Suurin probleema oli löytää kuudesta esityspäivästä se joka sopisi kalenteriini. Pienten järjestelyjen jälkeen pääsin vihdoin viimeiseen. Helsinki oli jo hiljentynyt juhannuksen viettoon, joten autonkin sai kätevästi parkkiin melkein Teatteritalo Universumin eteen.
Ei ollut se kummempia odotuksia, muuta kun että tekijäjoukko oli niin monimuotoinen että luvassa saattoi olla ihan mitä tahansa. Mitä tanssitaiteilija Hanna Ahti, näyttelijä Noora Dadu, kuvataiteilija Jaana Laakkonen, ohjaaja-esitystaiteilija Lauri Mattila, äänisuunnittelija Tatu Nenonen, pukusuunnittelija Piia Rinne sekä tuottaja Mari Pääkkönen sitten ovat saaneet lavalle aikaan?
H. oli hyvin erikoinen ja erilainen, hämmentävä ja seesteinen. Meditoivan rauhallinen. Outo. Hetkittäin sekava, mutta jotenkin tykkäsin tästä kyllä. Katsojat jättivät kenkänsä eteiseen, saivat mukaansa tyynyn (tai tuolin) istumista varten ja ohjeen hajaantua, liikkua, etsiä uusia kulmia eri paikoista. Siellä isossa vanhassa salissa meitä sitten istui, makoili ja lojui joukkio, enimmäkseen aika nuoria katsojia. Lattialla lojuu siellä täällä erilaisia tilkkupressuja, minkä alle saa mennä makaamaan jos ei enää huvittanut. Katsojat eivät tätä mahdollisuutta käyttäneet, mutta esiintyjät kyllä. Estradilla esiintyi tekijöistä Dadu, Ahti, Mattila ja Nenonen, mielikuvitusta kiihottavissa asuissaan.
Rento tunnelma. Joka rentoni entisestään väliajalla. Meille oli erilaisia puuhanurkkauksia: Nooran vitsinurkka yhdelle katsojalle kerrallaan, yrttidrinksubaari (karpalomehua blandattuna ja eri yrteillä maustettuna), salaperäinen perähuoneen peliluola...
Tykkäsin esityksen estetiikasta ja voisiko sanoa, eetoksesta. Käytetyt materiaalit olivat kierrätettyjä, dyykattuja tai saatuja ja sellainen tee-se-itse -toiminta heijastui kaikesta. Tilan akustiikka ei ole paras mahdollinen kyllä, mutta kaikkea ei voi saada. Välillä saimme pieniä kohtauksia Hamletista, ja ison tilan parveakin hyödynnettiin hyvin. Välillä kuulimme tekstiä nauhalta. Liikkeet ovat tärkeitä, olivat ne sitten toisen kierittämistä, peiton alla yksinään möryämistä tai jotain muuta. Hitaat liikkeet, haahuavat liikkeet.
Hamletin elämä ei ollut helppoa, mutta ei sitä ollut Horationkaan. Jatkuvasti piti olla mielenterveydeltäänkin horjuvan ystävän tukena ja uskottuna. Hamletille ei ole paikkaa tässä maailmassa; missään ei ole hyvä olla. Miten tämä kuulostaa niin, no, nykyaikaiselta? Kuinka monesta nuoresta tuntuu siltä tänä päivänä? Kaikilla ei ole Horation kaltaista ystävää mihin nojata. Ja miten H. on mahtava tyyppi, ja kaikki rakastaa sitä. Hamlet on kyllä hieman mustasukkainen. Hamlet on käyttänyt tuhansia euroja kaikkeen, siis ostanut uimahallikortin ja museokortin ja vaikka mitä, ja kaikki on jäänyt vähälle käytölle... Shakespearen ja duo Dadu & Mattilan tekstit limittyvät toisiinsa.
Kesken esitystä käy mielessä epäilys: onko tässä vaan Helsingin indietaidesakkia pitämässä omaa kivaa ja nauramassa meille maskin takana; että me tyhmät ihmiset luullaan että tämä on jotain hienoa ja taiteellista? Mutta onneksi tunne menee pois. Ja mitä siitä jos näin onkin. Nautin silti. Kuuntelen ihan sujuvasti Hamletin kirjettä H:lle (vuodelta 2222). Esitys päättyy isoon kasaan. Kierivään ja vyöryvään kasaan.
Kaikkea en ymmärrä, oikeastaan en puoliakaan. Ehkei minun tarvinnutkaan. Sain olla pihalla ihan vapaasti, ja antautua virran vietäväksi. Ehkä aivoni ja kehoni tarvitsi tätä, oudon meditatiivista kokemusta mitä ei tarvitse koittaa analysoida tai tulkita. Kiitos siitä työryhmälle!
Häpeän muuten tunnustaa, etten ole aiemmin käynyt Perämiehenkadulla Universumin tiloissa. Olipas 1904 valmistunut Betania-talon sali hulppea, ja boheemiseti rapistunut, aika pelkistetty ja koruton, mutta kiehtova.
Esityskuvien copyright Yoshi Omari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti