lauantai 12. marraskuuta 2016

Secunda Prattica / Tanssiteatteri MD 11.11.2016

Harmikseni en sitten päässytkään Secunda Prattican ensi-iltaan, kun samana päivänä Espoon teatterissa näkemäni Meidän luokka olikin yli kolmetuntinen... Enkä mitenkään kerennyt Tampereelle seiskaksi. Joten pikkuisen myöhemmin sitten. Kiitoksia Tanssiteatteri MD joustavasta asiakaspalvelusta!


Mutta hyvää kannattaa odottaa. Jo kesäkuun alussa nähdyt avoimet harjoitukset lupailivat suuria. Eikä tarvinnut pettyä! Jussi-Pekka Nuton musiikki soljuu eteenpäin, välillä hypnoottisena, välillä rytmikkäämpänä. Jouset sahaavat samaa toistoa, siihen päälle muita kuvioita. Sitten tulee piano kehiin. Välillä Intia/Lähi-itä henkistä, sellaista mystistä ja eteeristä. Urkumusiikkia diskokompilla. Ja elektronista piippaavaa musiikkia. Lauluakin, oliko se italiaksi?

Musiikki on siis monipuolista ja Mari Rosendahlin koreografioima tanssi solahtaa kuhunkin musiikkigenreen saumattomasti. Askelletaan; yksin, pareittain, ryhmässä. Toistoja, toistoja. Sumun ja usvan keskellä, pimeydessäkin, niin että välillä ei tanssijoita edes näe. Kyllä ne siellä silti liikkuvat, vaikkei mitään näykään. Tulee enemminkin aavistus liikkeestä, aavistus tanssista.


Muutama kohtaus on tuttu harjoituksista, mutta nyt niiden ympärillä on muutakin, lihaa luiden ympärillä. Nyt ne ovat solahtaneet omalle paikalleen, osaksi jatkumoa. Tässä teoksessa on paljon kosketusta, intiimiä halausta, nostoja ja läheisyyttä. Tulee sellainen olo, että ihminen olisi rikki, mutta eheytyisi ja korjautuisi kun esitys etenee. Tai miten lapsi varttuu ja kasvaa, saa uusia kokemuksia, kehittyy. Kuulemme puhettakin, ja katsojalle tulee transsinkaltainen olotila hetkittäin. Tässä tuntuu miten uusi aika ja edistys tulee, syrjäyttää vanhan ja vanhoillisen.

Taitavat tanssijat Suvi Eloranta, Joel Alalantela, Ville Oinonen, Elina Jakowleva ja Samuli Roininen kuljettavat tarinaa. Varsinkin Ville Oinosen ja Samuli Roinisen kahdenkeskiset osiot huikaisivat intiimiydellään. Ja Suvi Elorannan laulu sitten, huh! Aivan mahtavaa että hänen kaunista lauluääntään hyödynnetään teoksessa näin hienosti. Kauniit valkoiset puvut, ja naisväen voimakas silmämeikki ja hienot punk-henkiset kampaukset istuvat kokonaisuuteen upeasti. Stefan Lindforsin työt ovat aina kiehtoneet minua, ja tässä teoksessa hän pääsee toteuttamaan itseään varsin monipuolisesti.


Sari Mayerin taitava valosuunnittelu tukee kokonaisuutta tasapainoisesti. Alun siniset valot, valaistu ja pimennetty katsomo. Kaunista ja rauhoittavaakin. Ja sitten on se ihana valkoinen puvustus, välillä myllynkivikaulukset. Ja ne katossa riippuvat hyvin stefanlindforsmaiset lasikuitusiivet! Ja miten hieno efekti onkaan piirtoheittimellä heijastetut jääpalat ja niiden liikkeet ja äänet, upeaa!

Todella kaunis ja vaikuttava esitys, joka synnyttää vahvoja ja monimuotoisia mielikuvia. Hypnoottinen kokemus, joka ei kyllä jätä kylmäksi. Bravo koko tekijätiimi!

Esityksiä on 10.12. asti. Tämän voisin helposti katsoa ja kokea uudelleenkin.


Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Neljäntienristeys / Kotkan kaupunginteatteri 10.11.2016

Uhmasin kamalinta ajokeliä ehkä ikinä, mutta kun oli pakottava halu käydä tämä esitys katsomassa, niin siinä ei kolariruuhkat, lumimyräkät ja muut paljoa haitanneet. Sen verran kummiskin haittasi, että ihan en esityksen alkuun kerennyt. Mutta Kotkan kaupunginteatterin palvelu pelasi taas paremmin kuin hyvin ja sain lippuni ja käsiohjelmani, takkini narikkaan ja pääsin vielä sisäänkin myöhässä. Lämmin kiitos joustosta!

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys teki suuren vaikutuksen alkuvuodesta Turun kaupunginteatterin versiona. Sen jälkeen luin kirjan, ja sekin iski täysillä. Kevään aikatauluihin en saanut enää Kotkan reissua sopimaan, joten nämä syksyn viisi lisäesitystä tulivat kuin taivaan lahjana. Eikä tarvinnut pettyä! Snoopi Sirenin dramatisointi ja Miko Jaakkolan ohjaamana tämän on hyyyyyyyvin erilainen versio kuin turkulaisten. Mutta kyllä se vahva teksti on se kaiken a ja o. Ja teksti toimii erinomaisen hyvin myös tässä versiossa. Se minua hämmästyttää miten hyvin monessa eri aikatasossa ja monen eri ihmisen kertoma tarina saadaankin sovitettua näyttämölle niin hyvin. Ja vieläpä kahteen kertaan! Haluaisin kyllä mennä katsomaan myös Ouluun oopperaversion tästä ensi vuonna.


Kotkan Neljäntienristeys etenee kirjanmukaisesti eli kertojaäänien järjestyksessä. Ensin näemme Marian, sitten Lahjan, sitten Kaarinan ja lopuksi Onnin tarinan. Tämä toimii erinomaisesti näin, koska Onnin tarinassa sitten langat solmitaan yhteen ja aiemmin vihjatut salaisuudet paljastuvat. Näyttämön taustalle on projisoitu kirjan lukujen mukaan aina osoite ja vuosiluku, eli näin helpotetaan hieman katsojien seuraamisurakkaa. Muutenkin videoprojisoinnit ovat isossa roolissa, ja toimivat tosi hyvin. Niistä saadaan pelkistettyyn lavastukseen hyvin aina muutoksia.

Ja se tarina sitten. Suvun naiset ovat vahvoja, yhteiskunnan heille asettamista raameista poispyrkiviä. Maria on rohkea ja itsenäinen kätilö, jolla ei pää palele tiukassakaan paikassa. Anne Niilola on ihan erinomainen tässä roolissaan. Tavallaan Maria on näistä naisista vahvin ja itsenäisin. Tyttärensäkin hän hoitaa itse. Ja vielä vanhanakin hän ohjailee taustalla perhettään ja kätkee salaisuuksia sydämeensä. Mä jotenkin tykkään topakasta Mariasta eniten. Sen sijaan tyttärensä Lahja halajaa perinteistä perhettä ja normaalimpaa elämää. Nuoruudenrakastettu Aku muuttaa Amerikkaan ja Lahja jää sokean tyttärensä Annan (Jenni Rautiainen) kanssa kaksin. Tai ei kaksin, onhan Maria apuna ja tukena. Anna on lempeän kärsivällinen ja perhettään rakastava, mutta millaiset tulevaisuudennäkymät hänellä voi olla? Lahja katkeroituu, oma elämä on pettymys. Vaikka hänen elämänsä on tavallaan onnistunuttakin oman yrityksen ja uran myötä, ainakin ulospäin. Ja kun löytyy se kiltti mieskin eli Onni, jonka kanssa saavat kaksi yhteistä lasta. Mutta kun ei se Onnikaan täytä Lahjan odotuksia. Lahja on jotenkin kärttyisä ja tunneköyhä. Miia Maaranen elää koko naisen elämän hienosti ja saa sen iän ja elämänkokemuksen tuoman muutoksen hyvin näkyviin. Mun tulee Lahjaa surku, koska tämä ei saanut elämältä mitä odotti, toivoi tai halusi. Ei ihme että Lahja on katkera ja kitkerä ja purkaa pysyvää pahaa oloaan myös läheisiinsä.


Lahjan miniä Kaarina (Mirka Mylläri) joutuu taiteilemaan puun ja kuoren välissä, kun he asuvat Lahjan nurkissa. Anoppi on tiukka ja tarkka, ja mitään muutoksia talossa ei saisi tehdä. Jääkaapin hankinta salaa on Kaarinan kapinayrityksiä. Ei ole helppoa joutua miniäksi topakan anopin taloon, mutta Kaarinakin selviytyy. Kun on pakko. Ja onneksi Johannes (Mikkomarkus Ahtiainen) on hyvä aviomies, ja pitää Kaarinan ja lastensa puolta.

Sitten on tietysti Onni. Mies joka koittaa koko elämänsä olla jotain muuta kun on. Vaikka hän omalla tavallaan rakastaa Lahjaakin, ja koittaa olla niin hyvä aviomies kuin kykenee. Lapsiaan hän suorastaan palvoo, ja ottaa Annankin omakseen. Sota jättää omat jälkensä ja siellä tulee entistenkin traumojen päälle uusia. Onni tekee hullun lailla töitä, ehkä siten hän saa ajatuksia pois mieltä painavista asioista. Ei Onnin elämä kokonaan synkkää ja toivotonta ole, sillä on hänellä lapset, ja kirjeenvaihtonsa. Osku Haavisto on riipaisevan hyvä Onni. Mä sympatiseeraan Onnia kauheasti ja myös jossain määrin samaistun. Kun ei saa olla se mikä oikeasti on, tässä maassa ja tässä yhteiskunnassa ja ajassa. Ja vaikka tämä on ennen kaikkea vahvojen naisten näytelmä, niin silti Onni on se ydin jonka ympärille kaikki kietoutuu. Suvun salaisuudet, häpeä, syyllisyys.


Kaikki näyttelijät ovat tasaisen varmoja. Se vaatii aika paljon kun pitää esittää samaa henkilöä lapsesta vanhukseksi. Toki vaatteilla ja peruukeilla saadaan aikaan hyvin iän tuomat muutokset, mutta myös se tapa puhua ja liikkua vaikuttavat.Anne Hannulan pukusuunnittelu ja Maarit Parkko-Orimuksen kampaukset ja maskeeraus ovat kumpikin iso urakka, koska tässä mennään vuosikymmenien mittaisella aikajänteellä. Hienosti onnistuu myös näytelmän visuaaliset puitteet.

Lähtökohtaisesti tätä esitystä katsoi hieman eri tavalla kun Turun kaupunginteatterin versiota, koska nyt tarina oli tuttu. Pystyi enemmän keskittymään ihmisten välisiin suhteisiin, pieniin nyansseihin ja muuhun. Ja hitsi kun tää vaan on koskettava kertomus. Helppoa tai hauskaa katsomiskokemusta tämä ei tarjoa, mutta ajatuksia herättävää, jopa hieman ravistavaakin kyllä. Eli loistava esitys ennen kaikkea katsojalle, joka haluaa hieman haasteita ja ehkä myös pois omalta mukavuusalueeltaan. Mutta toisaalta, ehkä jokaisen suomalaisen tulisi tämä teksti joko lukea kirjana tai nähdä teatterissa.

Tästä on muuten sitten 2 esitystä jäljellä; menkää ihmeessä katsomaan mikäli suinkin pääsette!


Kuvien copyright Juha Lahtinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla

torstai 10. marraskuuta 2016

Housut pois / Lahden kaupunginteatteri 10.11.2016

Olen nähnyt tämän elokuvan (The Full Monty) toki monesti ja musikaalinkin kerran eli Samppalinnassa kesällä 2012. Näemmä olen siitä ihan tykännytkin, vaikka en siitä kovin syvällisiä ole sanonutkaan silloin (huom. tuo teksti on edellisestä yleisblogistani, missä siis ei sen tarkemmin teatterijuttuja ruodittu). Jostain syystä halusin mennä katsomaan mitä Lahden kaupunginteatteri saa ohjaaja Jukka Keinosen kanssa siitä irti.


Terrence McNallyn alkuperäisteokseen ja David Yazbekin musiikkiin ja sanoituksiin perustuva tarina on varmaan kaikille tuttu. Sen verran monta kertaa leffa lienee telkkaristakin tullut. Pääpukarina on Jerry (aina loistava Tuukka Leppänen), joka jää monen muun tavoin työttömäksi. Jerry on hieman luuseri, ex-vaimolla on uusi, menestyvämpi mies ja pojan huoltajuudesta kiistellään. Töitä kun ei ole niin kekseliäänä heppuna Jerry sitten saa kuningasidean rahantekoon: he voisivat kavereiden kanssa alkaa strippaamaan naisille! Sillä rikastuu! Monen sattumuksen kautta Jerry saa koottua kavereistaan ja muista tyypeistä porukan, ja sitten treenataan ja valmistaudutaan esitykseen.

Kullakin näistä Jerryn värväämistä hepuista on omat, mutkikkaat perhekuviot. Dave (Mikko Jurkka) kärsii huonosta itsetunnosta ja pelkää menettävänsä vaimonsa (Nina Tapio). Yhtenä syynä Daven epävarmuuteen on ylipaino. Sitten on tiukan äitinsä helmoissa asuva aikamiespoika Malcolm (Panu Kangas), vaurasta kulissia ylläpitävä ex-työnjohtaja Harold (Mikko Pörhölä), tummaihoisiin liittyvistä stereotypioista kärsivä Härkä (Henry Hanikka) ja itsemurhaa yrittänyt Ethan (Timo Välisaari). Poikien säestäjänä on hersyvä Jeanette (ihan vallan älyttömän hyvä Satu Säävälä). Sitten on kaupungin asukkaita, tyttöystäviä, vaimoja, eksiä, miesstrippaajia, tanssikoululaisia ja kaikkia muita. Yksi näistä mikä pitää mainita on Raisa Vattulaisen esittämä Vicki, Haroldin vaimo.


Tarttee sanoa että osa esiintyjistä osasi laulaa, ja osa ei. Tässä se ei nyt ehkä niin haitannut kuin jossain toisessa musikaalissa, koska nää esittää työttömiä duunareita, joiden kukaan ei kai oletakaan olevan mitään kultakurkkuja. Mutta silti... Ja koska kyseessä oli arkipäivän päivänäytös, katsomo koostui pitkälti eläkeläisistä. Ei nyt oikein lähtenyt yleisö mukaan hihkumaan miesstrippareille, ei. Mutta sellainen yhteenkuuluvaisuuden ja solidaarisuuden tunne toki tästä välittyy katsojallekin. Kun pojat porukalla tekee ja onnistuu, vastoin kaikkia odotuksia, todistavat itselle ja muille että kyllä mä pystyn ja kyllä mullakin on joku ihmisarvo. Siitä jäi hyvä mieli.

Visuaalinen ilme on kamalaa kasarilookia, vaikka esitys sijoittuu 90-luvun alkuun. En muista oliko noin kamalia vaatteita vielä silloinkin. Ne neonväriset aerobic-asut on kuin pahimmista painajaisista. Naisten bilevaatteet on yhtä kimallusta ja paljettia. Musiikki ei ole mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Iso bändi musiikin sovittajan Antti Vauramon johdolla teki parhaansa, siellä jossain piilossa soittaen. Tanssikuviot toimivat kyllä. Mikko Koivusalon suomennos on ihan toimivaa.


Mietin sitäkin jossain vaiheessa kun ajatukset harhailivat, että nykyään nousee vähemmästäkin mediassa (tai ainakin somessa) kauheita kohuja milloin mistäkin. Niin kukaan ei ole messunnut miten tummaihoisiin miehiin kohdistetaan suuria odotuksia makuukammarin puolella. Tässäkin lauletaan "ei ole parempaa kuin se että mustaa saa" ja Härkä kärsii kovasti omasta vähemmän suuresta varustuksestaan. Nyt barrikaadeille someaktiiviset mielensäpahoittajat!

Mitäs tästä sanoisi yhteenvetona? Ihan jees, mutta ei kuitenkaan mikään huikean upea elämys. Sellainen perusesitys; ihan hauska paikoitellen, mutta ei jättänyt mitään suurta tunnetilaa jälkeensä, tai halua singahtaa heti varaamaan uutta lippua.


Kuvien copyright Tarmo Valmela
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Travesties / Menier Chocolate Factory 8.11.2016

Tämä näytelmä oli sellainen mitä piti mennä katsomaan jo alunperinkin, kun liput tulivat myyntiin. Mutta se sitten jostain syystä jäi, kun sumplin muutaman Lontoo-päivän ohjelmaa ees ja taas. Sitten kuitenkin päätin jättää David Haren uuden näytelmän The Red Barn ensi tammikuun reissulle, joten tähän vapautuikin ilta. Mutta siinä vaiheessa esitykset olivatkin kaikki loppuunmyytyjä.


Menier Chocolate Factory on pieni ja intiimi teatteri likellä London Bridgen asemaa, ja siellä ei myydä päivälippuja lainkaan. Eli ainoa vaihtoehto oli mennä jonottamaan mahdollisia peruutuslippuja esitysillalle. Lippukassa aukeni kuudelta, ja silloin piti olla laittamassa nimi listalle. Esitys alkoi kasilta, ja sitä ennen piti sitten tulla kyselemään oisko lippua, ja niitä myytiin sitten listajärjestyksen mukaan, normaalihinnalla. Ihan hyvä ja toimiva systeemi siis. Ainoa murhe oli siinä että mihinköhän aikaan kannattaisi mennä teatterille, että olisi mahdollisen jonon kärjessä.

Sinällään mitään kriisiä ei kuitenkaan ollut, vaikka lippu olisikin jäänyt saamatta, koska lokakuun lopussa jo tuli tieto että näytelmä siirtyy West Endille (Apollo Theatre 3.2.-29.4.). Ja vielä samalla miehityksellä. Liput on jo myynnissä. Että ainahan sen voisi tulla katsomaan huhtikuun reissulla.


Noh, teatterille hetikohta neljän jälkeen, ja sillä sai jonossa paalupaikan! Seuraavat jonottajat tulivat viiden maissa. Lopulta meitä oli kadulla seisomassa kymmenkunta ihmistä. Puoli kuudelta päästiin sisätiloihin odottamaan, mikä oli ihanaa koska ulkona oli purevan kylmä. Summa summarum: peruutuslippuja tuli myyntiin ainakin 8 eli liekö moni jäänyt kotiin seuraamaan USA:n pressanvaalien ääntenlaskentaa. Mutta en valita jonotusta, tapasin taas yhden tosi kivan ihmisen, jonka kanssa vaihdettiin yhteystietoja ja varmasti tapaamme toistekin. Tosi harvoin jonotan päivälippuja tai peruutuslippuja Lontoossa, kun liki aina ostan liput ennakkoon. Mutta silloin kun olen jonottanut, olen aina tavannut kiinnostavia ihmisiä!


No mutta sitten itse esityksestä? Tom Stoppardin näytelmä Travesties on alunperin julkaistu jo 1974, eli ei ihan tuoretta tekstiä. Mutta hitsi miten viihdyttävää! Patrick Marberin millimetrintarkkaa ohjausta, hirveän upeat näyttelijät, intiimi ja viehättävä miljöö ja nappilavastus. Ja teksti, se on täynnä tosi nokkelaa ja vikkelää sanailua, jotenkin tuli hetkittäin mieleen Wodehousen Jeeves & Wooster. Tässä on keskiössä snobahtava Henry Carr (ihan hirveän upea Tom Hollander), joka vanhana miehenä muistelee elämäänsä Zürichissä vuonna 1917. Samaan aikaan siellä oli myös muuan James Joyce (Peter McDonald) kirjoittamassa Odysseusta ja piipahtaapa kaupungissa eräs Leninkin (Forbes Masson) ja rouvansa Nadya (Sarah Quist).


Mies törmää myös erääseen Tristan Tzaraan (loistava, loistava Freddie Fox), tuohon Dada-liikkeen perustajaan ja monipuoliseen kulttuurimieheen. Tzaralla on järisyttävä aksentti ja hyyyyyvin keikarimaiset vaatteet ja elkeet. Hurmaava tyyppi! Mutta vähän ketkukin. Carrin miespalvelijana viilipyttymäinen Bennett (Tim Wallers), paitsi silloin kun tämä pääsee vauhtiin paasaamaan vallankumouksesta. Mahtuu kuvaan myös kaksi kohtalokasta naista. Cecily (Clare Foster) ja Gwendolen (Amy Morgan). Cecily puhtaaksikirjoittaa Odysseusta ja Gwendolen työskentelee kirjastonhoitajana.

Tämä on oikeasti helkkarin hulvaton esitys. Aina välillä joku puhkeaa lauluun tai tanssiin kesken kaiken. Sodan takia Zürich on kulttuurin ja taiteen keskus. Joyce on tuottamassa The Importance of Being Ernest -näytelmää ja pyytää Carria tähän näyttelemään. Ja mitä kaikkea muuta Zürichissa tapahtuukaan.


Pukusuunnittelusta täytyy antaa erikoismaininta Tim Hatleylle, jonka käsialaa on myös lavastus. Ihania vaatteita ja varsinkin Tzaran vaatteet ja kengät saivat mut kuolaamaan. Lavan lattialla on kirjansivuja liimattuna, mikä sopii tämmöiseen kirjallisuusteemaisen näytelmään paremmin kuin hyvin. Mahtavaa kun Tzara askartelee saksilla Shakespearen sonetista numero 18 uuden version. Ja tässä on limerikkejä! Cecily kääntää lennossa Leninin ja Nadyan keskustelua venäjästä englanniksi. Cecilyn ja Gwendolynin duetto on hienoa kuunneltavaa. Älytön määrä hienoja kohtauksia.

 


Oikeasti todella viihdyttävä esitys, jota voisin hyvinkin mennä katsomaan keväämmällä uudelleen. Sukkelasta tekstistä saa ihan varmasti uutta irti uudelleenkin. Eli jos vain olet ensi keväänä Lontoossa niin osta lippu ja mene katsomaan!

Ja on aina ilo nähdä Freddie Foxia myös esityksen jälkeen, vaikka sillä onkin joka kerta joku pipo päässä.


Esityskuvien copyright Johan Persson (3 ekaa) ja Tristram Kenton (2 vikaa).
Muut kuvat omia.

maanantai 7. marraskuuta 2016

The Intelligent Homosexual's Guide to Capitalism and Socialism with a Key to the Scriptures / Hampstead Theatre 7.11.2016

Kuka edes keksii näin kamalan pitkiä ja hankalia nimiä näytelmilleen? No Tony Kushner tietysti. Toisaalta Angels in America oli selkeän lyhyt ja simppeli. Ei ihme että Hampstead Theatre on lyhentänyt tämän muotoon iHo. 3,5 tuntia on kamalan pitkä aika istua teatterissa, mutta onneksi tässä oli kaksikin väliaikaa, joten ei se niin paha ollut. Sitäpaitsi tarina vei niin mukanaan, ettei ajankulua edes huomannut.


Tony Kushner kirjoittaa taas syntyjä syviä. Italialaistaustainen amerikkalaisperhe ruotii keskinäisiä suhteitaan ja siinä sivussa puidaan mm. politiikkaa, uskontoa, seksuaalisuutta ja maailman tilaa. Eläkkeellä oleva ammattiyhdistysaktiivi ja kommunisti Gus on pettynyt maailman muutoksiin, eikä näe muuta ratkaisua kun itsemurhan; yksi epäonnistunut yritys on jo takana. Hänen luonaan asuva siskonsa Clio kutsuu miehen kaikki kolme lasta kylään, ja sitten niitä syitä ja seurauksia vatvotaan. Lasten elämänkumppanit, eksät, nyksät ja rakastajat poikkeavat myös paikalla.


Vaikka näytelmässä lähinnä vain istutaan keittiön pöydän ääressä ja puhutaan (no, välillä huudetaan ja heitellään tavaroitakin), niin tiukka teksti pitää hyvin otteessaan koko 3,5 tuntia. Toki se Kushnerin hieno sanankäyttö auttaa, ja Michael Boydin taitava ohjaus. Ja sitten on ihan hirveän mahtavat näyttelijät.



David Calder on elämäänsä, ja maansa tilaan, läpeensä kyllästyneenä eläkeläisenä ihan huikeassa vedossa. Nasevan tiukkaa ja kuivaa huumoria viljelevänä Gusin sisko Cliona on Sara Kestelman. Ihana! Vanhempi pojista Pill (Richard Clothier) on historianopettaja, 26 vuotta aviossa saman miehen Paulin (Rhashan Stone) kanssa ja rakastunut Yalen käyneeseen prostituoitupoika Eliin (Luke Newberry). Näytelmässä nähdään takautumina tunnepitoisia kohtauksia niin Elin kuin Paulinkin kanssa. (Luke N. muuten lupasi mulle ettei seuraavassa näytelmässä esitä amerikkalaista homoa, kun nyt kaksi viimeisintä näytelmää on menty sellaisella roolituksella). Kolmiodraaman osapuolet ovat kaikki taitavia, ja eritoten Newberry, varsinkin laulaessaan oopperaa italiaksi!


Sisko Emptyn roolissa myös todella hienon roolin tekevä Tamsin Greig. Siskonkin elämä on pikkasen solmussa. Juoppo ex-mies (Daniel Flynn) asustaa isän kellarissa vuokralla (ja haluaa ostaa tämän talon) ja nykyinen hieman hysteerinen puoliso (Sirine Saba) odottaa heidän lastaan. Jota Empty ei edes haluaisi, ja sitten sortuukin eksän kanssa sänkyyn. Lapsi taas on siemennetty kiivasluontoisen pikkuveljen (Lex Shrapnel) myötävaikutuksella. Kuulostaako monimutkaiselta? Siltä se hetkittäin tuntuikin.

Italialainen verenperintö kuohuu ja kuohuttaa tunteita ja välillä keskustelua on vaikea seurata kun kaikki puhuvat ja huutavat toistensa päälle. Seinän sisältä löytynyt matkalaukkukaan ei tunnu kiinnostavan ketään, kun kaikki keskittyvät kiivailemaan toisilleen. On tässä sellaisia suvantokohtiakin, kun vaikkapa Pill ja Gus keskustelevat pojan seksielämästä ja miten tämä käytti 30 tonnia siskonsa hedelmöitysrahoja mieshuoraan :-) Paljon komiikkaakin siis, vaikka enemmän tämä kai on yhteiskunnallinen draama kuin mikään komedia.


Tätä esitetään Hampsteadissa 26.11. asti, mutta loppuesitykset on loppuunmyytyjä. Jään odottamaan mahdollista siirtoa West Endille. Hampstead Theatre on kyllä yksi mun suosikkiteattereita Lontoossa. Helppo tulla metrolla (ehkä 40 metriä Swiss Cottagen asemalta), mukava pieni paikka ja kiva henkilökunta. Ja todella mielenkiintoisia esityksiä. Lisäksi vielä yksi suosikkihostelleistani (Palmers Lodge Swiss Cottage) on muutaman minuutin kävelymatkan päässä, ja siellä tuli nytkin yövyttyä. Kätevää siis. Ja lippujen hinnat ovat edulliset (verrattuna West Endiin) ja täällä ei ole koskaan ollut mitään hirveän isoja fanimassoja hihkumassa stage doorilla, oli lavalla sitten kuka hyvänsä. Ehkä siksi ettei ole edes stage dooria :-)

  

Ensi vuonna Kushnerin klassikon Angels in American voi taas nähdä livenä Lontoossa, kun National Theatre tuo sen ensi-iltaan toukokuussa. Liput tulevat myyntiin tammikuussa, ja uskoisin että menevät kaupaksikin aika nopsaan. Marianne Elliott vastaa ohjauksesta. Paikan päälle ei tarvitse matkustaa, koska se tullee myös NT Live-esityksenä Finnkinoltakin. Joskaan näitä ensi vuoden teatterileffaesityksiä ei ole vielä Finnkinolta vahvistettu.


Esityskuvien copyright Manuel Harlan.
Muut kuvat omia.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Lazarus / King's Cross Theatre 6.11.2016

Nyt oli koolla semmoinen tekijätiimi että oksat pois. David Bowien musiikkia. Käsikirjoitus Bowien itsensä ja mestarillisen Enda Walshin. Ohjauksesta vastaa itse Ivo van Hove. Pääosassa lukuisissa musikaalirooleissa Amerikassa loistanut Michael C. Hall (mulle tuttu lähinnä takavuosien Mullan Alla -tv-sarjasta).



Mutta ei aina voi onnistua. Muhun Lazarus ei nyt kolahtanut lainkaan. Löyhästi Bowien tähdittämään The Man Who Fell to Earth -leffaan (tai oikeammin ehkä alkuperäiseen kirjaan a'la Walter Tevis, mihin leffa perustui) perustuva näytelmä oli tavallaan niinkuin jukebox-musikaali. Bowien vanhoja biisejä, mutta tosi paljon uudempiakin (mitkä ei mulle ole lainkaan tuttuja) sekä kolme ihan uutta, tätä musikaalia varten sävellettyäkin. Mutta biisit, joita soitti 9-henkinen bändi lavan takaosassa, pleksi-ikkunoiden takana, oli ihan kummallisiksi sovitettuja. Hyvä kun aina edes tunnistin mikä kappale on kyseessä. Sellasta jazz/lounge-tyylistä musiikkia. Saahan musiikkia sovittaa ja muokata, mutta...


Tarina oli enemmän kuin sekava. Siinä seurataan Thomas Newtonin (Michael C. Hall) elämää muutaman päivän ajan. Tämä asuu hotellihuoneessa, juo giniä ja muistelee mennyttä rakastaan Mary-Louta (Sophia Anne Caruso). Joka aina välillä ilmaantuukin hänelle, vai tapahtuuko kaikki vain hänen päässään? Muuten tyyppi ei haluakaan menneitä muistella. Hänellä on henkilökohtainen assari Elly (Amy Lennox), joka kamppailee omassa avioliitossaan, miehensä ilmaantuu aina välillä mussuttamaan jotain. Välillä tyypit laulaa, välillä on angstia, välillä bändi soittaa verhojen takana piilossa, välillä näkyvissä. Kaikki on beigeä, haaleaa, laimeaa.


Mä en osaa sanoa tästä mitään rakentavaa. Esiintyjät lauloivat hyvin, erityisen upea oli Michael C. Hall, joka kuulosti todella paljon Bowielta. Myös Sophia Anne Caruso oli loistava, pienen keijukaisen kokoinen ja näköinen hahmo joka lauloi kuin enkeli. En tiedä oikein mikä näissä Ivo van Hoven ohjaustöissä on. Jostain (kuten vaikkapa Young Vicin A View From The Bridge) olen tykännyt ihan valtavasti. Ja sitten taas toiset (kuten Barbicanissa nähty Antigone) ovat ihan kamalaa kuraa. Mä en taida vaan ymmärtää.

Lavastuksesta ja valaistuksesta vastasi taas kerran van Hoven luottomies (ja partneri) Jan Versweyveld, ja kieltämättä valot olivat näyttäviä, kuten ne Tal Yardenin videosuunnitelukin. Kumpiakin oli käytetty hyvin runsaasti ja monipuolisesti.


Tämä oli ensimmäinen vierailuni väliaikaiseen King's Cross Theatreen, joka sijaitsee isossa teltassa heti samannimisen aseman vieressä. Hyvin siellä kaikki toimi ja oli lämmintä, mutta katsomorakennelma ei nouse kauheasti, joten hieman taaempaa ei näy kovin hyvin, varsinkaan jos edessä istuu joku pitkä. Mun edessä sattui olemaan sopivasti kolo. Mutta silti hyvä että oli kiikarit mukana.


Tästä on muuten myynnissä myös cast-recording, mutta eipä tullut mieleen hankkia. Muu yleisö tuntui olevan ihan fiiliksissä (nämä olivat ennakkonäytöksiä muuten), joten kai se vika on minussa, kun en ymmärtänyt. Ensi-ilta oli kaksi päivää oman käyntini jälkeen, ja muutama arvostelu on osunut silmiini. Kyllä tämä selvästi on ollut menestys myös Lontoossa, vaikkei mulle nyt iskenytkään.


Eli jos Lontoossa päin liikut (esityksiä on 22.1.2017 asti) ja lippuja saa vielä, niin suosittelen pienellä varauksella. Varmaan oikein hyvä Bowie-faneille. Sellainen minäkin luulin olevani, mutta ei tämä silti avautunut tai liikuttanut minua. Ei edes lopussa, Bowien ison kuvan äärellä. Ja vaikka Bowie oli tätä itse tekemässä, niin ainakin nämä Lontoon esitykset ovat selkeästi tribuutti hänelle.


Esityskuvien copyright Johan Persson
muut kuvat omia

lauantai 5. marraskuuta 2016

Anastasia / Royal Ballet 5.11.2016

Olin ostanut liput tähän Kenneth MacMillanin koreografioimaan balettiin jo aikapäiviä sitten. Visusti tanssijalistauksia katsellen, että varmaan on sitten silloin kun suosikkitanssijani Steven McRae tanssii. Itse balettikin kyllä kiinnostaa, sillä Anastasia kertoo Venäjän viimeisen tsaarin perheestä, ja erityisesti tyttärensä Anastasian kohtalosta.


Mutta mutta. Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Kyllähän mä tiesin että riski on olemassa, sillä McRae oli kaikissa some-kanavillaan laittanut kuvaa viimeisillään raskaana olevasta vaimostaan, että hetkenä minä hyvänsä on synnytyksen aika. Mutta pettymys oli silti ihan valtava kun juuri ennen esitystä tuli kuulutus että McRaen roolin tanssii Federico Bonelli! Voi kettu sentään! Illemmalla oli jo uudesta lapsesta (Frederick Charles McRae) kuviakin tarjolla. Mutta ei se paljoa mua lohduttanut.


Kaksi ensimmäistä näytöstä kertoi tsaariperheen elämästä, jonka vallankumous julmalla tavalla päätti. Musiikki Tšaikovskia, ensimmäisestä sinfoniasta ja muistakin. Lavastus ja puvustus on myös ns. perinteistä. Miehillä sotilasunivormuja, naisilla venäläisiä päähineitä. Ja sitten vallakumoukselliset maalaishenkisine asuineen. Perinteistä, kaunista ja taitavaa työtä tanssillisestikin.

Mutta kolmas näytös oli kuin eri teoksesta. Nyt ollaan mielisairaalassa, Anna Andersonin hiukset ovat keritty lyhyiksi, ja mekkokin on sairaalakaapu. Lavastuksena sairaalasänky ja värimaailma vihertävää ja kalvakkaa. Musiikki on nyt hyvin erilaista myös, lähinnä Bohuslav Martinun Fantaisies Symphoniques -teosta. Joten tanssikin on ehkä lähempänä nykytanssia kuin perinteisempää balettia. Välähdykset ja muistikuvat, houreet ja todellisuus, menneisyys ja nykyisyys. Kaikki sekoittuu naisen mielessä. Mikä oli totta ja mikä ei. Geenitesteillä on osoitettu ettei Anna Anderson ollut Anastasia, vaikka hän itse halusi niin uskotellakin. Tämä ristiriita on tuotu hienosti esiin kolmannessa näytöksessä. Musiikki ei niin iskenyt, mutta tanssi oli sitäkin hienompaa!


Baletti oli kyllä Lauren Cuthbertsonin juhlaa. Tämä oli lavalla paljon, nimiroolissa kun oli, ja tanssi upeasti! Mukana oli riipaisevaa tunnetta ja varsinkin kolmannen näytöksen tanssi oli niin vahvaa ja taiturimaista. Loppujen lopuksi se McRaen eli nyt sitten Bonellin rooli oli aika pienehkö, ja hyvin Bonellikin veti. Tämän parina oli ihastuttava Sarah Lamb, Tsaarin entisenä heilana. Tämän totaalisesti muista poikkeava asu oli tyrmäävä - musta upea asu. Kolmiodraamaa tanssin merkeissä, kun tsaaripari ja vierailijat tanssivat. Gary Avis oli ihan vaikuttava tsaari Nikolai. Rasputin (Eric Underwood) luimi taustalla synkeänä kaksi ekaa näytöstä, mutta kolmannessa hänkin pääsi tanssimaan kunnolla, eniten Annan kanssa. Yksi vallankumouksellinen (18-vuotias Prix de Lausanne tanssija Vincenzo di Primo) oli mestarillinen; aivan upeita hyppyjä!

Kolmannen näytöksen kohokohdat olivat Anna/Anastasian duetot. Aviomiehensä (Thomas Whitehead) ja Rasputinin kanssa. Upeaa tanssia, huh. Esityksessä oli myös näyttäviä joukkokohtauksia, tottakai. Sotilaita rivistöissä, keisarilliset tanssiaiset, vallankumouksellisia, tsaariperhe.


Kaikenkaikkiaan nautinnollinen ilta, vaikka juuri se tanssija ketä halusin nähdä olikin pois. Mun paikka oli todella hyvä hinta-laatusuhteeltaan (£27) ja siitä näkyi kaikki hyvin, vaikka olikin ylimmällä parvella. Viereen sattui istumaan myös yksin oleva ihminen ja meillä oli paljon puhuttavaa kummallakin väliajalla. Ja mulla on onneksi jo lippu tammikuulle katsomaan Pähkinänsärkijää, missä Steven McRae (toivottavasti!) tanssii! Ettei hätä ole tämän näköinen.


Esityskuvien copyright Tristram Kenton
muut omia