä itse kuvailee väliaikahaastattelussa. Mulle uusi näyttelijätuttavuus oli Gwendoline Christie, mutta aivan huikean upea Titania tämä on. Kumpikin näistä on 191 cm pitkä joten aika pitkänhuiskeita keijuja ollaan. Kaksoisrooleissaaan he esittävät myös Theseusta ja Hippolytaa.

Hermia (Isis Hainsworth) ei halua naimisiin isänsä valitseman Demetriuksen (Paul Adeyefa) kanssa, mutta vaihtoehtona on luostari. Oma mielitietty Lysander (Kit Young) polttelee mielessä enemmän. Helena (Tessa Bonham Jones) on ihastunut Demetriukseen, mutta tämä ei huomaakaan "rumaa" tyttöä. Onneksi keijujen taiat, monenlaiset seikkailut ja parinvaihtosysteemit tuovat onnellisen lopun tälle nelikolle - ja kukin saa mennä naimisiin kenen kanssa haluaa. Näiden ylhäisten lisäksi näytelmässä oleellisena osana on myös Rude Mechanicals -ryhmä eli hieman simppelien käsityöläisten teatteriseurue, ketkä harjoittelevat Pyramus & Thisbe -klassikkoa metsän siimeksessä herttuaparin vihkiäisiin. Heistä isoimman roolin tekee Nick Bottom (Hammed Animashaun) joka joutuu keskelle Oberonin ja Titanian taisteluita, ja siten tulee muutetuksi aasinpäiseksi rakastajaksi Oberonille. Kerrassaan muikea roolityö.

Kaiken yllä keppostelee ihana punkkari-Puck (David Moorst) tuo Titanian assistenttikeiju, joka häärää, säätää ja sotkee. Kerrassaan riemastuttavan anarkistinen Puck! Käsittämätöntä että Moorst ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään akrobatiaa. Ei uskoisi, sen verran sujuvasti mies köysitrapetseilla kiikkuu. Mikä energialataus! Ja miten elastiset varpaat! Interaktiivisuus ja flirttailu yleisön kanssa on juuri sopiva lisämauste Puckin hahmoon. Tosin kyllä Rude Mechanicals -seuruekin osaa napata katsojan kännyllä selfien...

Christina Cunningham on suunnitellut hienot puvut. Keijujen kimaltavat asut ja näyttelijäryhmän haalarit ja hupparit, mutta myös ankeat nunnakaavut ja Oberonin yltäkylläiset aamutakit. Ja Titanian ihanat asut! Näissä silmä lepää.

Koko keijujen unenomainen metsä on hieno vastapari totalitaarisen ankealle yhteiskunnalle. Metsässä  ja taian alla kaikki ovat vapaita, saavat irrotella ja toteuttaa salaisia haaveitaan. Kun on aika herätä unesta - what visions I have seen! - niin onneksi todellisuus onkin muuttunut. Lopuksi pidetään yhdessä bileet, katsojienkin kanssa. Mikä esitys ja mikä lopetus! Ei ihme että tätä ovat kaikki kehuneet. En kesällä saanut aikaiseksi vaihdella omia esityksiäni ja mennä katsomaan, mutta onneksi taltiointi ja Finnkino pelasti tilanteen. Herkkupala!


Kuvien copyright Manuel Harlan.