Sirkku Peltola on varmaan kotimaisista näytelmäkirjailijoista lähimpänä sydäntäni. Tietenkin koko Kotala-trilogia (Suomen hevonen, Yksiöön en äitee ota ja Lämminveriset), mutta myös ihanat pienimuotoisemmat Pieni raha ja Ihmisellinen mies ovat olleet ihan helmiä. Ja ei tämä ihana Hevosten keinu nyt sitten jää yhtään jälkeen. Lämminverisissä tarina oli ehkä hieman hakusessa, ja se oli ainakin minulle trilogian heikoin lenkki (silti vallan erinomainen).
Tällä kertaa tämä dysfunktionaalinen perhe on pakannut kimpsunsa ja kampsunsa Ladaan, ja lähteneet kerjuumatkalle keskelle Eurooppaa, päätyen Romanian takamaille. Menopeli ottaa ja leviää, ja Kotalat leiriytyvät jättömaalle, hylättyjen hevosten pustalle. Mutta leiripaikasta pitääkin alkaa maksaa vuokraa parille hämäräperäiselle suomalaisressukalle, joita venäläinen mafioso vielä kiristää. Nämä kun ovat sotkeutuneet hevosenlihakauppaan ja meinaavat laajentakin bisneksiään. Lisäksi Kotaloiden tarvitsee keksiä itselleen jotain toimeentuloa, ja jotenkin kuningasajatus kiertävästä varieteeryhmästä syntyy.
Vajaaseen 2,5 tuntiin mahtuu paljon aivan ihanaa ja hauskaa ja koskettavaa ja kantaaottavaa dialogia. Varsinkin Äite (maailman paras Maria Aro) ja tyttärensä Aili (ihan yhtä paras Tuire Salenius) ja heidän sanomisensa on vaan ihan täydellistä. Ailin tiuskiva Jaana-tytär (Miia Selin) ja tämän 9-vuotias jälkikasvu Tiikeri (aina yhtä raikas Emmi Kaislakari) täydentävät vanhoja rouvia hyvin tässä naisvaltaisessa perheessä.
Mä en vaan käsitä miten Äiten ja Ailin hahmot on vaan niin upeita, kaikessa siinä homssuisuudessaan ja hetkittäisessä kyynisyydessään. Varsinkin Äiten lakonisuus iskee muhun niin että haluan viedä koko Äiten meille kotiini ja laittaa keinutuoliin istumaan, ja kotimekon taskustaan löytyisi mulle aina Jimi-patukka. Saanko mä jostain adoptoida tommosen mummon kun Äite?? Hassua muuten, miten ulkoisesti Aili muistuttaa omaa, jo edesmennyttä Aila-tätiäni. Ja se kun Äite köytetään sukkahousuilla auton perään kiinni, valmiina matkaan, voi helkatti!
Miehistä tasapainoa tähän poppooseen tuo Hamid (Pentti Helin), joka on vähäpuheinen mutta sattuvasanainen. Ja autokuski vailla vertaa. Ja elävä tykinkuula (koska Aili on liian paksu - mutta kaikkien onneksi venäläisten ihannemitat täyttävä). Ja kärsivällinen tämän pälpättävän naislauman keskellä. Mun silmissä kuiteskin show'n varastaa kuitenkin Kotaloiden aikamiespoika Kaitsu, tuo kaikkien ylikasvaneiden heviteinien esikuva. Aimo Räsänen on eittämättä Suomen lahjakkaimpien näyttelijöiden joukossa, ja on ihan käsittämättömän hieno sujahtaessaan Kain nahkoihin. Sitä verbaliikkaa (käsiohjelmassa on ihan oma Kaitsu-Suomi-sanakirjakin!!) ja läpän heittoa ja komiikkaa ja kaikkea mahdollista. Ihan mahdoton edes kuvailla miten täydellinen suoritus koko Kai Kotala on. Kaikki väliaplodit olivat ansaittuja. Teki mieli hihkua riemusta aina kun Kaitsu avasi suunsa. Ja hihkuinkin, sisäisesti. Ja lisäksi se laulaa! Ja soittaa kitaraa. Ja kaikki tämä kansakoulupohjalta (on muuten yksi näytelmän hersyvämpiä kohtauksia se Kain monologi missä julistaa sitä kansakoulupohjaansa). Aimo Räsänen on vaan niin taitava ettei ole tosikaan.
Pieni näyte Kaitsun puheripulista: "Tää on kuule kaiffari semmosta legendaa nyt että vormulan historia on yks toissakesäsen naaraspörrin ilmavirta ulkohuussin seinustalla tämmöseen verrattuna. Tässä avarretaan maailmankuvaa pitkin Romanian pustaa semmosella höökillä, että Boltin Usaininkin meno näyttä tahmeelta kun kärpäsen kipitys sahtilasissa. Nyt ei kuule veijari himmailtu. Vauhtipallo pani ykköstä pyttyyn ja..."
Rikollisuuden poluille vajonneina rupusina reppanoina Ilkka Koivula ja Severi Saarinen. Varsinkin Koivulan Valdo Bono on kiinnostava tyyppi, koska tämä on niin täysin rikki, ja ainoa kaveri on lemmikkijänis Nuppu Halme. Miehen kömpelö hellämielisyys koituu onneksi Kotaloiden hyväksi. Yksi mun toinen TTT:n suosikkimieheni eli Janne Kallioniemi tekee oivan tuplaroolin. Ensinnäkin niin uskottavana Valeri Korobgininä, että mä luulin eka sen olevan oikea venäläinen! Kieli sujui kun natiivilla. Ja sitten toisekseen jo Lämminverisissä Kaitsun iskeneenä Jaanana, joka olikin tällä kertaa päässyt TTT:lle siisteihin sisätöihin :-) Se Kaitsun ja Jaanan (romanttinen) kanssakäyminen on kyllä...nauruhermoja kutkuttavaa ja toisaalta aika riipaisevan kaihoisaakin. Että ketään voi olla niin kömpelöitä ja hellyyttäviä. Se heidän teemamusiikkinsa (Titanic-elokuvan ylisiiraappinen teema) vielä pisti naurattamaan erikseen.
Tietenkin Peltola ohjaa tämän itse, ja niin hienoa on kaikki, että ei voi kun ihmetellä. Osansa kiitoksista ansaitsevat taitavasta lavastuksesta Hannu Lindholm ja puvustuksesta Marjaana Mutanen. Oli sitten kyseessä Ailin kamalat verkkarihousut tai Äiten ikoninen kotimekko, niin kaikki on niin sopivaa. Ja lavastuksessa on ihan konkreettiset edellisen elämän rauniot näkyvillä. Muistuttamassa niistä paremmista ajoista, kun se surullisen kuuluisa Nokian kännykkätehdas vielä porskutti Romaniassa. Ja kun hevosiakin vielä pidettiin, eikä laskettu villeiksi luontoon liian kalliiden teuraskulujen takia.
Näytelmässä käsitellään paljon viime vuosien ajankohtaisia aiheita hevosenlihaskandaalista ja ihmiskaupasta alkaen. Ja hevoset ovat muutenkin mukana tietysti. Kokonaisuutena se ajatus, että "onko meille mitään paikkaa tässä maailmassa", niinkuin Hamed murteellisella suomellaan kysyy. Ja se ettei ihmistä ole suojeltu. Äitekään ei tiedä kumpia säälisi enemmän, hevosta vai ihmistä. Hetkeksi sentään toivo nostaa päätään Repinin silvotun taulun muodossa (hienosti tässä nivotaan yhteen aiempia Kotala-näytelmiä)!
Sankariksi nousee hieman yllättäen ehkä Aili, tuo tuikitavallinen keskivartaloltaan pyylevä suomalaisnainen. Kyllä toiset kiittelevät Ailia, että söi aikanaan kaikki pullat ja herkut! Aili on valmis uhrautumaan, useassa vaikeassa tai vaarallisessa paikassa, oman perheensä hyväksi. Ailin elämässä asiat eivät ole aina kovin hyvin sujuneet, mutta haaveilua esimerkiksi siitä suuresta rakkaudesta Aili ei ole haudannut. Ja kaikkein tärkeintä on rohkeus!
Sitäpaitsi käsiohjelma ansaitsee ihan erikoiskiitoksen; siinä on paljon kaikkea kiinnostavaa asiaa. Niin Hevosten Keinusta kun Kotalan perheestä ja asioiden taustoista. Ainoastaan biisi/musiikkilistaa jäin kaipaamaan (näytelmän muuten avaan Motörheadin Ace of Spades, Kaitsun tunnusbiisi!!). Monipuolisia videoprojisointeja (suunnittelu ja toteutus Ilari Kellokoski) oli aika paljon, mutta ne sopivat hyvin kokonaisuuteen. Sitäpaitsi se ajomatka Euroopan halki oli ratkiriemukas (mutta miksi Kotalat ajavat Lontoonkin kautta?).
Kuten näistä oheisista kuvistakin näkee niin Eero Auvisen valosuunnittelukin on myös huippuluokkaa. Eikä mitään moitteen sanaa ole äänistäkään (jos itse olen paukkuarka niin ei se ole äänistä vastaavan Jarkko Tuohimaan vika. Mutta tykinjysäykset ja ampumiset olivat aika kyllä aika kovia, ja se kun sähköt käännettiin tolpasta päälle).
Oman lisämausteensa esitykseen tuo Sorin Sirkuksen mainiot akrobaattitytöt, jotka vetävät hienoja sirkusnumeroita muutaman kerran esityksen aikana. Osa on unikohtauksia, ja miniatyyri-Ailit trapetseissaan ja miniatyyri-Tiikerit ovat aika hienoja. Ja onneksi sirkuslaisten (ja Tiikerin) ansiosta loppu on kuitenkin aika optimistisen oloinen.
On aivan käsittämätöntä että samalla porukalla näitä näytelmiä on vedetty kymmenen vuotta. Lisää tyyppejä on tullut mukaan (Hamed, Tiikeri, Tiina), mutta Aili, Äite, Jaana ja Kai ovat olleet kokoajan mukana. Ja siis samojen ihmisten esittäminä! Sille jos jollekin kannattaa nostaa hattua. Teatterin ala-aulassa on myös ilmainen mininäyttely Kotala-saagan aiemmistakin vaiheista Ladoineen kaikkineen. Tällä kertaa en kerennyt tarkemmin tutustumaan, mutta asiaan täytyy palata.
Kaiken kaikkiaan upean esityksen kruunasi väliaikakahvien (tai minun tapauksessani väliaikateen) kanssa nautittu raikas nimikkoleivos. Kannattaa siis maistaa (taaskaan en ehtinyt napata kuvaa, kun katosi niin nopsaan).
Suuret onnittelut koko työryhmälle tästä napakympistä. Teatterinrakastaja kiittää lämpimästi (ja taitaa tirauttaa muutaman kyyneleenkin, jos tämä nyt oikeasti tarkoittaa lopullisia hyvästejä Kotaloille). Bravo!
Kuvien copyright Kari Sunnari / Tampereen työväen teatteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti