Jussi (Esa Latva-Äijö) ja Ilona (Elisa Piispanen) ovat pariskunta, joilla pääsääntöisesti menee hyvin. Ainakin näennäisesti. Hyvät työt, ihana koti, kivat lapset, lauantaisin poroherkkua. Mutta pinnan alla kuohuu. Jussi kipuilee ja haluaa muutosta elämään, ja avioero tuntuu ainoalta ratkaisulta. Miehen mielestä asiat tuntuvat olevan arkisia, tylsiä, ja töissäkin kaikki junnaa paikallaan. Ilona ei taas ymmärrä asiaa lainkaan. Tälle asia tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta Jussi on kuulemma pohtinut sitä jo toista vuotta.
Sitten Jussin isä Matti (Heikki Nousiainen) haluaa luopua asianajotoimistonsa johtajuudesta poikansa hyväksi, ja asiat tuntuvat muuttuvan. Vihdoinkin Jussi saisi näyttää kyntensä! Ja pah. Isällä on yksi ehto varhaiseläköitymiselleen. Jussin ja Ilonan avioero ei tule kysymykseenkään. Koska firmaahan ei voi johtaa mikään luuseri! Jussi tuntee olevansa taas puun ja kuoren välissä. Hetkittäin helpotusta arkeen tuo naisystävä Birgitta (Anna-Sofia Hautala), jota Jussi tuo kotiinsa muhinoimaan. Isän hämäräbisnekset ("pientä likviditeettiongelmaa") ja äidin sairaus kuitenkin rassaavat. Mies ei puhu, vaimo imuroi. Ja mihin tämä kaikki johtaa...
Mä sitten kyllä tykkään Esa Latva-Äijöstä! Mies on kuin suomenhevonen, joka roolista toiseen porskuttaa tasaisen varmasti eteenpäin, aina parhaansa yrittäen. Ja mulla on kyllä suuri arvostus suomenhevosia kohtaan, että tämä on suuri kehu! Sellainen luotettava puurtaja. Suomalaisen miehen peruskuva. Ja miten taitavasti hän nytkin rakentaa tämän itsensä kanssa kipuilevan miehen, jolle ei tavallinen, hyvä arki riitä. Töissään aina vähän reppanaksi, isänsä varjoon, jäänyt. Joka lopussa osoittaa kuitenkin suoraselkäisyytensä, kun isä koittaa kiemurrella vastuustaan. Ja miten Jussi raivoaakaan, kuin pyörremyrsky!
Elisa Piispanen on myös loistava Ilona. Tämän ahdistus, kun ei tunnu voivan Jussin huonolle ololle mitään. Kun kaikki kerran on hyvin. Ja miten coolisti tämä suhtautuu Birgitan kohtaamiseen. Ja löytyyhän se hyytävä raivo Ilonastakin. Tässä on niin intensiivisiä parisuhdekohtauksia välillä, että henkeä saa pidättää katsomon puolella. Heikki Nousiainen on yksi näitä vanhanajan kunnon näyttelijöitä, joka osaa artikuloida ja olla läsnä koko olemuksellaan. Niin nytkin. Ja se pyhä raivo kun puhuu vaimonsa sukulaisista! Anna-Sofia Hautala on raikas ja oikein passeli toisena naisena. Jolla on omat epäilynsä heidän suhteestaan. Varattu mies vielä menettelisi, mutta kun tällä on lapsiakin. Sitäpaitsi Birgitan suuhun on kirjoitettu muutamia näytelmän avainrepliikkejä, kuten: "Samat asiat voi yhtä hyvin tuhota kuin pelastaa".
Tämä on näytelmä keski-ikäisen suomalaisen miehen hiljaisesta kriisistä. Ja parisuhteen. Poistuessani teatterista en voinut olla miettimättä, että näin niitä äkkipikaistustappoja tässä maassa syntyy. Mies ja vaimo ovat ihan eri sfääreissä ajatuksineen, vaikka alunperin kaikki oli hyvin ja olivat oikein rakastuneita. Ja sitten on se kun miestä syytetään isänsä kaltaiseksi. Perimältään ei kukaan voi välttyä. Toisaalta taas Matti syyttää Jussia äitinsä kaltaiseksi. Kai sitä kukin perii molemmilta vanhemmiltaan jotain. Mutta ne vanhemmilta perityt ominaisuudet tuntuvat aina olevan huonoja, vai kehuuko kukaan koskaan herkällä hetkellä toista "sä oot ihan kun äitisi, yhtä ihana"? Sen sijaan riidan tiimellyksessä toiselle on helppo heittää toisen muistuttavan jompaa kumpaa vanhempaansa...
Taustalla näkyy valtava maalaus, joka näyttää aluksi hieman eroottishenkiseltä, koska suuri mattapintainen peili peittää siitä keskiosan. Kun peili nousee ylös, paljastuukin yksityiskohta Caravaggion maalauksesta Epäilevä Tuomas (Incredulità di San Tommaso, 1601). Missä Tuomas tökkii sormellaan Jeesuksen kyljessä olevaa haavaa. Samalla tavalla tökitään Jussiakin, kun kukaan ei tunnu näkevän hänen sisäistä myllerrystään. Epäillään tämän henkisiä haavoja... Jussi on suuri Caravaggion taiteen ystävä, haluaa lähteä Maltalle katsomaan tämän teostakin, ja selailee taidekirjaa C:n kuvista.
Loppu jättää asiat avoimeksi "miksei me voitas soitella", ja on ainakin itselle hieman epätyydyttävä. Mutta kaiken kaikkiaan tämä oli vaikuttava draama. En kyllä tiedä mistä alunperin luulin, että tämä olisi ollut kantaesitys. Ei ollut, vaan se oli Teatteri Jurkassa vuonna 2010.
Käsiohjelmasta Tampereen teatteri ei nyt saa pisteitä. 4-sivuinen A5-kokoinen, minimalistinen julkaisu, missä vain pakolliset tiedot. Mutta siitä kiitos että hyvin usein, ja niin nytkin, esityksessä käytetty musiikki on mainittu!
"Se, joka haluaa kaiken, ei loppujen lopuksi saa yhtään mitään." Niinpä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Yehia Eweis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti