En ollut kuitenkaan mitenkään varautunut siihen miten kokonaisvaltaisesti ja henkeä salvaten tämä Turun kaupunginteatterin esitys minuun iski. Upea, upea, upea esitys, meni oikein luihin ja ytimiin. Paula Salmisen taitava dramatisointi ja Susanna Airaksisen ohjaus - naisenergiaa!
On itsenäinen kätilö-Maria, joka valitsee elää yksin aviottoman tyttärensä kanssa. Pyöräilee pitkin pitäjiä, sanoo mielipiteensä suoraan ja rakentaa pitäjän suurimman talon. On tämän tytär Lahja, joka ei haluaisi olla yksin, mutta elämä vie vain siihen suuntaan, kun haikailtu Aku-sulhokin muuttaa Amerikkaan. On Lahjan avioton poika Johannes ja tämän vaimo Kaarina. Ja on Lahjan:n mies Onni, jolla on oma salattu elämänsä. Tämä kolmen sukupolven tarina kietoutuu yhteen ja on vuorotellen surullinen, ahdistava ja pilkahtelee siellä iloakin.
Näyttelijät tekivät kaikki ihan ensiluokkaista työtä. Varsinkin Kirsi Tarvainen kätilö-Mariana hehkui ja loisti. Vahva nainen, joka tietää mitä tahtoo, ja tekee kaiken oman päänsä mukaan. Upeasti Tarvainen tavoittaa sen koko elämän kaaren, aina raihnaiseksi vanhukseksi asti. Riitta Salminen on myöskin erinomainen Lahja-tyttärenä, joka on elämän katkeroittama ja purkaa pahaa oloaan miniäänsä Kaarinaan (myös loistava Ulla Reinikainen). Salminen tulkitsee koskettavasti Lahjan koko elämän kaarén aina tutisevaan ja höperöön vanhukseen asti. Johannes (Kimmo Rasila) koittaa pyristellä näiden naisten varjossa. Elämä Lahja miniänä ei ole helppoa, koska yhteistaloudessa asuminen koittelee Kaarinan hermoja. Mitään muutoksia kun ei saa talossa tehdä.
Pienemmistä rooleista erityisesti jäi mieleen Stefan Karlssonin esittämät Onnin lukuisat miestuttavuudet. Taustalla häälyvänä ja kummittelemassa taustalla Lahjan ja Onnin avioliitossa.
Naisethan tässä pääosassa ovat, mutta silti herkän Lahjan Onni-puolison kohtalo koskettaa mua eniten. Miten hän koittaa olla hyvä perheenisä ja aviomies, mutta sydän ajaa muualle, muihin syleihin. Sota on rankka kokemus, ja sodan takia hän saakin varmaan paljon anteeksi, myös vaimoltaan. Mutta miten ihminen ei saa olla sodanjälkeisessä Suomessa (eikä aina toki vieläkään) oma itsensä ja rakastaa ketä haluaa. Salailun taakka kasvaa lopulta liian suureksi ja Onni päätyy kohtalokkaaseen ratkaisuunsa. Voi että miten Joonas Saartamo tavoittaa tämän miehen sielunmaiseman taidokkaasti! Miten Onni tapaa samanhenkistä seuraa sodan melskeissä (se saunakohtaus!) ja miten hyvää tarkoittava vaimo ilmiantaa tämän poliisille. Lahjan ja Onnin suhde on mutkikas: "ole edes sillä tavalla mies" - mutta ei Onni pysty. Onni purkaa pahaa oloaan talon rakentamiseen. Mutta Maria ymmärtää Onnia: "Jokainen on mitä on".
Muutamia upeita kohtauksia mitkä jäivät ertyisesti mieleen: kun Lahja leikkaa sikiötä ulos synnyttävän naisen sisältä, huh! Lahjan ja poikansa Johanneksen häät, kahdessa eri aikatasossa, yhtäaikaa. Saksalaiset sytyttävät kotitalon palamaan, hieno näky! Lahjan tapa säilöä ruuantähteitä purkkiin, yöööks! Lahjasta näkyy pieniä pilkahduksia, millainen tämä olisi voinut olla, kun tämä pitää lapsenlastaan sylissään. riipaiseva loppu, kun Lahja pyytää anteeksi ja miniänsä pesee tätä.
Surku tulee Johannesta, joka on puun ja kuoren välissä, koittaen tasapainoilla kahden voimakastahtoisen naisen eli vaimonsa ja äitinsä keskellä.
Katsomo oli tällä kertaa kahdella puolen lavaa. Lavan takana oli pienempi osio ja sitten varsinainen iso katsomo edessä. Tämä on aina hieman haasteellista, ja nytkin osa tapahtumista tai kohtauksista jäi varmaan näkemättä sinne takaosaan. Melko hyvin kyllä siitä selvitään, ja koko teatterisalia hyödynnetään upeasti. Näyttämölle tullaan monista eri suunnista ja katsomoa käytetään myös paljon. Lavastus hyödyntää tosi paljon tulta ja vettä (vähän välillä ehkä liikaakin lotrataan vedellä. Pidin siis Jani Uljaksen lavastuksesta tosi paljon.
Johanna Puuperän ääniefektit ja muutenkin äänisuunnittelu oli todella hienoa. Ja lämmin kiitos myös Tero Aallolle valaistus/pyrotekniikkasuunnittelusta! Harvoin näin paljon nykyteatterissa käytetään tulta, mutta hienosti sopi tähän.
Hetkittäin kirjaa tuntemattomalle oli haasteellista pysyä kärryillä, kun ihmisiä oli paljon, ja hyppelehteminen aikatasosta toiseen tapahtui vähän kuin lennossa. Aluksi menivät naisetkin sekaisin, kun jotenkin kaikki olivat samanoloisia ja puvustuskin tätä tuki. Mutta ei se sitten niin sekavaa ollutkaan, kun oppi hahmojen nimet ja eri aikatasot.
Sam Sihvosen suunnittelamasta käsiohjelmasta erikoisbonuskiitos!
Kaikenkaikkiaan tämä on ihan selkeästi yksi kevään tärkeimpiä ensi-iltoja Suomen teatterikentällä.
Ylen sivuilla on pieni juttu näytelmästä.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti