Tavallaan hienoa, on että mukana olevasta 14 kappaleesta ei mukana ole varsinaisesti niitä suurimpia, kaiken kansan (tässä tapauksessa myös minun) tuntemia hittejä. Marraskuuta ja Lapsuuden sankarille lukuunottamatta. Ei ole Voipalloa, Rokkibändi Wounded Kneetä, Ostarin helmeä tai Meitä jyrätään-rallatusta. Heikki Salo on tehnyt käsikirjoituksen itse, mikä sopiikin hyvin kuvioon, koska kukapa biisien tarinat parhaiten tuntisikaan kuin niiden sanoittaja. Niinpä yksi henkilöistä on Anselmi, joka myöhemmin laulaa Anselmin styrkkarista ja sitä rataa.
506 ikkunaa on paitsi samanniminen biisi, niin komedia rakkaudesta. Mällikoskelaisessa kerrostalossa asuu kaikenlaisia ihmisiä, joilla on erilaisia tunteita toisiaan kohtaan. Enimmäkseen rakkauksia, mutta kuten kaikki tiedämme, rakkaus on monimutkaista. Niin tälläkin kertaa. On kampaamon leskirouva Paula Cecilia (Birgitta Putkonen) ja hänen vakkariasiakkaansa, erittäin ujo insinööri Mäkki (Janne Kallioniemi). Sitten on vuokraisäntä Keinonen (Jarkko Tiainen) ja tämän rakastettu - joka ei halua kuulla sanaakaan rakkaudesta - Ruusa (Krista Putkonen-Örn) tuomassa esitykseen hieman vanhempaa charmia. Ja vielä nuoripari Tarmo (Saska Pulkkinen) ja turvapaikkapäätöstä odottava Meli (Sanni Haahdenmaa). Kaikilla on omat kiemuransa ennenkuin näytelmän lopussa odottaa onnellinen loppu.
Mutta varsinainen pääpari on veljekset Anselmi (Heikki Hela, 17.7. alkaen Sami Hintsanen) ja Tarmo. Anselmi on ollut vuosia reissun päällä ja postikortteja on tullut pitkin maailmaa. Sillä välin pikkuveli on käynyt koulua ja uneksinut pääsevänsä joskus vielä maailmalle. Mutta mitä tapahtuu kun isä kuolee ja Anselmi palaa paikkakunnalle? Totuudella on tapana tulla ilmi ja kaikki ei ole aina sitä miltä vaikuttaa.
Juoni nyt ei ole kummoinenkaan mutta ihan näppärästi soviteltu sinne Miljoonasateen biisien lomaan. Nelihenkinen amppareiksi puettu livebändi (siitä pisteet!!) pistelee parastaan Antti Paranko keulakuvanaan, ja hänen sovituksensa olivat kiinnostavan jazzahtavia. Suorittaapa basisti Aleksi Aromaakin vetäsemässä katsomossa yhden biisin! Bändi on kyllä yksi esityksen kantavia voimia, mehiläistenkin äänet tuottaen.
Mulle kolahti hahmoista eniten Ruusa, meinaan tämän ääniefektit aina kun sana rakkaus mainittiin olivat vertaansa vailla. Ja sitäpaitsi Krista Putkonen-Örn omasi mielettömän hienon lauluäänen. Sen sijaan tällä kertaa yksi mun TTT:n suosikeista eli Kallioniemen Janne oli vähän pettymys - ehkä siksi kun roolihahmonsa muistutti liikaa toissavuotisen Viikinsaaren kesäteatterin Mies joka ei osannut sanoa ei -näytelmän pääroolia. Siis roolityö oli erinomaista, mutta itse rooli liian kliseinen. Pulkkisen Saskan hymy on niin iso että sillä kyllä valaisee vaikka pimeimmänkin sopukan.
Markku Mäkiranta on tehnyt hirmuisen värikkään lavastuksen ja Erja Mikkolan puvustuksesta silmää viehätti keltaiset pölyttäjäpaidat ja Ruusan ruusuleninki! Ja oivaltava robotti. Hauskuutti myös Cyrano de Bergeracista (ja toki monesta muustakin) lainattu rakastajalle-syötetään-reploja -kohta.
Oikeinkin kiva, joskin pirun kolea ja märkä, teatterielämys. Vähän ehkä pieniä kökköjä kohtia tekstissä, eletään nyt kummiskin vuotta 2019. Ehkä rivitanssikoreografiat näytti hieman korneilta myös. Lisäksi todella pitkä miinus tulee katsomon selkänojien puutteesta. Muistin taas miksen viime vuonna paikalle tullut. Ja ellei aivan ihmeitä tapahdu, en palaa ennenkuin selkänojat paikalle rakennetaan. Sen verran raskaalta istuminen kyyryssä tuntuu reilut kaksi tuntia...
Esityskuvien copyright Kai G. Baer, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti