Mutta EKMEE sitten. Ilmastonmuutos on edelleenkin ajankohtainen asia; asian tärkeys ei ole kadonnut minnekään, vaikkei valtamedia siitä enää taukoamatta rummutakkaan. On hienoa että edes taiteilijat jaksavat herätellä ihmisiä. Ensi-illassa oli lisäksi paikalla myös Greenpeace, ei ainoastaan herättämässä, vaan likipitäen persuuksille potkimassa. Hyvä niin.
Kirjoitustiimi Tommi Kainulainen, Reidar Palmgren, Marika Heiskanen ja Karoliina Blackburn on loihtinut kantaaottavan, ajankohtaisen, viihdyttävän ja asiapitoisen tekstin. Kainulaisen taitavassa ohjauksessa EKMEE seuraa muutamaa isompaa juonikaarta, ja välissä kaikenlaista pienempää. On lapsiperhe, jotka jääkarhudokumentin nähtyään päättävät alkaa kiinnittämään huomiota mm. energia-asioihin ja lihansyöntiin. Perheen isä (Blackburn) ei ole niin innokas asiasta kuin poikansa (Jaakko Ohtonen) ja vaimonsa (Heiskanen). Toinen tarina seuraa naapurustossa kierrätysaatetta ajavaa naista (Blackburn) joka nousee kunnallispolitiikkaankin - huomatakseen että politikointi vaatii kompromissejä. Sitten on nuoripari joka pohtii lapsenhankintaa, mutta mies joutuu miettimään asiaa enemmänkin. Lisäksi seurataan yliaktiivisen Jaajon (Blackburn) vetämää totta vai tarua-väittelyä ilmastonmuutoksesta, missä persuänkyrämies (Ohtola) taistelee sanan säilällä viherpipertäjänaista (Heiskanen) vastaan.
Herkullisia hahmoja, mehukkaita kärjistyksiä ja suoranaisia överiksivetoja. Näiden tyyppien lisäksi lavalla vierailee kymmeniä muitakin. Komerosta pölähtävät Suuret Ikäluokat saavat ainakin mut melkein tikahtumaan nauruun. Ja hei oikeasti: "Titanic uppoaa ja me vaan järjestellään kansituoleja" osui ja upposi. Kolme lahjakasta näyttelijää hoitaa kaikki roolit suvereenisti. Ja sitten on vielä mykkä jääkarhu (Tytti Marttila), joka kommunikoi omalla tavallaan! Vaatteiden, peruukkien yms vaihto on salamannopeaa. Petri Tuhkasen hienot pahvilaatikkolavasteet toimivat näyttämöllä loistavasti. Lisäksi kierrätys/pahviteemaa noudatetaan kaikessa muussakin rekvisiitassakin. Mainio idea ja näyttääkin hyvältä.
Asiaa tulee paljon (jollekin varmaan jo liikaakin), ja varmasti jokainen katsoja tuntee jonkun asteisen piston sydämessään. Ei siinä paljon muovinkierrätykset ja asuinhuoneiston lämpötilan laskut auta jos jatkuvasti lentelee jonnekin tai syö pihviä päivittäin. On tässä niin tunteisiin käyviä kohtia, että silmiä sai taas pyyhkiä useaan otteeseen.
Mutta mikä riittää? Mihin asti tavallinen ihminen voi kierrätyksessä, säästämisessä ja maailman pelastamisessa mennä? Missä vaiheessa läheiset ja tuttavat eivät enää jaksa kuunnella, saatikka tehdä mitään? Voidaanko ilmastonmuutosta enää pysäyttää? Suuria kysymyksiä ja isoja asioita. Valmiiksi pureskeltuja vastauksia ei ole Siperian työryhmällä, eikä varmaan oikein kellään muullakaan.
Hattua nostan että asiasta rummutetaan. Joo, ehkä joku voisi ajatella että auttaako tämmöinen hieman saarnaava sävy ilmastonmuutosasiaa mitenkään. Katsojiakin kerralla mahtuu niin vähän. Ja sellaiset keiden oikeasti tartteisi käytöstään ja elämäänsä muuttaa niin eivät Teatteri Siperian esitykseen eksy. Silti. Jos ei kukaan tee mitään, ei koskaan mikään muutukaan. Kyllä teatterilla on se valta ja voima sanoa ja toimia - ja hienoa että niin myös tehdään. Kiitos siperialaiset taas kerran!
Kuvien copyright Petri Tuhkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti