Katoava maa / Tampereen teatteri 14.2.2017

Taas yksi näytelmä muistisairauksista, eikö näitä ole jo nähty? On kyllä, asia on hyvin ajankohtainen teatterimaailmassa tänä päivänä. Mutta siihen on syynsä. Nimittäin asia on hyvin ajankohtainen oikeassakin maailmassa, ja tokihan teatteri peilaa sitä. Ja asia on varsin monelle ihmiselle hyvinkin omakohtainen ja läheinen. Eri asia sitten on haluaako arkeaan teatteriin pakeneva muistisairaan läheinen katsoa aiheesta näytelmää. Aika monen olen kuullut sanovan että haluaa viihteeltä ihan muuta ajateltavaa kuin läheisen sairauden.

No, minulla ei (ainakaan vielä) ole ihan välittömässä lähipiirissä muistisairauksia, joten se ei ollut estämässä minua tältä katsomiskokemukselta!

Kohtsillään 35-vuotistaiteilijajuhliaan (tarkemmin 12.3.) viettävä Ritva Jalonen on tehnyt tänä talvena Tampereen teatterissa pari todella upeaa ja mieleenpainuvaa roolia. Tyttö ja varis-näytelmän reppana Säde ja Patriarkan Virpi Harju olivat molemmat napakymppejä. Ja sitten tämä Katoava maa vielä siihen jatkumoksi. Tällä kertaa Jalonen on Helena, muistisairauden kanssa kamppaileva rouva. Taas kerran häikäisevän hienoa työtä. Helenan mielialat vaihtelevat, kuten myös muistamisen tasot. Nuoruus ja varsinkin puolison tapaaminen ja suhteen alkuvuodet ovat paremmin mielessä, nykyaika tuntuu katoavan nopeammin mielestä. Helenan ääni puhuu muistista saarena, ja ajatus on niin kaunis ja surullinen, että uppoudun siihen pitkäksi aikaa. Lopulta Helena on niin hauras, että tuntuu että hän katoaisi puhaltamalla pois. Mikä roolityö Jaloselta!

  

Satu Rasilan kirjoittama näytelmä on haikea ja surumielinen, ja menneisyyden ikäviäkin asioita käsittelevänä aika rankkaa katsottavaa hetkittäin. Mutta sitten siellä on ihania huumorin pilkahduksia, arjen ilon hetkiä. Se lämpö ja rakkaus millä tavalla Aarne (Esko Roine) puolisoaan hoitaa ja  tästä välittää. Tämä on sitä vastamäkeä mihin he myös lupautuivat papin sanoessa aamenen vuosikymmeniä aiemmin. Toki vastamäkiä on ollut ennenkin, mutta niistäkin on selvitty. Nyt ollaan tässä ja nyt, ja pidetään toisesta huolta. Pariskuntaa nuorempina esittävät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu. Varsinkin Mettänen on taas kerran upea; raikasta ja taitavaa työtä. Nuoren Helenan toiveet ja haaveet - ja elämän realiteetit näkyvät kaikki Mettäsen kasvoilta.

Tykkään kovasti miten aikatasot limittyvät ja lomittuvat Anna-Elina Lyytikäisen ohjauksessa. Välillä nuori Helena tai Aarne jää paikalle seuraamaan vanhemman minänsä olemista lavalla, tai päinvastoin. Välillä tanssitaankin sen muistojen ihmisen kanssa. Helenalla kun menevät aikatasot ja ihmiset yhtä suloisesti sekaisin. Sellainen lämpö ja rakkaus ja hellyys välittyy katsomoonkin. Mietin itsekin paljon vanhenemista näin lapsettomana ihmisenä; kuka minusta huolehtii kun olen vanha ja mahdollisesti muistisairaskin? Helena on onnekas että hänellä on muistojen lisäksi myös Aarne tukena ja turvana, vaikka näin ei aina olekaan ollut. Kipeätkin muistot pyrkivät nykyhetkeen ja tuntuvat tapahtuvan taas uudestaan. Helenan mielialat vaihtelevat seksihulluudesta synkkyyteen ja mustasukkaisuuteen. Tässä menossa ei moni jaksaisi.

  

Tampereen teatterin Frenckellin näyttämö on taidokkaasti lavastettu (kiitos Marjatta Kuivaston). Katsomo on aseteltu kahta puolta, niin että lavan "takana" istuu pieni osa porukkaa. Keskiössä on sänky ja molemmilla puolilla kaikenlaista tavaraa ja huonekalua ja taulua. Pikkuhiljaa ja huomaamatta nekin katoavat, kuin Helenan hatarat muistot. Ja itse ainakin huomaan katsovani seinää "olikos tossa äsken kello" ja epäileväni omaa muistiani aluksi... Näin se ehkä Helenastakin tuntuu. Jäljelle jää tasainen siniharmaa pinta, mistä kaikki muistot ovat hiipuneet pois. Ja ne nuoren Helenan ja Aarnen vaatteet ja rekvisiitta, nam!

Ei voi sanoa että tämä olisi valoisa näytelmä, ja poistun katsomosta oudon haikeana ja hiljaisena. Jotain tässä kuitenkin oli. Ehkä minunkin pitäisi oppia elämään vielä enemmän tässä ja nyt, ilman että jatkuvasti odottaa jotain, kuten Helena ja Aarne nuorempina: loppuisi lapsen itku tai kunhan velka vähenee. Elämä on NYT ja se kannattaa elää, ennenkuin kaikki pyyhkiytyy pois. Ja kuten Helena sanoo: "vanhana saa vituttaa, nuorena ei".


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.