Homma alkaa siitä kun näyttelijäkaarti puuhailee lavalla kaikenlaista yleisön kävellessä katsomoon. Pikkuhiljaa alkavat sitten juttelemaan meillekin, ja selostavat hieman tarinan taustoja. Sitten lähdetään! Alusta asti on selvää että tämä Milko Lehdon ohjaama Kolme Muskettisoturia on nimenomaan koko perheelle suunnattu komediallinen versio. D'Artagnanin hevonen on mallia voimisteluteline, tiedättehän, sellainen... no, hevonen.
Upeasta pukusuunnittelusta (Sari Salmela) täysi kymppi. Kyllä on hienoa! Kardinaali kätyreineen ja Milady verenpunaisissa, kuningas vaimoineen ja hoveineen valkoisissa ja muskettisoturit mustissaan. Ja sitten on Buckinghamin herttua, jolla on niin koreat turkoosit vaatteet että kuola roiskuu melkein lavalle asti, vaikka istun yhdeksännellä rivillä. Muskettisoturien asut ovat kuin muinaisen Manowar-hevibändin konserttiyleisöstä, eli hihattomat paidat, tiukkaa "nahkaa" ja semmoista. Perinteisiä muhkeita strutsinsulkahattuja jäin kyllä kaipaamaan. Tästä porukasta d'Artagnan erottuu kyllä vaatimattomalla maalaislookillaan.
D'Artagnanin maalaisuutta korostetaan myös tämän puhetyylillä. Meinaan tämä haastelee kuin olisi Imatran takaa kotoisin. Ja koko näytelmän ajan. Ensin se nauratti, mutta siihen tottui pian, ja se oli iso osa d'Artagnanin hahmoa. Sympaattista (sitäpaitsi itäalueiden murteet ovat sydäntä lähellä). Muutenkin Suomen eri murteita hyödynnettiin hyvin - tottakai laivan kapteeni puhuu länsirannikon tyyliin! Stig om bord vaan :-)
Ja vaikkei pyörää keksitäkään uudelleen niin hauskaa oli. Ne Oula Kitin taistelukoreografiat olivat vertaansa vailla, ja Oula vastasi myös miekkailuvalmennuksesta. Tässä oli paljon hauskoja juttuja, kun kämppäkin liukuu alta niin sitä se myös kirjamellisesti teki. Pekka Korpiniityn lavastuksessa oli paljon kaikkea näyttävää ja jippoja ja kätsysti liikkuvat lavasteet.
Aramis (Aleksi Holkko) on sievä, Porthos (Hiski Grönstrand) punaisissa sukissaan missä on reikä tavanomaisen pöyhkeä ja koreita vaatteita rakastava, Athos (aina mainio Teemu Palosaari) omahyväinen ja katuva, mutta kovin urhea. D'Artagnan (Timo Välisaari) sopivan maalaismollukka, mutta hyväsydäminen ja urhea.
Mutta miten silti tuntui että muskettisoturit jäävät hieman statistin osaan omassa näytelmässään? Juu, ovathan he eniten lavalla, mutta silti. Nimittäin Kuningas Ludvig XIII (huikean upea Jari-Pekka Rautiainen) varastaa show'n joka kerta ilmaantuessaan. Hupsu, hyvin överi, turhamainen ja mainitsinko jo hupsun. Kilometrin pituiset kapeat jalat verhottuna valkoisiin tiukkoihin housuihin. Ja se kiharapilvi! Kasarihevibändin laulaja permanentteineen :-) Ja se kikatus! Ihan parasta!
Tuplaroolissa Buckinghamin herttuana ja kapteeni Trevillenä Mikko Pörhölä, joka tekee kaksi erilaista roolia hyvin. Kardinaali Richeliu (Aki Raiskio) on tavanomaisestikin liero ja kiero, niin nytkin. Tosin jäin kaipaamaan vielä enemmän sitä kieroilevuutta. Mylady Saana Hyvärinen oli juonitteleva ja Kuningatar Liisa Loponen hyvin kaunis. Pienemmistä rooleista jäi mieleen Lumikki Väinämön kolmoisroolit Komissaari, Sinetinvartija Seguier sekä O'Reilly. Rochefort oli myös arpinaamoineen aika pienessä osassa, mutta hyvin Jarkko Miettinen sen hanskasi. Jori Halttunen on myös mainio, varsinkin lipevänä ja aika ärsyttävänä herra Bonacieuxina. Tämän vaimona Maiju Saarinen oli suloinen - miksi tämä on alunperin nainutkaan tommoisen pöllön? No, selviää sekin.
Yleisössä oli tosi paljon lapsia ja nuoria, hyvä. Koko perheen seikkailunäytelmähän tämä onkin, jos kohta parinvaihtoa ja pettämistä on aika paljon, mutta kaippa nykynuoret ovat semmoiseen menoon hyvin tottuneet.
Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Tarmo Valmela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti