Isän päivä / TTT-Klubi 24.11.2016

Ja tapahtui sekin että en mennytkään katsomaan jokavuotista Nääspeksiä, koska tuli parempi kutsu. Se kutsu oli TTT:n bloggaajatapaaminen, johon kuului syömistä ja siihen päälle Matti Ristisen monologi Isän päivä TTT-klubilla. Koska kollegoiden tapaaminen on aina kivaa, niin ei tarvinnut kauaa miettiä (jos kohta Nääspeksikin on aina ollut ihan loistava).

Matti Ristinen tuli varmaan suurelle yleisölle tutuksi viimeistään Yle TV2:n menestyssairaalasarja Syke:stä (Sykkeestä?) jossa tämän anestesialääkäri Ilmari Nortamo särki sydämiä niin ruudussa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli Matti Pirunpelto-sarjassakin, mutta sitä en ole katsonut. Tunnustan että minä joka katson tosi vähän telkkaria ja vielä vähemmän suomalaisia sarjoja (saatikka sairaalasarjoja) koukutuin ja ahmin kaikki sarjan jaksot kuin heikkopäinen. Onhan siinä myös Antti Luusuaniemi. Niin, mihinkäs minä jäinkään. Ai niin sinne TTT-klubille.

Isän päivä on Petteri Summasen ohjaama pieni ja lämminhenkinen kertomus kolmen eri-ikäisen (vauva, 3-vuotias ja teini) lapsen isästä, ja millaista arkea hän pyörittää vaimon ollessa työmatkalla. Arki on ymmärrettävästi kiireistä, vaihtelevaa ja nostalgiaakin. Sillä aina välillä isä äityy muistelemaan omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Aloittaen aina: "kun minä olin pieni" :-) Vaimokin palaa työmatkalta, ja pariskunta keskustelee pitäisikö miehen joko mennä töihin tai tehdä gradu valmiiksi. Mies ei halua kumpaakaan; hän haluaa olla koti-isä. Tuomas Kyrön kynästä tämä on lähtöisin, ja osuvia oivalluksia ja teräviä sivalluksia tekstissä on. Ja hei, voiko olla sympaattisempaa ajatusta kuin tämä: "pitäisikö näyttää David Beckhamilta jos sisällä on Sulo Vilen"?

Matti Ristinen on hyvin uskottava koti-isä. Hyvin häneltä sujuu niin savolaisen lastenistunmyyjän kuin MA Nummisenkin imitoiminen. Sympaattinen näyttelijä kaikin tavoin. Ja kun nyt on nähty miten hyvä mies on yksin lavalla, niin haluaisin nähdä Matti Ristisen myös jossain "oikeassa" näytelmässäkin!

Tässä sai samalla fiilistellä omaa lapsuuttaan 70-luvulla ja nuoruuttaan 80-luvulla. Niin moni asia soitti kelloja, nauratti, hymähdytti, hymyilytti - ja myös tuntui haikealta. 8.12. on TTT-Klubilla vielä toinen esitys.

Illan aluksi saimme luksusluokan ruokaa ravintola Tiiliholvissa. Ravintoloitsija Jaakko Sinivuori kertoili meille paikan mielenkiintoisesta historiasta ja ravintolapäällikkö Lasse Vidman tarjoili porukoineen meille herkkuruokia ja niihin huolella valittuja viinejä. Niin hyvää tattikeittoa en ole varmaan koskaan syönyt. Pääruuaksi oli hanhea, ja olikin ensimmäinen kerta elämässäni kun hanhea söin. Oikein hyvää oli sekin. Jälkiruuaksi herkuttelimme suklaisella lajitelmalla. 

Annokset olivat todella kauniita, vai mitä sanotte tuosta pääruuasta? Palvelu oli ensiluokkaista ja miljöö kaunis. Edellisestä vierailustani Tiiliholviin on tosi pitkä aika, mutta seuraavaan ei kyllä kulu yhtä kauaa! Lämmin kiitos Tiiliholvin väki tästä makuelämyksestä! Erikoiskiitos meidän punaviinirajoitteisten huomioimisesta.

Kiitos kaikki kivat bloggaajakollegat. Oli kiva tavata vanhoja tuttuja ja myös uusia tuttavuuksia. Iso kiitos Sari ja Mika TTT:ltä kutsusta, seurasta ja järkkäämisestä.


Esityskuvan copyright Noora Isoeskeli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bloggariklubi / Kansallisteatteri 23.11.2016

Kansallisteatterin bloggariklubilla oli tällä kertaa vuorossa kaksi vierasta. Kirjailijavieraana tuore Finlandia-ehdokas Riku Korhonen, joka jutusti uudesta kirjastaan Emme enää usko pahaan. Mieleenpainuvinta oli kirjan nimen syntytarina (vanhasta Muumi-sarjakuvasta).

Itseäni enemmän kiinnostava vieras oli valosuunnittelija Kalle Ropponen! Olipas mukava yllätys, koska en yhtään muistanut keitä vieraita piti paikalla olla (alunperin vieraina piti olla Korhosen ja Ropposen lisäksi vielä näytelmäkirjailija Seppo Parkkinen). Ja varsinkin kun olin edellisenä päivänä juuri ollut katsomassa Canthin, mihin herra Ropponen oli tehnyt valot. Saatoinpa myös esityksen valoja hieman kehua Twitterin puolella :-)

Kalle Ropposen oma tausta on Riihimäellä. Jo 7-vuotiaana hän oli lapsiavustajana harrastajateatterissa. Pari kertaa Nätyyn ja Teakiin haettuaan hän totesi ettei näytteleminen ehkä sittenkään ole se hänen juttunsa. Sitten hän tutustui valo- ja äänisuunnittelun ennakkotehtäviin - ja totesi että haluaa tehdä ne vaikkei hakisikaan sisälle kouluun. Mutta meidän katsojien onneksi tehtävät kuitenkin lähtivät eteenpäin, ja Kalle tuli valituksi. Tähän päivään mennessä Kalle on tehnyt valosuunnittelun n. kuuteenkymmeneen ensi-iltaa. Näistä yli 90% on draamaa ja näistäkin valtaosa kotimaisia kantaesityksiä.

Kalle kertoi myös ajankohtaisesta Canth-näytelmästä ja sen valosuunnittelusta. Esityksen keskiössä on ohjaaja Kaisa Korhosen eeppinen tyyli. Näytelmässä kuljetaan menneen ja nykyajan väliä ja se oli valosuunnittelultaan monisyistä. Ja ainakin mielestäni upeat valot ovat yksi esityksen kohokohtia. Kallen mielestä myös näytelmän aiheet ovat erittäin ajankohtaisia tänäkin päivänä. Tabuja oli silloin, ja niitä on nytkin. On paljon asioita joita ei voi muuttaa, mutta Minna Canth halusi. Ainakin yrittää. Kallen mielestä Canth (näytelmä siis) kysyy paljon, mutta ei välttämättä anna vastauksia.

Oli todella mielenkiintoista kuunnella todella rautaisen ammattilaisen kertovan työstään. Yleisöllä oli myös paljon mielenkiintoisia kysymyksiä. Kalle tekee freelancerina erilaisia ja monipuolisia töitä, oopperasta pienempiin indie-tuotantoihin. Haastavinta työssä on epävarmuus ja kaaos. Useita töitä on päällekkäin. Esimerkiksi Canthista oli yhteensä 77 nelituntista harjoitusta kahden ja puolen kuukauden aikana, ja Kalle oli niistä läsnä kaikissa. Oma jaksaminen, niin henkisesti kuin fyysisesti on tärkeää. Luonto on Kallen suurin inspiraation lähde.

Itsensä Kalle määrittelee ennenkaikkea taidekäsityöläiseksi. Ja vaikka hän on hieman opetustöitäkin tehnyt, niin tutkijaksi tai opettajaksi hän ei kuitenkaan itseään miellä. Tulevia töitä keväälle on ainakin kaksi. Porin teatteriin on tulossa massiivinen Tuntematon sotilas (ensi-ilta 28.1.2017), jota esitetään vanhalla oluttehtaalla. Lisäksi 19.5. Kansallisbaletissa saa ensi-iltansa neljän nykykoreografin teoskimara Voima. Kalle suunnittelee valot Jyrki Karttusen Valse Triste-tanssiteokseen. Sattumalta mulla onkin jo molempiin liput (ilman että edes oivalsin tätä valosuunnitteluaspektia). Vaikka Kalle asuu itse visusti Helsingissä niin työt kuljettavat pitkin Suomea.

Oli taas kerran oikein antoisa ilta! Itse jatkoin Lavaklubilta HKO:n konserttiin Musiikkitaloon ja muu porukka suuntasi yläkertaan Canthin ensi-iltaan. On aina kiva tavata muita teatteribloggaajia ja kuunnella taitavien taiteilijoiden tarinoita. Ja Lavaklubin lohikeitto on tosi hyvää. Kiitos taas Kansallisteatteri ja WSOY. Tammikuussa sitten taas jatketaan.


Kuvat ovat ihan omia.

Canth / Kansallisteatteri 22.11.2016

Suurin syyni mennä katsomaan tämä Seppo Parkkisen kirjoittama ja Kaisa Korhosen ohjaama uutuusnäytelmä Canth oli varmaan se suomalaisen teatterin historia. Tunnustan että Minna Canth on kirjailijana, vaikuttajana ja ihmisenä jäänyt elämässäni pienemmälle huomiolle, joten senkin sivistysaukon paikkaamiseen tämä järkäle sopi hyvin. Ensi-iltaan en päässyt, mutta tämä viimeinen ennakko vaikutti aika valmiilta esitykseltä jo.

Hieman sekava olo tästä kokonaisuudesta kuitenkin jäi. Henkilöitä oli paljon, ja välillä poukkoiltiin katsomaan loppukohtauksia useasta Canthin näytelmästä. Sellaista metateatteria tässä oli, puhuteltiin suoraan yleisöä, ja tämä ei edennyt mitenkään kronologisesti Canthin elämäkertaa valottaen. Vaan pienistä fragmenteistä piti koota oma tarinansa. Alussa näyttelijät ovat lukuharjoituksissa ison pöydän ääressä ja sitten pikkuhiljaa alkavat vetää rooliasuja ylleen ja esittää näytelmää. Katsomossa palaa valot. Pikkuhiljaa valot häipyvät ja itse näytelmä alkaa. Mutta pitkin näytelmää teatterin henkilökuntaa nähdään puuhissaan lavalla ja sen sivussa; he ovat kokoajan läsnä. Katsojaa ei päästetä unohtamaan että nyt ollaan teatterissa ja heille tehdään tässä tarinaa.

Minna Canthin elämä ja saavutukset ovat mielenkiintoisia ja merkittäviä. Mutta toki näytelmässä tässä sivuttiin niin paljon muutakin. Sisarukset Kaarlo ja Emilie Bergbom ovat myös isoissa rooleissa, ja aikansa teatteridiiva Ida Aalberg. Väkeä lamppaa lavalla nopeassa tahdissa mutta onneksi kaikkien henkilöllisyys kerrotaan yleisölle tavalla tai toisella.

Päällimmäisenä esityksestä jäi itselleni mieleen sekavuus. Ja valot. Henkeäsalpaavan upea valosuunnittelu! Olen Kalle Ropposen töitä ihaillut ennenkin (esimerkiksi viimeksi Espoon Teatterin hienossa Meidän Luokassa), ja taas kerran ihan nappisuoritus. Kun valo siivilöityy taustalla olevien tuolien takaa, tai miten valoja käytetään katsomossa. Lavalla oli myös valonheittimiä, ja ne olivat tosi isossa roolissa. Välillä huomasin vaan jääväni katsomaan valoja... Huh, hienoa! Myös Pirjo Liiri-Majavan epookkipuvustus on toimivaa ja kaunista. Kati Lukan lavastus on pettävän simppeliä, tuoleja on paljon. Mutta kokonaisuus toimii.

Hienoja roolisuorituksia on paljon. Cécile Orblin oli todella upea Minna Canth. Kokoajan läsnä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Herkkä, vahva, taistelutahtoinen ja tulisieluinen. Oli myös mukava nähdä Jukka Puotila takaisin lavalla, nyt Kaarlo Bergbomin vaativassa roolissa. Kristiina Halttu oli säkenöivä ja sopivan dramaattinen Ida Aalberg. Myös Jussi Lehtonen nuorena Niilo Salana oli oikein hyvä. Taisto Reimaluoto onnistui Émile Zolana. Tässä oli myös hienoja laulunumeroita, ja muutenkin Hannu Kellan musiikki toimi.

Hieman vajaa kolme tuntia on kyllä taas kerran aika pitkä aika, mutta ei näitä tapahtumia olisi kai kovin paljon lyhyeempään olisi saanut puristettuakaan. Lisäksi on pakko mainita samalla rivillä istunut vanhempi rouvashenkilö. Ensimmäisen näytöksen aikana hän söi rapisevasta kääreistä suklaapatukkaa ja väliajan jälkeen kaivoi kassistaan rapisevan muovipussin. Siinä sitten mutusti munkkia tai sämpylää tai jotain, ja rapisteli pussiaan. Kesken esityksen. Toivon todellakin hartaasti että esityksen aikana syöminen ei leviäisi elokuvateattereista teattereihin. Ymmärrän kurkkupastillit (jos ne eivät rapise) ja vesipullot, mutta että pitää alkaa syömään omia eväitään. Ja juuri kun olisi ollut se väliaikakin siinä. Huoh.

Näytelmän loppu oli oikein upea, kun koko näyttelijäporukka kerääntyy katsomaan katkelmaa Sylvistä, tuosta ensimmäisestä suomalaisesta mykkäelokuvasta. Tosin siinäkin Sylviä esittää Pirjo Määttä, eikä alkuperäinen Aili Rosvall-Somersalmi.

Canth on toki kertomus Minna Canthista, mutta myös suomalaisen teatterin alkutaipaleista, ja koko Suomen murrosajasta. Tämän nähtyäni ymmärrän paremmin miksi Minna Canthilla on oma liputuspäivä. Esitys sai minut myös kaipaamaan enemmän lukemista Kaarlo Bergbomista.


Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan teatteri 17.11.2016

Tämän Tim Firthin käsikirjoittaman elokuvan muistan nähneeni joskus kun se ilmestyi, oiskohan ollut 2000-luvun alussa. Leffassa loistivat Helen Mirren, Julie Walters ja Celie Imrie ainakin. Tämä oli sellainen naisten vastine Housut pois -leffalle, missä joukko työttömiä miehiä päättää stripata työllistyäkseen. Nyt naiset tekevät nakukalenterin hyväntekeväisyyden vuoksi...

Ja koska juuri kävin Lahdessa katsomassa Housut pois, niin samaan syssyyn sitten Hämeenlinnan teatterille katsomaan Kalenteritytöt. Näitä arkipäivän päivänäytöksiä, mitkä sekä pelastavat kiireisen teatteribloggaajan kalenterin että mahdollistavat suurten eläkeläismäärien (joskus myös koululaisryhmien) bongaamisen.

Jotenkin tästä esityksestä tuli hyvä, ja hieman haikeakin, mieli. Ehkä mä olen tulossa vanhaksi, mutta nykyään liikutun melkein joka esityksessä ja saan kaivella kassista nessuja.

Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen kuusi aktiivista naista tuntuvat hetkittäin raatavan niska limassa leipomustensa ja muun rahankeruun tiimoilla. Koululla on jatkuvasti erilaisia tapahtumia mihin naisten panostusta tarvitaan. Mutta sitten Annan mies sairastuu, ja naiset päättävät tempaista rahankeruun ihan uusille urille! Alastonkalenteri! Asia herättää porukassa niin innostusta kuin vastustustakin. Mutta mitä kaikkea asiasta seuraa... no, kannattaa mennä katsomaan Kalenteritytöt.

On hauska seurata tämän naisjoukon tarinaa. Persoonia on joka lähtöön. Jokaisella on omat kipeät kohtansa, mistä muut eivät ole olleet ennen tietoisia. Päänaisina touhuavat Kirsi (hirveän ihastuttava Johanna Reilin) ja Anna (Birgitta Putkonen), jotka ovat pitäneet yhtä kymmeniä vuosia. Kalenterihanketta eniten ajaa Kirsi, tuo yhden naisen energiapesä. Voittaako ystävyys heidän välirikkonsa? Koulun tiukkapipoisena rehtorina säihkyy Ria Kataja, sähäköissä vaatteissaan ja tiukassa nutturassaan. Ohjaaja Olka Horila paikkaa kirkkoherran tyttären Jennin roolissa hyvin. Seelana on Lotta Huitti ja huikeita reploja heittävänä Leilana ("ei sitten mitään tussukuvia") Leena Virtanen. Liisa Peltonen on erinomainen hissukka Maaritina, joka löytääkin yllättäin omat voimavaransa kaiken pompotuksen jälkeen. Oikeastaan kaikki naiset löytävät itsestään jotain. Itsensä hyväksyminen, toisten huomioonottaminen, vanheneminen, anteeksianto. Tärkeitä teemoja joita tässä käsitellään. Ja kriiseistä voi selviytyä.

Vaikka tämä on ensisijaisesti naisten näytelmä, niin on muutama tärkeä miesroolikin. Lasse Sandberg on hyvin maanläheinen riutuvana Juhana. Mikkö Töyssy Kirsin miehenä ja loistava Saska Pulkkinen viihdyttävissä kaksoisrooleissaan valokuvaajana Laurina ja mainosmies Makena.
Minusta Aino Piirolan suomennos oli hyvin lokalisoitu Suomeen. Eira Lähteisen värikäs lavastus toimi, ja pidin myös kunkin kantajansa persoonaa kuvastavista vaatteista (Anne Laatikainen) kovasti. Ja käsiohjelmasta on iloa koko ensi vuodelle, koska siinä on se naisten tekemä kalenteri!! Sitä tosin suositellaan avattavaksi vasta väliajalla :-)

Hyvin tehtyä perusteatteria, josta jäi lämmin olo. Sellainen kirpeänsurullinen, mutta myös suupieliä nostava esitys.


Kuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juurihoito / Kansallisteatteri 15.11.2016

Miika Nousiaisen uutta näytelmää Juurihoito, ja varmaan myös samannimistä kirjaa, on odotettu kuin kuuta nousevaksi. Kaikki aiemmin näkemäni ovat olleet ihan ehdottoman loistavia näytelmiä (ja kirjojakin) eli Vadelmavenepakolainen ja Metsäjätti. Maaninkavaaran jätin urheiluaiheensa vuoksi väliin, mutta tarkemmin ajateltuna, olisihan se pitänyt katsoa kummiskin. Uskon että senkin teksti olisi ollut samanlainen kuin muutkin nämä eli hersyvän hauska, sopivan koukuttava ja kaikin puolin viihdyttävä. Lupaan sen käydä katsomassa jos ja kun kohdalle osuu!

Mutta Nousiaisen uusin Juurihoito. Se ilmestyi kirjana tänä syksynä eli Kansallisteatteri oli hyvässä iskussa esityksensä kanssa, koska ensi-ilta oli marraskuun puolivälissä. Itse kävin katsomassa sen toisessa ennakossa, koska ensi-illan aikaan oli RSO:n konsertti. Hitsi näitä päällekkäisyyksiä.

Aleksis Meaneyn dramatisoima ja ohjaama Juurihoito oli juurikin (pun intended) niin hyvä kun odotin. Nössykkämäisen kiltti copywriter Kirnuvaaran Pekka (Esa-Matti Long) menee hammaslääkärille, ja sattumien summana poran toisesta päästä löytyykin kauan kadoksissa ollut veli. Jonka olemassaolosta Pekalla ei ollut aavistustakaan. Esko Kirnuvaara (Markku Maalismaa) on aidanseivästäkin jäykempi, pedantti suorittaja, jolle hammaslääketiede on elämän tärkein asia. Muuta elämässä ei sitten olekaan. Veljekset kuitenkin sattuman oikusta lähtevät yhdessä etsimään sisaruksiaan ympäri ämpäri maapalloa. Jos he siinä sivussa löytävät myös toisensa ja itsensä, niin aina parempi. Reitti vie Lieksan ja Tukholman kautta Thaimaahan - ja yhä kauemmas. Matkan varrella selviää yhtä ja toista yllättävää poikien lapsuudesta, suvusta, perheestä, ja ennen kaikkea kauan sitten kadonneesta isästä.

Markku Maalismaa tekee ihan oikeasti elämänsä roolin tässä. Miten kukaan voi näytellä noin lakonisesti ja narisevaäänisesti? On hauska seurata Eskon muodonmuutosta tarinan edetessä. Lopussahan mies alkaa muistuttaa jo ihmistä! Long on myös hyvässä vedossa, jokamiehen esittäminen on sekin toki oma taiteenlajinsa. Pirjo Lonka vetäisee kanssa semmosen Tukholman lähiöruusun että oksat pois! Hertsyykkeli! Lukuisissa muissa rooleissa nähdään moneen venyvät Petri Manninen, Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen.

Teksti on nokkelaa, hauskaa, näppärää. Paljon huumoria, mutta myös vakavia teemoja siellä alla. Taattua Nousiaista siis. Siirtolaisuutta ja maahanmuuttoteemaa katsotaan aika monelta eri kantilta. Valkoisen miehen asemasta eri maissa minne ei ehkä kuuluisi, ja myös suomalaisten siirtolaisten ongelmista. Juurettomuus ja kulttuurien törmäys. Sitä paitsi toisessa näytöksessä pyyhitään niin syvällä suomalaisen miehen ytimessä ja hieman muuallakin, että pyyhin silmiäni minäkin. Varsinkin siinä vaiheessa kun Icehousen Great Southern Land alkaa soimaan ja lavalla kekkuloi Priscilla, Aavikon kuningatar -leffasta tuttuja hahmoja... Nauratti ja itketti yhtäaikaa; mikä nostalgia ja ikävä. Australia! (Asuin siis vuodet 86-90 kyseisessä maassa; ja kohtauksesta tuli tosi voimakkaat muistot, mielikuvat ja fiilikset).

Mieleenpainuvia kohtauksia, henkilöitä ja tilanteita on paljon. Ja varsinkin Eskolla on sellaisia one-linereitä että oksat pois. Tiesittehän tekin että rakkaus ei ole aivokemiaa, vaan tilastotiedettä? Ja Eskon tanssimuuvit!! Ehdottomasti Juurihoito on yksi syksyn teatteritapauksia. Lisäbonuksena näytelmästä saa paljon mielenkiintoista tietoa hammasasioista. Kuinkakohan moni varaa hammastarkastuksen tämän nähtyään? Kirja menee lukulistalle myös ilman muuta.

Muutama pieni moitekin on. Hetkittäin näyttelijöiden puheesta ei meinannut saada selvää, osittain yleisön naurun takia, ja osittain äänimaiseman peittäessä puheen. Ehkä tilanne korjaantui ensi-iltaan mennessä? Ja oli tässä melkomoista poukkoilua tyylilajista ja temposta toiseen, voisi ehkä jopa sanoa sekavaakin. Olisin hieman jostain kohtaa voinut nipistää vartin verran aikaakin pois (nyt kesto on 2h 40 min). Mutta ehdotonta bonusta käsiohjelmassa olevista työryhmän esittelyistä. Tutuiksi tulevat kunkin sukujuuret sekä suhde hammasasioihin, erityisesti juurihoitoihin!

Syksyn esitykset myivät tosi nopeasti loppuun ja kevätkin näyttää jo HYVIN täydeltä. Joten kannattaa soitella pikimmiten Kansiksen lipunmyyntiin mikäli tämän mielit nähdä. Ja ilman muuta kannattaa. Usko pois.


Kuvien copyright  Tuomo Manninen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Robin Hoodin Sydän / Turun kaupunginteatteri 14.11.2016

Toista kertaa katsomassa tätä Turun kaupunginteatterin koko perheen helmeä. Kävin keväällä ja pidin niin paljon että halusin nähdä uudelleen! Ja nyt syksyn esityksissä on myös hieman eri miehitys eli lisää hyviä syitä käydä katsomassa tämä.

David Farrin käsikirjoittama ja Milko Lehdon ohjaama Robin Hoodin Sydän on vauhdikas ja nokkela koko perheen seikkailunäytelmä. Tässä on ihan kamalan hauskaa verbaliikkaa, upeita taistelukohtauksia (Oula Kitin koreografiat), näyttävät puvustukset, loistavat näyttelijät. En keksi mitään kohtaa mikä ei toimisi.

Makepeace (Mika Kujala) on kevään esityksistä vaihtunut mieheksi, mutta ei sillä ole tarinankuljetuksen kannalta mitään merkitystä. Hieno Makepeace tämäkin on. Myös Pierre on vaihtunut Olli Rahkoseksi; vanha Pierre kun siirtyi Åbo Svenska Teateriin johtajaksi. Ihana ja hauska luomumies, tämäkin Pierre! Kyllä Robin Hood joukkoineen on mahtava porukka, varsinkin hieman hölmöillessään. Ja Miska Kaukosen Prinssi Juhana on jotain ylimaallisen hienoa! Voiko ketkumpaa enää ollakaan.

Jaksoin taas fiilistellä upeita upeita lavasteita, kauniita pukuja ja hienoja projisointeja. Tuntuu että tämä oli näin toisella kerralla ehkä vielä parempi kun ensimmäisellä. Silloin jäin monesti monttu auki katsomaan jotain kohtaa ja näytelmä jatkoi kulkuaan. Nyt saattoi vain antautua seikkailun hurmaan ja nauttia.

Minusta Robin Hoodin Sydän on sellainen napakymppi Turun kaupunginteatterille, että soisin tämän jatkuvan ohjelmistossa vaikka viisi seuraavaa vuotta putkeen. Valitettavasti vaan vikat 3 esitystä on joulukuussa, joten nyt hops nopeasti ostamaan lippuja! Itse esityskin olisi saanut jatkua vielä vaikka pari tuntia, sen verran hyvin Sherwoodin metsässä viihdyin. Seuralainenkin oli ihan fiiliksissä, joten tästä ei paljoa teatterielämys parane. Bravo koko työryhmä!



Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suku on syvältä / Tampereen työväen teatteri 12.11.2016

En voi sanoa ettenkö olisi viihtynyt tämän Larry Davidin sukukomedian parissa. Välillä tuli naurettua oikein makeastikin. Aika kevyttä komediaa, sellaista ettei tarvitse kauheasti miettiä onko tässä taustalla jotain syvällisempää. Mutta välillä sellainenkin komedia on tarpeellista ihmisen elämässä. TTT:llä nähdään tämä näytelmä ensimmäisenä koko Euroopassa.

Suku on syvältä (Fish in the dark) on, kuten suomenkielisestä nimestäkin saattaa joku fiksu lukija päätellä, sukukomedia. Norman (Pentti Helin) ja Arthur (Aimo Räsänen) ovat veljekset, joiden isän Sidneyn (Severi Saarinen) kuolemasta alkaakin varsinainen hulabaloo. Monenkirjavaa tyyppiä tähän sukuun mahtuu, ja sitten on tyttöystävät, rakastajattaret, eksät ja muut päälle. Leskiäidin uudesta asuinpaikasta syntyy iso kiista veljesten välille; kumpikaan kun ei äitiään luokseen haluaisi. Normanin vaimo Brenda (Teija Auvinen) ei tule anoppinsa kanssa toimeen lainkaan ja menevä mies Arthur ei muuten vaan halua äitiään vaivoikseen. Norman ja kotiapulainen kehittävät oivan suunnitelman millä asiat saadaan taas kääntymään parhain päin. Suunnitelma pitää sisällään myös salaperäisen kolmannen veljeksen.

Taas kerran TTT:n loistavat näyttelijät pistävät parasta nauruvaihdetta päälle. Ohjaaja Tuomas Parkkinen saa kuljetettua tätä hulvatonta porukkaa hyvin eteenpäin. Räsänen ja Helin on loistava veljespari, ja koko tiimi komppaa taitavasti mukana. Gloria-äiti (Tuire Salenius) on ihan järisyttävä hahmo ja Salenius pääsee kanssa irrottelemaan reippaasti. Miia Selin hurmaa puertoricolaisena kotiapulaisena ja Matti Pussinen-Eloranta on varsin värikäs persoona Sidneyn veljenä. Emmi Kaislakari on loistava Arthurin vamppimaisena tyttöystävänä. Jaana Oravisto & Auvo Vihro vainajan siskona ja tämän miehenä ovat tyrkkyjä ja niljakkaita. Oikeastaan kaikki ovat kuitenkin aika överiksi vedettyjä karikatyyrejä - ei tämmöisiä ihmisiä olekaan. Vai onko? Joka suvussahan on omat eksentrikkonsa.

Pari tuntia tämän suvun parissa ja olen valmis raastamaan hiukseni! Jatkuvaa sanailua, keljuilua, kuittailua ja piikittelyä. Tavallaan sitä on hauska katsoa ja kuunnella, ja todeta että onneksi nuo ihmiset ovat vaan näyttämöllä, eivätkä tosia. Toisaalta taas sitä alkaa miettimään omaa sukuaan ja sukulaisia...

Tässä on välillä aika roisiakin kieltä (suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa), ja hetkittäin semmoista pikkutuhmempaa sanailua, "minä en hässinyt fossiileja sen ikäisenä" -tyyliin. Muutaman kerran näemme fantasiamaisia piirteitäkin uninäkyineen. Kävin katsomassa tämän päivänäytöksessä ja mietin moniko eläkeläiskatsoja tukehtuu naurussaan tai henkeä haukkoessaan kurkkupastilliin. Ei tainnut onneksi kukaan.

Annukka Pykäläisen lavastus on nerokas: sairaala ja Normanin olohuone vaihtavat paikkaa liki lennossa.

Bonusta pituudesta: kaksi tuntia on juuri passeli mitta napakalle komedialle. Suku on syvältä sopisi hyvin telkkariin, koska jotain hyvin sitcom-maista tässä on. En ole kuitenkaan katsonut koskaan Larry Davidin tv-sarjoja (esim. Seinfeld ja Curb Your Enthusiasm), mutta jotenkin tästä näytelmästä tuli mieleeni takavuosien sarjat Perhe on pahin ja Kupla. Eli seurataan yhden hullun perheen ja suvun edesottamuksia.


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.