Klovneriasta muistuteltiin aika pienin keinoin. Työmies Jakov (Teemu Aromaa) oli samalla myös varsin vähäpuheinen klovni. Joka tarkkailee jatkuvasti ihmisiä hieman sivustakatsojana. Lisäksi muutamat näyttelijät hieman vetelivät siihen klovnerian suuntaan esiintymisessään. Muuten tämä oli yllättävänkin perinteinen versio! Todella hienoa työtä kyllä koko työryhmältä. Niin, tämä on muuten sensuroimaton alkuperäisversio, eli mukana on Tsehovin jäämistöstä löytyneitä tekstipätkiä, mitkä on alunperin poistettu virallisesta versiosta (jo ennen ensi-iltaa). Tätä versiota on esitetty kerran Ranskassa, mutta ei esim. koskaan Venäjällä. Hurjan mielenkiintoista!
Konstantinin roolissa uhmamielisen näköinen Jari Virman, joka tekee tosi taitavasti roolinsa. Intonaatio on hetkittäin huvittavaa. Ja huulten mutruilu! Tämän diivaäiti Arkadinana mainio Minna Puolanto. Tämä on yliampuva; ihana mutta kuitenkin aika rasittava. Tässä näytelmässä on paljolti kyse juuri äidin ja pojan ongelmallisista väleistä. Kuinka kumpikin haluaa hyväksyntää toiselta, mutta asiat eivät aina suju niinkuin sitä toivoisi. Äidin vähättelevä asenne (näytelmä)kirjailijan urasta haaveilevaa Kostja-reppanaa kohtaan on kamalaa katsottavaa...
Kostja on radikaali, joka haluaa uudistaa teatteria, ja äitinsä edustaa konservatiivisimpia arvoja ja tapoja. Kostja toisaalta arvostelee, suorastaan haukkuu äitiään, ja toisaalta haluaa tämän hyväksyntää ja rakkautta. Hän on mustasukkainen menestyneeklle kirjailijalle Trigorinille, ensinnäkin tämän kirjailijaurastaan, ja toisaalta tämän suhteesta Kostjan äitiin. Miksi tämä retale on sekä menestynyt että saa vielä Arkadinan rakkauden? Kostja kärsii ristiriidasta joka syö nuorta miestä: hän sekä halveksii julkkiksia että haluaa itse sellaiseksi. Äidin ja pojan väliset verbaalitaistot ovat mestarillisia. Äiti kun on muun lisäksi vielä omistushaluinen, takertuva ja mustasukkainenkin.
Jotenkin tämä versio valotti itselle sitä äidin ja pojan välistä suhdetta enemmän kuin mikään Lokki aiemmin. Muutenkin se miten jokainen hahmo haikailee "väärän" ihmisen perään, juuri sen ketä ei voi saada. Näin ollen kukaan ei oikeastaan ole onnellinen. Miten tyypillistä Tsehovia sekin!
Jatkuvasti rahasta nariseva opettaja Medvedenko (Oskari Perkki) on säälittävä tapaus. Arkadinan, ja aika monen muunkin, rakastaja kirjailija Trigorin (Eero Järvinen) on keikari kaikkine viiksineen ja hienoine vaatteineen. Kaikki naiset tuntuvat olevan lääpällään tähän, ja Trigorin tietää sen varsin hyvin. Jotenkin hän muistuttaa Jarkko Martikaisen ja Ralph Fiennesin risteytystä :-)
Yksi sympaattisimpia hahmoja on lääkäri Dorn (Tatu Siivonen), joka tarjoaa luotettavaa olkapäätä murheellisille, ja koittaa karistaa jaloissaan kirjaimellisesti roikkuvaa tilanhoitajan rouvaa (Nora Raikamo). Vaikkakin näillä on ollut suhde parikymmentä vuotta... taitaa vaan olla aika yksipuoleista tuo rakkaus. Tällä lääkärillä on muuten hyvä kommentti: "taideteoksessa tulee olla kirkas ajatus" - no niinpä! Allekirjoitan tämän täysin! Rouvan hepuli kukkapuskan kanssa on loistava!
Tilanhoitajapariskunnan tytär Masa (Amira Khalifa) on synkkämielinen, vanha sielu, joka pukeutuukin vaan mustiin. Ja tokihan tämä on rakastanut Kostjaan. Tämän isä Samrajev (Riku Korhonen) on yliampuva, mielellään näyttelijöitä siteeraava ja äkkipikainenkin. Sittenhän on vielä naapuritilan Nina (Niina Sillanpää), joka on Kostjan muusa ja rakkauden kohde, mutta joka lankeaa sittemmin Trigorinin pauloihin, surkein seurauksin. Nina uneksii tähteydestä ja julkisuudesta, vaikka toteaakin julkkisten olevan vain tavallisia ihmisiä. Ninan mielestä muilla on ollut tylsä ja tavallinen elämä, mutta sen sijaan Trigorinin elämä on ollut aivan tyystin erilaista, jotain ihmeellistä! Tämä julkisuus ja kuuluisuus ja niiden palvonta on toinen näytelmän iso teema. Ovatko taiteilijat vain tavallisia kuolevaisia? Nina ainakin haluaa julkkikseksi hinnalla millä hyvällä. Ja hintahan siitä tulee maksettavaksi.
Trigorinkin on oman kirjottamisensa vanki. Ajatuksilta ja ideoilta ei pääse karkuun missään, vaan jatkuvasti joku uusi juonenpätkä tai kielikuva tunkee esille ja vaatii päästä kirjatuksi. Kalastaminen nollaa hieman päätä. Kamala luomisen tuska ei anna rauhaa. Ikävä hinta mikä julkisuudesta pitää maksaa. Tiede ja elämä menee eteenpäin ja hän tuntee jäävänsä jälkeen, kuin talonpoika junasta (mikä ihana kielikuva!).
Kostjan eno Sorin (Jouko Puolanto) on kepin kanssa köpöttävä mies, joka pitää siskonsa pojasta ja uskoo tämän kykyihin taiteilijana. Hän ymmärtää nuorta miestä ja tämän ahdistusta. Ja miksi tämä ampui itseään (kun Kostja on haavoittunut päähän ammuttuaan itseään hieman ohi). Kun kerran nuorella miehellä ei ole rahaa, ei asemaa, ei tulevaisuudennäkymiä. Ja vaikka äiti on menestynyt näyttelijätär, niin poikarukalle ei ole antaa rahaa edes uusiin vaatteisiin. "Minulla ei ole rahaa! Minä olen näyttelijä". Niin, ei kai heillä siihenkään aikaan ollut ylimääräistä... (mikään ei ole muuttunut).
Väliajan jälkeen on kulunut 2 vuotta aiemmista tapahtumista ja moni asia on muuttunut. Masa ja opettaja ovat (onnettomasti) naimisissa. Medvedenko-rassu on edelleen anteeksipyytävä, kaipaisi vaimoltaan hyväksyntää ja rakkautta, tai edes yhtä ystävällistä sanaa. Turhaan. Masa inhoaa koko tyyppiä, eikä viihdy kotonaan vaan notkuu mieluummin vanhempiensa luona. Kostjakin on tullut "oikeaksi" kirjailijaksi. Muutenkin tämä on kypsynyt ja aikuistunut ja tuntuu päässeen Ninastakin irti. Äiti sen sijaan jatkaa edelleen Kostjan vähättelyä - eikä ole edes lukenut tämän töitä. Eno on mielestään heittänyt elämänsä hukkaan ja katuu kun ei saanut mitään mitään. Hän on "mies joka halusi".
Niin paljon menetettyjä tilaisuuksia, ja menetettyjä elämiä. Tässä niin moni henkilö sanoo edessä yhtä ja takanapäin toista. Kuten oikeassa elämässäkin.
Yleisö otetaan jotenkin hienosti mukaan esitykseen. Tila on pieni ja intiimi, ja esiintyjät tulevat liki ja ottavat upeasti kontaktia. Muutenkin aika pienillä jutuilla on saatu aikaan tosi väkevä tarinankerronta.
Ranskalainen Philip Boulay oli ohjannut tämän. Tykkäsin kovasti. Jotenkin sellainen erilainen kerrontatapa. Välillä joku näyttelijöistä luki näyttämöohjeita lavan sivustalta. Ja muutenkin sellainen välitön fiilis. Teemu Nurmelinin valosuunnittelu oli vähäeleisen kaunista.
Mitä enemmän nään Tsehovin näytelmiä ja versioita, niin sitä enemmän niistä tykkään. Tämä oli... moneskohan kertaa Lokkia katsomassa, ja taitaa olla Vanja-enon lisäksi suosikkini. Verkkaista joo, ja aika synkeää ja lohdutonta. Samoja teemojahan näissä pyöritellään. Kunhan nyt saisin/ehtisin naputeltua jutut lokakuun lopun reissulta Chichesteriin katsomaan Tsehovin varhaisnäytelmiä Platonov, Ivanov ja ... Lokki!
Pitkähän tämä oli, melkein 3,5 tuntia. Mutta en tiedä mistä sitä olisi kauheasti voinut nipistää. Oli hienoa, oli.
Kuvien copyright Tero Ahonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti