Äidinmaa / Espoon teatteri 17.2.2017

Edellinen vierailuni Espoon teatteriin oli lokakuussa, kun kävin katsomassa hirveän upeaa Meidän luokkaa - yksi viime teatterivuoteni kohokohtia muuten.

Ensinnäkin isot aplodit kotimaiselle uutuusmusikaalille! Semmosia ei ole koskaan liikaa, siis musikaaleja, saatikka kotimaisia. Kiitettävästi tämä Suomen juhlavuosi on saanut säveltäjiä ja sanoittajia liikkeelle. Tätäkin on käsiohjelman mukaan puuhattu jo pidempään, parikymmentä vuotta.

Äidinmaa on Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin käsialaa ja tekstit siihen on loihtinut Annina Enckell. Ja kuten Äidinmaan nimestäkin voi päätellä, esityksen keskiössä ovat naiset.

Maria Sidin ohjaama näytelmä lähtee liikkeelle 1980-luvun lopulta; ollaan katsomassa vanhaa talonrötisköä ja laatimassa perunkirjoja. Mukana ovat seitsemänkymppinen Anni (Pirkko Mannola) sekä lapsenlapsi Laura (Helmi-Leena Nimmela), joka on kiinteistönvälittäjä ammatiltaan, sekä tämän videokuvaamisesta innostunut on/off poikaystävä Antero (Peter Nyberg). Talo on Annin lapsuudenkoti, ja siitä sitten siirrytäänkin kätevästi 30-luvulle, Annin nuoruuteen.

Parikymppisenä Annina nähdään Jennie von Storbacka. Tarina seurailee niin Annin kotiympäristöä kuin tehtailija Aarniheimon perhettäkin. Miten näiden perheiden tarinat kietoutuvat yhteen, sotaa ennen ja sen aikana ja jälkeenkin. Annin äiti Vieno (Maija Rissanen) toimii viinatrokarina muun kauppatoimensa ohella, ja sota-aikaankin häneltä saa ostettua kaikkea muutakin, kiitos Erkki Aarniheimon (Puntti Valtonen) yhteisten bisnesten. Juoppo Erkki kovistelee nyssyä poikaansa Veikkoa (Peter Pihlström) ja koittaa saada tytärtään Sofiaa (Vilma Kinnunen) hyviin naimisiin. Miten kuvioihin sotkeutuu Reijo Helminen (Peter Nyberg) tai paikkakunnalle kesätöihin tuleva maanmittausinsinööriopiskelija Olavi (Mikael Saari), jolla on epämääräinen tataaritausta? Ja kaikkea koittaa pitää kurissa nimismies (Tatu Siivonen). Anni haaveilee konservatoriosta ja musiikin opiskelusta, sekä häpeää äitiään. Mutta elämä kuljettaa...

Esiintyjät ovat kaikki taitavia, sekä hyviä laulajia. Erityisesti Helmi-Leena Nummela ja Maija Rissanen loistivat ja sädehtivät taas kerran lavalla. Ja nyt minulle ehkä myös hieman kirkastui mitä niin moni on hehkuttanut Mikael Saaressa (Turun kaupunginteatterin Rock of Ages-musikaalissa ei minua niinkään sytyttänyt).

Se pakollinen suomalaisen draaman kännikohtauskin tässä nähdään, nyt Puntti Valtosen tulkitsemana. Päästäisiinkö niistä joskus eroon? Tässä bonusta tuo sentään Mikki Hiiri merihädässä.

Livemusiikki on upeaa missä tahansa teatteriesityksessä. Loistavat muusikot Eeppi Ursin (piano, haitari, laulu) ja Elisa Järvelä (viulu, laulu) saavat välillä aina tukea näyttelijöistäkin. Mm. Puntti Valtonen hyppää kitaran varteen. Musiikki on ennen sotaa iloista ja huoletonta, mutta saa tummempia sävyjä myöhemmin. Hienoja duettoja. Musiikki ei kuitenkaan jää soimaan päähän esityksen jälkeen; pitäisi kuulla muutamankin kerran varmaan. Se oli sellaista suomi-iskelmää, tanssilavojen musiikkia, kaikuja ajasta jolloin tehtiin oikeaa musaa ilman koneita. Kiitosbiisinä oli sitten muusta musiikista poikkeva kasaridiskohumppa Nyt menee lujaa - aika hulvaton! Jäin pohtimaan onko tämä sittenkin "normaali" draama missä on paljon musiikkia mukana. Missä menee musiikkiteatterin ja musikaalin raja? En osaa sanoa.

Videoprojisoinnit tukevat hyvin muuten melko pelkistettyä lavastusta. Joonas Tikkanen vastaa kummastakin, sekä lisäksi vielä valoista. Valoilla saatiinkin aikaan tunnelmaa ja eroteltua tiloja taitavasti. Erika Turusen pukusuunnittelua on ilo katsoa - kaikki ne 30-luvun leningit ja myös ihanankamalat kasarivaatteet! Ja ne Veikon puvut olivat upeat!

Monenlaisia asioita ehdin miettiä esityksen aikana ja myös sen jälkeen. Esimerkiksi äidin roolia, erityisesti Vienon. Kuinka paljon hänellä on oikeutta puuttua tyttärensä asioihin? Kirjeiden piilottelu menee kyllä liian pitkälle. Voiko äiti olla ns. curling-äiti, joka lakaisee kaikki epätoivottavat asiat pois lapsensa edestä ja suojelee tätä pahalta maailmalta? Eikö jokaisen voisi antaa tehdä omat väärätkin valintansa ja virheensä itse? Vaikka kuinka haluaisi lapselleen paremman elämän kuin itsellään on ollut, niin mihin asti sitä voi ja saa mennä? Missä on avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus? Ymmärrän jollain tasolla että 30-luvun Suomessa ulkomaalaistaustaista saatettiin katsoa kieroon, mutta en silti ymmärrä Vienon ratkaisuita. Jos Vieno vihaa miehiä, niin tarviiko sitä vihaa koittaa siirtää tyttärelleen Vieno hyvittää asioita, tai ainakin koittaa, testamentillaan.

Jollain tasolla ymmärrän myös Annin ratkaisua lähettää tyttärensä sotalapseksi Ruotsiin, mutta... Pohdin paljon myös sotalasten kohtaloa ylipäätään. Kuinka monia tuhansia lapsia muuttui juurettomiksi, eivätkä sopeutuneet oikein kumpaankaan maahan enää. Tuntuiko heistä että vanhemmat hylkäsivät heidät Ruotsiin, ja jos tulivat vuosien päästä takaisin, että heidät hylättiin Suomeen. Tämä ei siis ollut mikään sellainen hilipatihippaa kevyt hömppämusikaali, vaan oikeasti aika vakavahenkinen draama, missä oli musiikkia mukana. Suuria ja tärkeitä kysymyksiä.

Äidinmaa on yksi näkökulma Suomen historiaan, ja varsinkin suomalaisten naisten historiaan. Sodan vaikutukset olivat niin kokonaisvaltaiset, ja jatkuvat edelleenkin, ihmisten elämään vaikuttaen. Onko perhettä tai sukua missä ei olisi vaiettuja asioita? Draamana tämä toimi kyllä, ja musiikki oli hyvä bonus.


Kuvien copyright Andreas Janett
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Prinsessa Hamlet / Q-teatteri 16.2.2017

Onko Q-teatterin Prinsessa Hamletilla mitään tekoa sen hieman kuuluisamman Hamletin kanssa? On ja ei. Tarkkakorvainen ja Hamletinsa tunteva poimii sieltä kyllä viittauksia tekstiin kamelinmuotoisista pilvistä alkaen. Ja kertoohan ne roolihahmojenkin nimetkin jotain. Tanskan hovissa ollaan jne. Mutta jos et tiedä Hamletin tarinaa sen kummemmin, ei sekään mitään haittaa. Tämmöinen Shakespeare-fani vaan intoilee kaikesta mikä edes etäisesti liittyy herraan.

Kyllä tämä E. L. Karhun teksti ja Linda Wallgrenin ohjaus ihan uniikki oma itsensä on. Ei se tarvitse Hamletia kuin korkeintaan yhdeksi inspiraation lähteeksi. Virginia Woolfin Mrs Dalloway tuntuu olevan toinen, ainakin käsiohjelmassa siteerataan teosta ahkerasti.

Kauhu työntää käden Hamletin kurkkuun ja puristaa sen nyrkkiin.

Aluksi meille kerrotaan tämä olevan sarjakuvatragedia kolmessa näytöksessä. Tapahtumia ja ihmisiä selostaa, kommentoi ja esittelee punaisessa polkkatukassaan kertoja (aina sädehtivän ihana Emmi Parviainen). Hamlet (syötävän suloinen Lotta Kaihua) on kapinallinen prinsessa, jolla on sairaalloinen viehtymys tuleen. Tytärtään ymmärtämätön äiti-Gertrud (hulvaton Leea Klemola) ja tähtitieteeseen hupsahtanut eno (Hannu Kivioja) muodostavat melkein hysteerisen koomisen kuninkaallisparin. Haukkoihin hurahtanut Horatia (Elena Leeve) on taas Hamletin paras kaveri ja hovineito, josta sitten tulee uusi Hamlet... Lisäksi ollessaan Lontoossa "vieraana" Hamlet tapaa Ofelion (Eero Ritala), joka liimaantuu tähän kiinni ja stalkkerimaisesti seuraa aina Tanskaan asti. Siinä missä näytelmän naiset ovat voimakkaita persoonia, niin kumpikin miesrooli on aika nysväkkä. Toinen palvoo Hamletia sokeasti spanielinsilmillään, ja toinen köpöttelee ja mussuttaa kanankoipeaan ja höpisee mystisiä tähtitiedefraasejaan eetteriin.

Hamlet vastailee fanipostiin, käy paljon kallioilla ja itsetuhoisesti palvoo tulta. Tulella leikittely johtaa myös Ziggy Stardust-mäisen arven palamiseen kasvojen poikki (vai Harry Potterko se siellä kummittelee). "Minä palan soihtuna". Mikä ajaa Hamletin lumoutumaan tulesta? Tai korkeille paikoille? Kyllä jossain vaiheessa Hamlet tajuaa olevansa sairas, mutta mitä se sitten enää auttaa. Do not forget Hamlet. Hamlet pyytää Horatiaa olemaan se prinsessa joka hän ei ollut. Täyttävätkö tyttäret koskaan äitiensä odotuksia? Horatia muuttuu pikkuhiljaa Hamletiksi, vai muuttuuko. Voiko hän olla Hamlet omissa silmissään, tai kansan silmissä? Ofelio ainakin on innoissaan: ajatella nyt minä olen naimisissa idolini kanssa. Nyt todellakin murtuu jalo sydän!

"Viimeinen asia mitä me tarvitaan on yksi hullu lisää tässä linnassa". Kukapa lisää hulluja kaipaa.

Hamlet Lontoossa, palatsissa, vankina vai hoidossa. Punanuttuinen ja karhunnahkalakkinen vartija (Emmi Parviainen) laulaa ja laulattaa - London bridge is falling down... Vai saiko sitä enää laulaakaan. Hamletilla tuntuu olevan vaikeuksia sopeutua hoviin, sen elämään, äitisuhdekin on ongelmallinen. Mutta hankala tytär on helppo lakaista maton alle kuin roska ja lähettää Lontooseen. Pois silmistä, pois mielestä. Kyllä Gertrudekin voi allekirjoitella Hamletin fanipostia. Yhdessä vaiheessa kyläilemään tulee kova kolmikko: Prinsessa Diana, Elton John sekä Norma Jean! Ja sitten kuullaan Candle in the wind, tietenkin ja diskopallojen laskeutuessa katosta! Camp!

Gertrudin puhe yleisölle, herranjee miten Klemola on upea (ja saa täysin ansaitusti väliaploditkin). Jos on Klemola hieno niin sitä on kyllä Kaihuakin. Tämän Hamlet on jotenkin maaninen, ja itsetuhoisuudessaan samaistuttava. Kaihuan ilmeikkäät kasvot painuvat mieleen. Ja voisin kyllä viedä tämän Hamletin kotiini paijattavaksi. Myös Leeve tekee varsin upean roolin Horatiana.

Pitää kehua kampauksia (Eija Kuokkanen) ja peruukkeja (Ari Haapaniemi) koska hiuksisto on näyttävää. Varsinkin Horatian lettikampaus! Myös Annika Salorannan pääsääntöisesti mustavalkoinen puvustus on vaikuttavaa. Ina Saarisen pelkistetyssä lavastuksessa valtavat eivät minnekään johtavat rappuset dominoivat lavaa ja muuntuvat moneksi. Tulta käytetään monipuolisesti, ja elävän tulen katsominen on aina kiehtovaa.

Prinsessa Hamlet on kaunis ja monisyinen näytelmä - ja paljon syvällisempi kuin mitä antaa aluksi ymmärtää. Pureksittavaa riittää kyllä vielä seuraavaksikin päiväksi. Pitääköhän tämäkin nähdä vielä toisen kerran? Esityksiä on 13.5. asti, että vielä tässä kerkeää.


Kuvien copyright Pate Pesonius
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja / KOM-teatteri 15.2.2017

Jaahas.

Mitä ihmettä voi sanoa näytelmästä, jota odotin kuin kuuta nousevaksi tai ehkä enemmänkin. Ja sitten KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paljastuukin yltäkylläiseksi runsaudensarveksi. Esitys on kuin joku valtavan runsas pito/joulupöytä tai ruotsinlaivan seisova pöytä mistä löytyy kaikki. KAIKKI. Sano tästä sitten jotain merkittävää tai edes tolkullista. Yritetään edes.

Muistan nähneeni Peter Greenawayn elokuvan Kokki, varas, vaimo ja rakastaja elokuvissa silloin vuonna 1990 kaiketi (eli ikuisuus sitten!) - ja muistan miten suuren vaikutuksen se teki. Se visuaalisuus, yltäkylläisyys ja musiikki vaan jyräsi alleen. Saman överimäisen yltäkylläisyyden ja mahtipontisen visuaalisuuden tämä Riko Saatsin dramatisoima ja ohjaama esitys tavoittaa.

Ensinnäkin KOM-teatterin katsomo on käännetty poikittain ja varsinainen esiintymislava tukittu pressulla. Kävelemme sisään siis näyttämön ja katsomon päädystä. Näin ollen estradi on todella pitkä ja kaikkia tapahtumia mahdoton seurata kääntelemättä päätään ees taas kuin tennisottelua seuraten. Vasempaan reunaan on rakennettu avokeittiö, missä Antto Melasniemi kokkailee ihanalta tuoksuvia herkkuja koko ensimmäisen näytöksen ajan. Siellä patojen ja pannujen seassa nähdään myös muita kohtauksia. Keskellä on ruokasali, ja oikeassa reunassa käynti wc-tiloihin, jotka on rakennettu teatterin lämpiöön. Kaiken taustalla on valtava videotaulu, jolle kuvataan livekuvaa jatkuvasti (harmillisesti ensi-illassa oli teknisiä ongelmia ja aina ei kuvausjälki siirtynyt katsottavaksi) ja näytetään myös muita kohtauksia. Kameramies apulaisineen puikkelehtii lavalla kaikkien seassa ja kuvaa näkymiä myös sieltä vessasta. Tilan oikeassa päädyssäkin on yksi skriini missä on eri näkymiä vielä kun päätaululla. Kaikkea tuntuu olevan mahdotonta seurata yhtäaikaa, eikä se liene tarkoituskaan.

Jos leffa on näkemättä eli tarina ei ole tuttu - älä huoli, vaan heittäydy kaikkien aistien vietäväksi! Älä edes yritä ymmärtää... Voisikohan tässä olla jopa etuna se ettei ole elokuvaa nähnyt? No, en saa leffan mielikuvia ja tunnelmia päästäni poiskaan, varsinkin kun joskus tammikuussa katsoin sen uudelleen muutaman vuosikymmenen jälkeen. Niljakas öykkäriroisto Albert Spica (Niko Saarela) kokoontuu klaaneineen ranskalaiseen ravintolaansa syömään ilta toisensa jälkeen. Jostain syystä hänellä on kuitenkin sivistyneempi vaimo Georgina (Vilma Melasniemi), joka kärsii miestään ja tämän perhettä hiljaisesti. Albertin äiti Grace (Eeva Soivio) ja vieläkin moukkamaisempi veli Spangler (Eero Milonoff) täydentävät ruokailuporukan.

Naapuripöydässä istuu lukemassa hillitty ja hienostunut Richard (Elmer Bäck), ja jotenkin tämä lipuu intiimiin suhteeseen Georginan kanssa. Kokki Richard (Marc Gassot) auttaa paria piilottelemalla heitä keittiössään sekä kantamalla kummallekin "keittiön erikoisuuksia" joita Spican moukkamainen perhe ei arvosta. Hurmaavasti ranska-aksentilla puhuvan kokin apurina keittiössä häärää hieman yksinkertaisen oloinen apulainen Pup (Johannes Holopainen).

Kaikki kiertyy ruuan, mässäilyn ja syömisen ympärille. Mutta eihän kolmiodraama voi päätyä hyvin jos yksi osapuoli on gangsteri ja kaikki tapahtuu tämän silmien alla. Esityksen lopuksi päästään käsittelemään myös yhtä syömiseen liittyvää tabua eli kannibalismia.

Markku Pätilän yltäkylläinen lavastus ja Tiina Kaukasen loistelias pukusuunnittelu (varsinkin Georginan vaatteet, aah!!) paiskaavat kättä taitavasti. Ville Seppänen vastaa videosuunnittelusta, joka on hyvin isossa roolissa näytelmässä, vaikka nyt vähän yskikin ensi-illassa.

En ole nähnyt Elmer Bäckiä ennen teatterin lavalla, mutta toivon mukaan tämän jälkeen näen häntä enemmänkin. Hänen Michaelillaan on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, ja tämä ei ole ollenkaan niin jäykkä ja hillitty kuin leffan esikuva. Bäck kommentoi sujuvasti suhdettaan Greenawayhin (ihanan itseironisella tavalla) ja rooliaan tämän leffatähtenä (jos joku ei tienny niin Bäckillä oli pääosa Greenawayn viimeisimmässä leffassa Eisenstein in Guanajato), ja moneen otteeseen. Hän toimi myös kertojana ja tarinan kuljettajana ja lueskeli kirjojaan ääneen yleisölle. Bäck oli rento ja hauska, ja täysin suvereeni myös vähemmässä vaatetuksessa esiintyessään. Ja mikä kielitaito! Niko Saarela oli todella mainio irtomahalla varustettuna liian pienessä puvussaan Trumpmäisenä moukkana, joka kantaa kuuttia kokilleen pataan pantavaksi. Jotenkin Spanglerin hirviömäinen öyhöttävä änkyrätyyppi on kuin luotu Eero Milonoffille. Muuttuu se tämänkin ääni kellossa, kun joutuu ryömimään munasillaan ja haukkumaan koirana. Rooli on vedetty jo niin överiksi että sitä on välillä vaikea katsoakin. Spangler ei voi juoda kenenkään kusta koska ei ole homo. Siis häh?

Vilma Melasniemen Georgina on hyvin erilainen kun leffassa Helen Mirrenin väritön ja eleetön suoritus. Pukunsa ja roolinsa Melasniemi kantaa tyylikkäästi ja hillitysti. Marc Gassot ranskalaisena kokkina on napakymppi! Elastinen mies pääsee väläyttämään myös hillittömiä slapstick-miimikon taitojaan sulloutuessaan keittiönsä roska-astiaan. Ja ne ilvelilyt Pupin kanssa kurkkujen yms kanssa... Rooli on kuin tehty tälle miehelle. Dramaattisissa vaatteissa esiintyvä Eeva Soivio nyrpeänaamaisena roiston äitinä (ja näemmä raha-asioitakin hoitavana) tekee myöskin taitavan roolin. Mun ikisuosikki Johannes Holopainen on tällä kertaa kutistettu liki repliikittömäksi keittiöapulaiseksi. Mutta onneksi hyvin voi näytellä ilman sanojakin. Sitäpaitsi Pup on lopussa se joka sanoo viimeisen sanan. Pum pum!

Mutta miten ihmeessä Georgina ja Michael mahtuvat pataan, mysteeri!

Mikä on sitten se esityksen viesti ja sanoma? Onko se: "Ihmisen pitää oppia että huonosta mausta pitää maksaa" kuten toisessa näytöksessä hyvin kiteytetään. Vaikka homma menee välillä sekavaksi ja tuntuu lähtevän lapasesta ihan totaalisesti, niin kyllä tässä joku punainen lanka säilyy. Ehkä. Kommentoidaan nyky-yhteiskunnan kaikkea ahmimista ylensyömisestä televisiosarjojen binge-katsomiseen. VR-laseilla kukin näkee mitä haluaa: sikoja, lehmiä, läskipukuisia esiintyjiä. Michael tukehtuu omaan sivistykseensä - esitys syö itse itsensä? Kun kirjatoukka Michael istuu alasti lukemassa Kierkegaardin Ahdistusta, niin tiivistyykö siinä kaikki? Tai lukemassa otetta Jonathan Swiftin satiirista Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen (missä ehdotetaan lasten antamisesta ruuaksi rikkaille).

Minulle tuli mieleen eräs Kierkegaardin sitaatti: "Erään teatterin kulisseissa syttyi tulipalo. Ilveilijä säntäsi näyttämölle varoittamaan yleisöä. Kaikki pitivät varoitusta vitsinä ja taputtivat. Ilveilijä yritti uudelleen, eikä yleisön riemulla ollut rajoja. Juuri näin maailma tulee tuhoutumaan älypäiden osoittaessa suosiotaan siinä uskossa, että kaikki on vain pilaa.".

   

Kirjanoppinut Michael tarkastelee kättään ja teatteribloggaaja ensi-illassa Brechtin silmien alla

Käytännössä leffan juoni käydään läpi ensimmäisessä (pitkässä) näytöksessä. Mitä jää jäljelle toiseen näytökseen? Se pitää mennä itse toteamaan; esityksiä on 17.5. asti. Lupaan että vaikutuksen tämä esitys tekee, joko hyvässä tai pahassa. Mielipiteitä se saattaa jakaa, mutta kylmäksi ei jätä ketään. Nälkäiseksi ehkä. Karnevalistinen, intohimoinen ja yhteiskuntakriittinen kattaus, joka hivelee makuhermojen lisäksi muitakin aisteja.


Kuvien copyright Noora Geagea (paitsi tuo omani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Katoava maa / Tampereen teatteri 14.2.2017

Taas yksi näytelmä muistisairauksista, eikö näitä ole jo nähty? On kyllä, asia on hyvin ajankohtainen teatterimaailmassa tänä päivänä. Mutta siihen on syynsä. Nimittäin asia on hyvin ajankohtainen oikeassakin maailmassa, ja tokihan teatteri peilaa sitä. Ja asia on varsin monelle ihmiselle hyvinkin omakohtainen ja läheinen. Eri asia sitten on haluaako arkeaan teatteriin pakeneva muistisairaan läheinen katsoa aiheesta näytelmää. Aika monen olen kuullut sanovan että haluaa viihteeltä ihan muuta ajateltavaa kuin läheisen sairauden.

No, minulla ei (ainakaan vielä) ole ihan välittömässä lähipiirissä muistisairauksia, joten se ei ollut estämässä minua tältä katsomiskokemukselta!

Kohtsillään 35-vuotistaiteilijajuhliaan (tarkemmin 12.3.) viettävä Ritva Jalonen on tehnyt tänä talvena Tampereen teatterissa pari todella upeaa ja mieleenpainuvaa roolia. Tyttö ja varis-näytelmän reppana Säde ja Patriarkan Virpi Harju olivat molemmat napakymppejä. Ja sitten tämä Katoava maa vielä siihen jatkumoksi. Tällä kertaa Jalonen on Helena, muistisairauden kanssa kamppaileva rouva. Taas kerran häikäisevän hienoa työtä. Helenan mielialat vaihtelevat, kuten myös muistamisen tasot. Nuoruus ja varsinkin puolison tapaaminen ja suhteen alkuvuodet ovat paremmin mielessä, nykyaika tuntuu katoavan nopeammin mielestä. Helenan ääni puhuu muistista saarena, ja ajatus on niin kaunis ja surullinen, että uppoudun siihen pitkäksi aikaa. Lopulta Helena on niin hauras, että tuntuu että hän katoaisi puhaltamalla pois. Mikä roolityö Jaloselta!

  

Satu Rasilan kirjoittama näytelmä on haikea ja surumielinen, ja menneisyyden ikäviäkin asioita käsittelevänä aika rankkaa katsottavaa hetkittäin. Mutta sitten siellä on ihania huumorin pilkahduksia, arjen ilon hetkiä. Se lämpö ja rakkaus millä tavalla Aarne (Esko Roine) puolisoaan hoitaa ja  tästä välittää. Tämä on sitä vastamäkeä mihin he myös lupautuivat papin sanoessa aamenen vuosikymmeniä aiemmin. Toki vastamäkiä on ollut ennenkin, mutta niistäkin on selvitty. Nyt ollaan tässä ja nyt, ja pidetään toisesta huolta. Pariskuntaa nuorempina esittävät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu. Varsinkin Mettänen on taas kerran upea; raikasta ja taitavaa työtä. Nuoren Helenan toiveet ja haaveet - ja elämän realiteetit näkyvät kaikki Mettäsen kasvoilta.

Tykkään kovasti miten aikatasot limittyvät ja lomittuvat Anna-Elina Lyytikäisen ohjauksessa. Välillä nuori Helena tai Aarne jää paikalle seuraamaan vanhemman minänsä olemista lavalla, tai päinvastoin. Välillä tanssitaankin sen muistojen ihmisen kanssa. Helenalla kun menevät aikatasot ja ihmiset yhtä suloisesti sekaisin. Sellainen lämpö ja rakkaus ja hellyys välittyy katsomoonkin. Mietin itsekin paljon vanhenemista näin lapsettomana ihmisenä; kuka minusta huolehtii kun olen vanha ja mahdollisesti muistisairaskin? Helena on onnekas että hänellä on muistojen lisäksi myös Aarne tukena ja turvana, vaikka näin ei aina olekaan ollut. Kipeätkin muistot pyrkivät nykyhetkeen ja tuntuvat tapahtuvan taas uudestaan. Helenan mielialat vaihtelevat seksihulluudesta synkkyyteen ja mustasukkaisuuteen. Tässä menossa ei moni jaksaisi.

  

Tampereen teatterin Frenckellin näyttämö on taidokkaasti lavastettu (kiitos Marjatta Kuivaston). Katsomo on aseteltu kahta puolta, niin että lavan "takana" istuu pieni osa porukkaa. Keskiössä on sänky ja molemmilla puolilla kaikenlaista tavaraa ja huonekalua ja taulua. Pikkuhiljaa ja huomaamatta nekin katoavat, kuin Helenan hatarat muistot. Ja itse ainakin huomaan katsovani seinää "olikos tossa äsken kello" ja epäileväni omaa muistiani aluksi... Näin se ehkä Helenastakin tuntuu. Jäljelle jää tasainen siniharmaa pinta, mistä kaikki muistot ovat hiipuneet pois. Ja ne nuoren Helenan ja Aarnen vaatteet ja rekvisiitta, nam!

Ei voi sanoa että tämä olisi valoisa näytelmä, ja poistun katsomosta oudon haikeana ja hiljaisena. Jotain tässä kuitenkin oli. Ehkä minunkin pitäisi oppia elämään vielä enemmän tässä ja nyt, ilman että jatkuvasti odottaa jotain, kuten Helena ja Aarne nuorempina: loppuisi lapsen itku tai kunhan velka vähenee. Elämä on NYT ja se kannattaa elää, ennenkuin kaikki pyyhkiytyy pois. Ja kuten Helena sanoo: "vanhana saa vituttaa, nuorena ei".


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Työviksen syksyssä viuluja, luulosairaita ja UKK

Ensi syksynä Tampereen työväen teatterissa nähdään jotain uutta, jotain vanhaa, jotain vielä vanhempaa. Klassikkoa, nykydraamaa ja musikaalia. Hieman jokaiselle jotain, mutta ehkä enemmän hieman varttuneemmalle väelle? Ensi-iltoja ilmoitettiin nyt viisi, ja kuudeskin on työn alla, mutta siitä lisää infoa keväämmällä. Lisäksi ohjelmistossa jatkaa pari yleisösuosikkia tältä keväältä.

 Seija Holma seuraa kun Maarit Tyrkkö ojentaa kirjaansa Maija Koivistolle

Uutta kotimaista draamaa nähdään Eino Salmelaisen näyttämöllä 10.10. alkaen, kun toimittaja Maarit Tyrkön kirjoihin Presidentti ja toimittaja sekä Tyttö ja nauhuri perustuva Presidentti ja tyttö saa ensi-iltansa. Seija Holman kirjoittamassa näytelmässä Kekkosta esittää Tommi Raitolehto ja Tyrkköä Maija Koivisto. Tarkoituksena on sukeltaa syvemmälle historiaan - ja myös Tyrkön ja Kekkosen suhteeseen - kuin pelkästään pintaraapaisu. Tyrkön muistellessa edesmennyttä presidenttiä hän herkistyy. Näytelmässä rakennetaan pitkiä kaaria ja kokonaisia ihmisiä. Tarkoituksena on välttää helppoa ja halpaa näkökulmaa niin UKK:hon, kuin tämän ja Tyrkön suhteeseenkin. Maarit Tyrkkö oli myös tuonut pääosan esittäjille kirjansa, ja hän luki niiden hauskat ja henkilökohtaiset omistuskirjoitukset yleisölle. Tyrkkö ja Holma kehuivat kilvan toisiaan, joten jäämme odottamaan mitä tästä suurmiehestä nähdään lavalla lokakuussa. Näytelmän ohjaa Samuli Reunanen ja muissa rooleissa nähdään mm. Aimo Räsänen ja Janne Kallioniemi.

Miika Muranen, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä

Viulunsoittaja katolla on juurikin se vanha ja pölyttynyt musikaali, mutta uskoisin että Miika Muranen jos kuka saa siihen puhallettua raikkautta ja tuoreutta. Muranen ei olisi uskonut vielä viisi vuotta sitten ohjaavansa kyseistä teosta, mutta niin vaan sen nyt tekee. Hänen mukaansa Viulunsoittajassa on kliseiset usko, toivo ja rakkaus pääteemoina, mutta sitähän se elämä on! Rakkaus vastaan perinteet kamppailevat, mutta kumpi voittaa? Ainakin tämän version tavoitteena on lisätä avarakatseisuutta, ja sitähän ei tänä päivänä voi olla liikaa. Lavastuksen tekee Teemu Loikas ja puvustuksen Marjaana Mutanen. Odotukset ovat siis varovaisen korkealla!

Miika Muranen jututti Ola Tuomista ja Petra Aholaa

Musikaali saa ensi-iltansa Suurella näyttämöllä 1.9. ja harjoitukset ovat jo täydessä vauhdissa. Tevjen roolissa Ola Tuominen palaa TTT:lle ja musikaalien maailmaan; onhan edellisestä TTT-roolista operetissa Viktoria ja hänen husaarinsa jo kolmisenkymmentä vuotta! Hänen vaimonaan näyttelee Petra Karjalainen ja perheen kolmen tyttären rooleissa Petra Ahola, Maria Lund sekä Miila Virtanen. Tytärkolmikon laulunäytteen voit käydä katsomassa täältä. TTT:n Suuri näyttämö on todella suuri ja sitä täyttää ison näyttelijäjoukon (mm. Juha-Matti Koskela, Jari Ahola, Antti Lang, Jyrki Mänttäri, Heidi Kiviharju) lisäksi myös 15 tanssijan porukka sekä kahdeksanhenkinen klezmer-bändi!

Pieni maistiainen Viulunsoittajasta Maria Lundin, Petra Aholan ja Miila Virtasen esittämänä

Tanssijoita ohjaa koreografi Petri Kauppinen Oulusta. Miehelle tämä on ensimmäinen visiitti TTT:lle, mutta esimerkiksi Pispalan Sottiisi on hyvinkin tuttu paikka. Koreografioissa lähtökohtana on maanläheisyys, hikisyys ja fyysisyys. Odotan innolla! Musiikin johdosta vastaa Joonas Mikkilä, mutta takapiruna ja "konsulttina" häärää Eeva Kontu. Kontu sanoi haluavansa purkaa jähmeän sinfonisuuden musiikista eli luvassa on uusia raikkaita sovituksia vanhoista klassikoista. Hyvä hyvä.

Viulunsoittaja on hyvissä käsissä! Eeva Kontu, Miika Muranen, Joonas Mikkilä ja Petri Kauppinen

Hyvä kysymys on kyllä se minkä Eeva Kontu kysyi, että miksi aina nämä tietyt musikaalit, kuten Viulunsoittaja tai Sound of Music tai My Fair Lady tai West Side Story ajatellaan tunkkaisiksi ja vanhanaikaisiksi, mutteivat klassikot draamapuolella? Niinpä. Kyllä ne Tsehovit ja Shakespearetkin vanhoiksi mielletään, mutta ehkä siitä ei jaksa media messuta niin paljoa?

Otso Kautto palaa ohjaamaan TTT:lle muutama vuosi mahdottoman hienon Yöllisen koiran merkillisen tapauksen jälkeen. Nyt tartutaan vanhaan klassikkoon eli luvassa on Molièren Luulosairas! Keväästä 2015 asti myös Kansallisteatterissa loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt Luulosairas on hyvin ajankohtainen näytelmä. Kautto lupaa tästä Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.9. ensi-iltansa saavasta hyvin erilaisen tulkinnan kuin Kansiksen versio. Luulosairaana näemme Auvo Vihron (jee!!!). Sekä minulla että Kautolla on sama suhtautuminen Vihron näyttelijäkykyihin; ne ovat loistavat! Eli mies paikallaan vaativaan rooliin.

Otso Kautto tulee ohjaamaan Luulosairas-klassikon

Mihin asti ollaan valmiita uskomaan kun asiantuntijat meille jotain väittävät? Sairauden ja kuoleman pelko kytee meissä kaikissa, ja sitä on helppo käyttää hyväkseen. Molière oli itse sairas kun kirjoitti tätä näytelmää, joten omakohtaisuuttakin löytyy. Lopulta mies kupsahtikin lavalle (ja kuoli kotvasen päästä) kesken Luulosairaan esityksen. Kauton tarkoituksena ei ole riisua Luulosairas-Arganilta peruukkia kokonaan. Jääpäs nähtäväksi millaiset peruukit ja muut asusteet ja lavastukset Annukka Pykäläinen loihtii silmiemme iloksi.

Maarit Pyökäri sekä riiminikkarit Eeva-Riitta Salo ja Eriikka Väliahde

Lapsille ja lapsenmielisille (myönnän että innostuin tästä aika lailla!) tarjolla on uutta lorunäytelmää Mitä tehtäis?  Kokonaan riimitelty esitys kuulosti kutkuttavan riemuisalta ja jopa anarkistiselta. Lavalla riimittelevät täti Eeva-Riitta Salo sekä koira Eriikka Väliahde. Maarit Pyökäri ohjaa tätä vauhdikasta sanaseppoduoa ja loruja on kerätty pitkin poikin runoilijoilta ja kansanperinteestä. Jeee! Kellariteatterissa sitten 23.9. alkaen.

TTT-klubilla kantaesitetään 21.9. alkaen uutta stand-uppia. Mars vs Venus jatkaa parisuhdekiemuroiden ruotimista ja pureutumista miehen ja naisen erilaisiin ominaisuuksiin. Lavalla heiluvat oikeankin elämän pariskunta Johanna Tohni ja Riku Suokas - kaksi kokenutta koomikkoa. Pienen pätkän perusteella taattua tavaraa niille keihin upposi esimerkiksi Suokkaan Luolamies. Pariskunnan lisäksi käsikirjoittamisesta vastaa Heikki Syrjä.

Riku Suokas ja Johanna Tohni parisuhteensa pyörteissä

Kevään suosikeista syksyllä jatkaa ihastuttava Kissa kuumalla katolla sekä yleisön suosikki Mielensäpahoittajan Suomi. Lisäksi toukokuussa nähtävä Mauno Pepponne Extended jatkaa myös syksyllä muutamalla esityksessä.

Ja se kuudes ensi-ilta? Tiina Puumalainen kirjoittaa parhaillaan oletettavasti hyvin musiikkipitoista uutta näytelmää Vallaton väki, joka perustuu Kaj Chydeniuksen musiikkiin. Siitä lisätietoa luvassa huhtikuussa.

Harmikseni moni suosikkinäyttelijäni jättää teatterin tänä keväänä. Severi Saarinen, Eriikka Väliahde, Tuukka Huttunen ja Emmi Kaislakari nähdään TTT:ssä tulevaisuudessa vain vierailijoina. Hyvä että edes niin! Ja sehän oli jo aiemminkin tiedossa, että Tuire Salenius jää Kissa kuumalla katolla-näytelmän myötä eläkkeelle. Onneksi eläköityminen ei merkitse kokonaan teatterin lavojen jättämistä...


Kuvat otin ihan itse.

Hamlet / Hämeenlinnan Miniteatteri 12.2.2017

Ensimmäinen vierailuni Hämeenlinnan Miniteatteriin, mutta ei varmaankaan viimeinen. Miten minä tänne sitten löysin? No, missä Shakespeare, siellä minä. Joten kiitosta vaan alunperin bloggaajakollegaguru Talle, joka tästä vinkkasi, jo viime vuoden puolella kun kävi katsomassa.

Tällä kertaa Hamlet sijoittuu sairaalan psykiatriselle osastolle. Mikäs siinä, hyvinhän se sinnekin istuu. Samalla voi pohtia paljon tätä mielenterveysteemaa - onko Hamlet hullu oikeasti, vai esittääkö vaan. Ovatko äiti Gertrude ja isäpuoli/setä Claudius hänet sinne sulkenut? Ja ovatko kaikki muut henkilöt olemassa vain Hamletin päässä, muita potilaita vai häntä vierailuilla tapaavia tuttuja?

Marja Myllyniemen dramatisoima, sovittama ja ohjaama Hamlet on monella tapaa hieno kokemus. Matti Rossin suomennoksen kieli istuu hyvin niin nykymaailmaan kuin sairaalamiljööseen. Runollisempi mitta vaihtuu puhekieleen lennossa, ja takaisin yhtä nopsaan. Hamletia on tullut nähtyä eri versioina kymmeniä kertoja mutta ei siihen kyllästy, koska jokainen tulkinta on niin täysin omansa. Aina siitä saa uutta irti. Tälle kertaa olivat sisarukset rokkimies Laertes (Aleksi Rantanen) ja metsänkeijumainen Ofelia (Killa Keränen) melkoisen intiimeissä tunnelmissa. Mielenkiintoinen tulkinta mitä en muista ennen lavalla nähneeni. Laerteksen mustasukkaisuus saa siis tästä oivan taustakertomuksen! Ja Ofeliuksen hevoskohtaus juuri ennen kuolemaa, ooh!

Mustiin sonnustautunut Emppu Jurvanen on ihan loistava Hamlet! Ei ole helpoimpia rooleja tämä Tanskan prinssin rooli. Sanoja, sanoja, sanoja - niitä on paljon, ja vallan oivallisesti nuori mies homman hoitaa. Sellainen intensiteetti tässä on läsnä. Hyvä! Ja se hulluuden esittäminen.

Äänisuunnittelu oli mielenkiintoista. Kaikuva äänimaisema oli juurikin hieman aavemainen ja sairaalatilaan sopiva. Välillä äänet värisivät samassa tahdissa valojen kanssa. Hamletin isän haamu oli toteutettu sykkivillä ja väreilevillä valoilla (ja toki Samu Tolvasen matalalla äänellä), ja se toimi yllättävän hyvin. Pidin myös musiikista; sellaista syntikkapoppia, jylheitä urkusaundeja ja ujeltavia ääniä muutenkin. Äänistä ja valoista vastasi Mikko Myllyniemi. Niinkin simppelillä tavalla toteutettu efekti kuin taskulamppu ja vesipullo - tuloksena todella kauniita ja näyttäviä visuaalisia valokuvioita. Lopussa perinteinen miekkailu on korvattu näyttävällä puukeppitaistelulla, sekin toimii hyvin.

Pukusuunnittelu, tai oikeastaan se koko visuaalinen puoli, on silmää miellyttävää. Sairaalamaailmasta viestittävät valkoiset takit ja avainkaulanauhat, ja sitten on tämmöistä kasarirockestetiikkaa. Claudius (Miikka J. Anttila) punaisissa leopardihousuissaan ja kultakäädyin koristeltu pimatsu-Gertrude (Hanna-Leena Henriksson) ovat näyttävä pari. Korskeudessaan, riettaudessaan (se panokohtaus kesken sairaalavierailun!) ja itsekeskeisyydeessään on turha tulla selittämään että Hamletin hyvinvointi heille mitään merkitsisi. Loistavat roolityöt molemmilla. Laertes valkoisissa vaatteissaan ja kynsilakassaan on kasarirockin ruumiillistuma. Vahvat silmämeikit kaikilla lisäävät tätä rockestetiikkaa.

Ja potilailla maalatut iirikset luomien päällä, todella creepyä!! Rävähtämättä ikuisuuksia katsojaa tuijottaen. Kampaukset (erityisesti Ofelia ja Gertrude) on tosi upeat myös. Marjo Maulaa saa kiittää koko tästä visuaalisesta puolesta. Lavastuksessa hyödynnettiin hyvin radioantenneja, vanhoja puhelinten luureja ja kulahtanutta näppistä.

Hamletin kaveri Horatius (Samu Tolvanen) on ruutupujoliivissään, otsakiehkuroissaan ja solmukkeessaan kömpelö ja käsiävääntelevä. Hyvin näytelty tämäkin. Onko hän nyt sitten kuitenkin Hamletin puolella, vai tätä vastaan? Onko ylipäätään kukaan sitä miltä näyttää? Ja mitä Gertruden ja Hamletin vanhan frendin Rosencranzin (jota Ilmari Huhtanen mainiosti näyttelee) välillä on, vai tykkääkö Hamletin äiti vaan kaikista miehistä noin ylipäätään? Ja eikö Ofelia siksi kelpaa Hamletille koska on vain lääkärin tytär ja Hamlet sentään prinssi?

Vaikka Hamlet ei olekaan mikään komedia, niin tässä on monia hauskoja juttuja. Sokeasti ja svengaavasti laulaen etenevä haudankaivajakolmikko on lystikäs, ja koko hautakohtaus on sopivan napakka. Monesti se on liian pitkitetty ja hidastempoinen. Eikä tartte aina olla pääkallojakaan rekvisiitaksi; kaasunaamari voi ajaa saman asian. Tätä ei ole sijoitettu varsinaisesti mihinkään tiettyyn aikaan, mutta silti kännykät ovat mukana aktiivisesti. Sähköshokkikohtaus on muuten myös upeasti toteutettu! Ja se Olla vain eikö olla -puhe heti sähköhoidon jälkeen, hieno veto! Gonzagon murha -näytelmä on hienosti toteutettu valtavine myrkkynassakoineen ja hillittömän urkumusiikin säestämänä! Hieman epäselvästi artikuloiva Polonius (Eero Rantaniemi) tulvii neuvoja reissuun lähtevälle Laertekselle; toinen ei meinaan millään päästä matkaan.

Hattua tarttee nostaa tälle koko innokkaalle ja heittäytyvälle näyttelijäpoppoolle! Hamletin esitykset Hämeenlinnassa jatkuvat vielä 9.4. asti, ja esityksiä on vain sunnuntai-iltapäivisin. Hyvä päivä vierailla, koska suurin osa teattereista lomailee sunnuntaisin.


Esityskuvien copyright Mikko Myllyniemi, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tom of Finland / Turun kaupunginteatteri 11.2.2017

Jo paljon ennen Tom of Finland -musikaalin ensi-iltaa tiesin, että seuraava katselukerta on jo pari viikkoa enskarin jälkeen, koska loistava Eclipsis ry oli järkännyt meille siihen reissun! Olikin hurjan hyvä nähdä tämä nyt näin pian uudelleen, koska kahdessa viikossa oli esitys saanut entisestäänkin lisää napakkuutta! Lisäksi nyt kolmannen rivin keskipaikat olivat moninkertainen parannus ensi-illan takariviin. Paikalla ON väliä!

 

Päästiin Eevan kanssa myös Kaken kainaloon! Mitkä vatsalihakset!

Sanomattakin on selvää että hienoa oli meno lavalla näin toisellakin kertaa. Nyt erotin paremmin pieniä yksityiskohtia mitkä valitettavasti eivät viimeksi sinne ihan taakse näkyneet. Esimerkiksi alun vauhdikas gangsterikohtaus Toukon lapsuudessa sai ihan uusia ulottuvuuksia. Sarjakuvamainen ilmaisu pyssyjen BANG!-lippuineen ja koko se hieno koreografia, wau!

Lyriikoista löytyi myös uusia riimihelmiä, mitkä ensi-illan huumassa ja ekstaasissa menivät ohi, kuten vaikkapa "aika vesseli - taika pensseli" riimi ja "pyllyt myy, pyllyt myy, paremmin kuin Pikku Myy"! Musiikki oli edelleen ihanan svengaavaa ja raikasta. Mä niin toivon että tämä loistava musiikki julkaistaisiin muodossa tai toisessa myytäväksi joskus. Tätä tekisi mieli kuunnella kotona ja autoillessa. Jatkuvasti kun ei vaan kykene Turkuunkaan esitykseen sitä kuulemaan... Enkä ole toiveineni kanssa yksin! Ne rokkibiisit missä Olli Rahkonen (ja muutkin, varsinkin Mika Kujala) pääsee revittelemään, ou jee!

Kaikki esiintyjät olivat edelleen todella ilmaisuvoimaisia, notkeita ja säkenöiviä. Tietynlaista rentoutta oli tullut enskarin jälkeen lisää, ja varmuutta. Se ilo ja riemu paistoi kaikkien kasvoilta! Ehkä jotenkin erityisesti Jonas Saaren naapuripoikamainen virnistys kuvastaa parhaiten koko tämän esityksen sanomaa: kujeileva, riemuisa mutta samalla flirttaileva ja haastava. Ja ennenkaikkea viihdyttävä!

Visuaalisestihan tämä toimii upeasti, kaikki ne lavastuksen suuret linjat sekä pienet detaljit. Tietenkin esteettisesti on kiva päästä kuol... katsomaan puolialastomia nahkaan verhottuja miehiä lähietäisyydeltäkin. Varsinkin kun ne samalla laulavat ja tanssivat! Erityisesti Jonas Saari ja Tuukka Raitala olivat... WAU. Se tukkilaiskohtaus! Ja Leo Kirjonen oli aivan mykistävä Seslonki-Iidana. Mutta onhan se taas kehuttava uskomattoman lahjakasta ja taitavaa Olli Rahkosta. Kyllä tämän Touko on vaan toista maata. Miehessä piisaa karismaa ja ääntä ja lavasäteilyä ihan muille jakaa.

Sen pituinen se. Niinhän kaikki sadut ja hyvät tarinat loppuvat. Niin Toukonkin, tai Tom of Finlandin. Ja vaikka loppu on haikea (taas sain pyyhkiä silmiä), niin onneksi Toukon jumalalla on valkoisen univormun lisäksi kiiltävät saappaat! Tottakai! Ja löytyy sieltä taivaasta muutakin silmäniloa... Ja siellä saa piirtää. Onneksi loppuun on vielä varattu huikea tanssi-encore-aplodikohtaus, missä siitä pienestä liikutuksen tilasta pääsee takaisin euforiaan ja aplodeeraamaan!

Vaikka kyseessä oli matineanäytös, niin kyllä tästäkin yleisöstä väliaplodeja irtosi. Ja lopuksi taputettiin kädet hellinä koko porukka takaisin lavalle monta kertaa. Ihan todella ansaitusti. Porukka tuntui siis tykkäävän, kaikenikäiset. Meidän 15 hengen seurueemme ainakin tuntui olevan aika pähkinöinä, ja Twitterissä kävi aikamoinen pöhinä loppupäivän. Moni tuntui jo suunnittelevan seuraavia katsomiskertoja. Itsellä ainakin olisi vielä tarkoitus muutama kerta käydä...

  

Man himself eli Olli Rahkonen kummasti kutistuneen Kaken kanssa!

Aulassa oli muuten myös hieno pahvi-Kake, jonka ääressä yksi jos toinenkin kuvasivat itseään. Esityksen jälkeen siihen ilmestyi myös Olli Rahkonen tuttuineen, joten piti se sivustakatsojankin napata muutama... (ja sain sitten nimmarinkin!).

Teatterilla on myynnissä myös musikaalin oheistuotteita. Hieno kangaskassi vitosen, hihamerkki 3 euroa, ja kyllä vitosen hintaisessa käsiohjelmassakin riittää ihailtavaa. Tällä kertaa mukaan tarttui kassi, koska hihamerkki jo löytyi entuudestaan.

Iso kiitos Laura ja musikaaliyhdistys Eclipsis ry taas kerran hienosta iltapäivästä!


Esitysuvien copyright Otto-Ville Väätäinen, muut Pekka Sälpäkivi sekä minä itse.
Näin esityksen alennushintaisella ryhmälipulla.