Branagh Lontoossa!!! Hurraa!

Kummallista tämä tiedottamisen vaikeus... Ensin vihjailtiin ja vinkattiin, että näytelmiä on tulossa, mutta sen jälkeen totaalinen hiljaisuus. Kunnes PIM, tänään yhtäkkiä tulikin liput myyntiin! Vähän niinkuin salavitiä.

1.2. kirjoitin asiasta eli Kenneth Branagh-vetoisista näytelmistä, mitä on loppuvuodeksi kaavailtu Lontooseen. No, niitä on kuin onkin VIISI!! Kaikki Lontoon Garrick Theatressa. Ensi syksystä vuosi eteenpäin. Jeeeee...

Maestro esittelee itse uuden kautensa lyhyellä videolla, tadaa! Sitten olisi yksi haastattelu aiheesta, kiinnostavaa luettavaa...

Ensimmäisenä Shakespearen The Winter's Tale 17.10.15-16.1.16. Sir Branagh itse mukana Leontesin roolissa, ja Paulinana Dame Judi Dench! Ohjauksesta vastaavat Branagh & Rob Ashford (jotka kimpassa ohjasivat muutama vuosi sitten Macbethin Manchesteriin). Tähän hankin jo liput.

Sitten samaan aikaan (24.10.15-13.1.16) esittävät myös Terence Rattiganin harvemmin nähtyä komediaa, Harlequinade, missä näyttelee herra Branagh myöskin. Ostin lipun myös tähän.

Ensi vuoden puolella The Painkiller. Ranskalaisen Francis Veberin farssi, ja päärooleissa Branagh & Rob Brydon. Ohjauksesta vastaa Sean Foley. Esitysajat 5.3.-30.4.16.

Shakespearen Romeo & Juliet nähdään kesällä (12.5.-13.6.16), päärooleissaan parhaillaan Branaghin ohjauksessa elokuvissa Cinderellassa nähtävät Lily James ja Richard Madden. Toki Sir myös ohjaa itse tämän...

Sokerina pohjalla sitten vielä John Osbornen The Entertainer (20.8.-12.11.16). Pääroolissa toki taas hra Branagh. Rob Ashford ohjaa tämän sitten yksinään.


Näihin kolmeen jälkimmäiseen pitää hankkia liput sitten kun on a) rahaa ja b) alan suunnittelemaan ensi vuoden teatterireissujan tarkemmin.

Sanomattakin on selvää miten innoissani olen kaikista viidestä, ja ehkä saadaan jatkoakin...


Kuvan copyright Johan Persson

Rechnitz (Tuhon Enkeli) / Jalostamo-kollektiivi, Teatterimonttu 12.4.2015

Rechnitz on pieni kylä Itävallassa, melkein Unkarin rajalla. Rechnitz on myös paikka, missä kreivittären päivällisvieraat maaliskuussa 1945 päättivät teloittaa parisataa juutalaista, ja palata sitten linnaan juhlimaan. Rechnitz on myös itävaltalaisen Nobel-kirjailija Elfriede Jelinekin näytelmä.

Uudehko teatteriporukka Jalostamo-kollektiivi työsti pari vuotta Jelinekin pitkää tekstiä ja sai sen lopulta tiivistettyä kolmeen tuntiin (plus väliaika). Kolme tuntia on pitkä aika mitä tahansa teatteria katsoessa (paitsi Shakespeareä), mutta jonnekin se aika vaan hujahti nopeaan. Tämä versio ei ole kovinkaan perinteistä teatteria millään muotoa, ja ehkä osittain juuri siksi niin kiinnostava.

En voi väittää ymmärtäneeni läheskään kaikkia kultuurihistoriallisia viittauksia tai lainauksia. Pienen hetken tunnuin pääseväni asian ytimeen; nyt ihan oikeasti ymmärrän mitä nämä sanansaattajat minulle kertovat. Mutta seuraavassa hetkessä olin taas tipahtanut kärryiltä. Ongelma on omassa yleissivistymättämyydessäni.

Pidin kovasti nykytanssillista osuuksista, joissa varsinkin Jarkko Mandelin (vastasi myös koreografioista) pääsi loistamaan. Pelkistetty lavastus upeine eläimenpääorigameineen ja puuhakkeineen oli toimiva. Taustan videoseinät tukivat hyvin tekstiä. Välillä yleisökin otettiin mukaan esitykseen. Ei varmaan liene kellekään yllätys mitkä ne Itävallasta ensimmäisenä ihmisten mieliin tulevat asiat ovat: mäkihyppy, alpit, suklaa, Hitler... Ja sitten Sound of Music! Tähän teemaan palataan vielä monesti.

Historian professori kertoo meille tapahtumista; sodasta, Rechnitzistä, Itävallasta. Soittaa ukuleleä. Taivaan enkeli ilmestyy julistamaan sanaa. Tuntuu että mitä tahansa on mahdollista, mitä tahansa saattaa tapahtua seuraavaksi.

Esityksessä pohditaan, ja se saa minutkin pohtimaan, vastuuta. Kenen se on? Pitäisikö siitä päästä eroon? En voi olla miettimättä samalla myös syyllisyyttä. Kuinka pitkälle esimerkiksi saksalaisten ja itävaltalaisten hirmuteot kantavat, eli onko tekijöiden lasten tai lastenlasten vielä tunnettava syyllisyyttä. Entäpä kokonaisen kansakunnan kollektiivinen syyllisyys? Tuomitsemmeko automaattisesti kaikki saksalaiset edelleen natsien tekojen tähden? Jotenkin se ajatus että "historia ja sen tarinat alkavat aina uudestaan" kuulostaa niin todelta ja niin tutulta. Vaativatko uhrit, tai heidän jälkeläisensä hyvitystä?

Itävallan Euroviisuvoitto Conchita Wurstin johdolla pääsee myös mukaan anekdoottimaiseksi välähdykseksi. Miten nämä kaikki liittyvät Rechnitzin kylän joukkomurhaan? Nouseeko Itävaltakin tuhkasta kuin feeniks, kuten Conchita lauloi? Vai nousiko se jo sodan jälkeen. Onko itävaltalaisille helpompi antaa anteeksi sota-asiat kuin Saksalle?

T.S. Eliotin Ontot Miehet saa enkelimme itkemään. Liikuttaa se minuakin.

Me olemme ontot miehet
me olemme täytetyt miehet
nojaamme toisiimme
päät oljilla täytettyinä. Voi!

Tässä on paljon irrallisia, absurdejakin juttuja. Joku yhteinen punainen lanka kuitenkin löytyy, ja se on katsojan käsissä. Tarinan henkilöt ovat sanansaattajia. Me tunnemme historian vain sanansaattajien kertomana, ja heistä jokainen kertoo eri tarinaa. Ja me näemme sen mitä he valitsevat, mitä he antavat meille. Emme mitään muuta.

Tässä yhdistetään jo mainitun nykytanssin/trikkauksen/akrobatian lisäksi myös agit prop-maista yhteislaulua, joka kuulostaa satumaisen hienolta ja kauniilta.

En tiedä pitääkö se paikkansa että taiteilijan tärkein tehtävä on vastustaa sotaa, mutta ehkä se yksi tehtävä voisi olla. Nietzscheä siteerataan myös useassa kohdassa.

Kolmeen osaan jaetussa esityksessä ensin pengotaan menneitä, sitten siirrytään lasketteluteemaan eli kamalia 80-luvun (vai käytetäänkö sellaisia vieläkin, en tiedä, omista ajoistani rinteissä on jo niin kauan) neonvärisiä asuja, monoja ja suksia. After ski pitää sisällään diskobiittiä, biletystä, vilkkuvia valoja ja orgian tapaista. Tauon jälkeen palaamme asiaan juhla-aterian merkeissä. Sensuellia ja groteskia. Hyvin toimii vastakkaisuudet. Vedetään sushia paljaalta pinnalta kuin vailla huomista. Näinkö kreivittären pidoissakin toimittiin, ja sitten välillä ammuttiin ihmisiä, kuin ohjelmanumerona? Ja koska kaikki eivät voi olla uhreja, jonkun pitää olla tekijä.

Illallisten tiimoilla pohditaan myös sitä, olivatko nämä Rechnitzissä ammutut sittenkin onnekkaita, koska heidän ei tarvinnut jonottaa kaasutukseen kuten niin monen muun juutalaisen. Niinpä. Onnikin on niin suhteellinen käsite.

Rankkoja teemoja, rankkaa tekstiä. Mutta erittäin nautittavaa, ajatuksia herättävää, ravistelevaa.

Kaikki näyttelijät olivat mukana tässä virtuoosimaisella taidolla. Kollektiivin omat Anna Lipponen ja Elisa Salo vahvistettuina kokeneella konkarilla Tanjalotta Räikällä sekä nätyläisellä Hannes Mikkelssonilla. Ja sitten se hieman hiljaisempi mies, mutta sitäkin ilmaisuvoimaisempi: Jarkko Mandelin. Tanssikuviot toimivat paremmin kuin hyvin, ja oli ihana nähdä miten taitavan tanssijan ei tarvitse olla pajunvitsamaisen laiha! Jukka-Pekka Pajunen on tehnyt suomennoksessa valtavan työn. Hilkka-Liisa Iivanainen vastasi mm. ohjauksesta. Bravo koko työryhmä!

Radio Classicin vajaan puolen tunnin haastattelussa voi muuten kuunnella Iivanaisen ja Lipposen mietteitä esityksen tekoprosessista ym. Kannattaa! Kritiikki löytyy myös Hesarista ja puffijuttu Aamulehdestä (mukana myös video harjoituksista). Itselle suurin kipinä lähteä katsomaan oli Eijan suositus, kiitos!

Esitystä näkee Tampereen Teatterimontussa vielä 17.4. asti, ja ensi tammikuussa sitten Helsingin Kiasma-teatterissa. Rankasta aiheesta ja ei-niin-tavanomaisesta toteutuksesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) kannattaa ehdottomasti varata aikaa ja käydä kokemassa tämä!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Petri Kovalainen, muut kuvat omia.

Niin Kuin Taivaassa / Valkeakosken kaupunginteatteri 9.4.2015

Aamulehdessä tätä kehuttiin ja Laura oli kanssa aika helppo houkutella mukaan seuraksi. Eipä sitä sen kummempaa syytä taas tarvinnut. Joten auton nokka kohti Valkeakoskea ja Niin kuin taivaassa näytelmää! Mulla ei ollut mitään ennakkotietoa ko. näytelmästä, joten ilta oli sitäkin parempi, kun saatiin niin mukava esitys. Tämähän pohjautui ruotsalaiseen elokuvaan, mikä oli vallan Ruotsin Oscar-ehdokkaana 2005.

 Teatteriblogistit elämysmatkalla Valkeakoskella!

Nooh, juoni tiivistettynä: maailmalla menestynyt kapellimestari, säveltäjä Daniel Dareus palaa sydänkohtauksen ja siitä seuranneen romahduksen myötä vanhaan kotikyläänsä. Jossa kukaan ei häntä tunne. Mutta heti alkaa ostamaansa vanhaan kyläkouluun virrata kyläläisiä katsastamassa uutta julkkisasukkia.

Danielin tarkoitus olisi vaan kerätä voimia ja elellä rauhassa, mutta sitten mies joutuu vähän kuin vahingossa (ja pakotettuna) kanttoriksi ja valmentamaan paikallista kirkkokuoroa. Epäortodoksiset valmennusmenetelmät eivät kuitenkaan ole kaikkien mieleen...

Kylässä ja kuorossa vaikuttaa paljon persoonallisia tyyppejä ja Daniel saa paljonkin kuohuntaa aikaan. Taustatarinana on kuoron valmentaminen, lopulta suuriin kisoihin asti. Mutta kaikenlaista pientä sattuu ja tapahtuu matkan varrella. Ketä ukkonsa kännissä hakkaa, kuka käy supattamassa tiukkapipoisen kirkkoherran korvaan juoruja Danielista, kuka on muuten vaan äänekäs päällepäsmäri, joka on kiusannut kuorokaveriaan jo 35 vuotta.

Vaikkei tarina nyt niin ihmeellinen ollutkaan, niin siitä oli saatu kuitenkin kovin viihdyttävä paketti aikaiseksi. Christian Sandström on oikein onnistunut ohjauksessaan.

Suurimman vaikutuksen tekevät varmaan hienosti laulavat näyttelijät! Enni Hakala ihanan raikkaana Leenana (tykkäsin kauheasti tämän vaatteistakin!) lauloi kuin enkeli ja Johanna Kyykoski Gabriellana ei jäänyt yhtään jälkeen. Mitä löytöjä nämä molemmat naiset olivatkaan! Kuoroa oli harjoitettu hyvin, koska tosi mukavasti kaikki lauloivat yhteen. Tässä yhteydessä kannattaa varmaan mainita etten todellakaan ole mikään kuoromusiikin, tai minkään muunkaan musiikin, asiantuntija.

Leena ja Gabriella etummaisina

Aaro (Antero Toivonen) oli kovaääninen ja hieman moukkamainen, mutta aikaansaava paikallinen urheiluliikkeen pitäjä. Aluksi hieman ärsyttäväkin, mutta onneksi tarinan edetessä pystyy myös muuttumaan. Arttu (Jukka Peräkivi) on pienessä roolissa Gabriellan hankalana siippana. Hyvinkin erilainen rooli mitä Peräkivi veti talven aikana Viialan teatterin Diivoissa! Konservatiivisena kirkkoherrana (jolla toki on omat luurankonsa kaapissa) vakuuttaa Vesa Hasu. Tämä muistuttaa hetkittäin ihan suomifilmihenkistä pappia. Tämän vaimo Inka (Katja Sillanpää) laulaa kuorossa myös ja kuuluu Danielin ihailijoihin, kuten suurin osa muistakin kuoron naisväestä. Paitsi Helga (Kristiina Laurila) joka muutosvastarintaisena ei sulata Danielia lainkaan.

Yksi mainio tyyppi on hieman hidasjärkinen Toore. Marko Itkonen näyttelee simppeliä ja hyväntahtoista hömelöä niin taitavasti että menee täydestä läpi. Ainakin allekirjoittaneeseen.

Mutta kaikista parhain on kuitenkin Danielina säkenöivä Juha Kulmala. Missä tämmöinen upeaääninen, raamikas ja karismaa tihkuva mies on piilotellut kaikki nämä vuodet?? Tuolla karismalla ja äänellä ja ulkomuodolla pitäisi olla vetämässä päärooleja maailman musikaaleissa. Mies teki siis erittäin suuren vaikutuksen ainakin tähän katsojaan ja meinaankin suunnata kesällä Tuiskulan kesäteatteriin katsomaan herran ohjaamaa Sähkö virtaa suanis -näytelmää. Siis oikeasti, jos näyttelijä osaa laulaa, näytellä ja sokerina pohjalla väläyttelee myös sirkustaitojaan (puhumattakaan IHANASTA hiuspörröstä), niin nyt kaikki musikaalituottajat napatkaa tämä helmi käsiinne!

Juha Kulmala ei suinkaan ollut ainoa syy tykästyä esitykseen. Vaikka se juoni nyt ei tosiaan niin ihmeellinen ollut, niin hauskoja juttuja siihen oli saatu mukaan. "Sä olet näyttänyt rintoja seurakuntatalolla" toteaa kirkkoherra vaimolleen riehakkaiden kuorojuhlien jälkimainingeissa :-) Ja koska kanttori-Daniel mukamas muhinoi useankin kuorolaisen kanssa, tarttee ottaa todistusaineistoksi kuvia ja laittaa ne veispuukkiin. Hetkittäin oli sellainen kesäteatterimainen tai suomifilmimäinen olo katsomossa, mutta ei se huono juttu ole ainakaan tässä tapauksessa.

Loppu on hieman töksähtävä, koska niin moni asia jää totaalisen auki. Kuoro pääsee kyllä Itävaltaan kilpailuun, mutta mitä sitten käy? Jotenkin niin moni langanpätkä jäi solmimatta ja asia avoimeksi. Välttämättä - ja vastoin ennakko-odotuksia - tässä ei siis olekaan kovin onnellinen loppu. Ehkä tämmöisen viihdyttävän spektaakkelin jälkeen olisi toivonut jonkunsortin "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" -tyylistä loppua. Mutta kaikkea ei voi saada.

Välillä tuntui että olimme Lauran kanssa ainoat jotka nauroivat. Mutta onneksi loppua kohti muukin yleisö innostui enemmän. Esityksiä on vielä jäljellä 25.4. asti, joten kannattaa pikapikaa hankkia liput ja mennä viihtymään. Kyllä kannattaa!

Ja erityismaininta yhdestä parhaimmasta väliaikaleivoksesta ikinä! Minä nautin sellaista aniharvoin, eli en juuri koskaan (jos näillä teatterikäynneillä joka esityksessä vetäisi leivoksen olisin nykyistäkin lihavampi!), mutta nyt sorruin kun oli puolukka-valkosuklaakakkua. Ja se ihan suli suussa. Kyselin keittiön porukoilta mistä näitä saa, ja oli kuulemma Fazerin tuotantoa. Nam nam.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Janne Kulosaari, muut kuvat omia.

Teatteribloggarit Turuus

Olipas mukavaa poiketa Turun kaupunginteatterin väistötiloissa Logomossa eilen eli 8.4.! Teatteri- & muille kulttuuri/lifestylebloggaajille oli järkätty mukava keskiviikkoilta.

Ensin tiedottaja Kirsi Lönnmark esitteli taloa ja tiloja ja teatteria. Teatterihan toimii nyt Logomossa kun vanha (rakennettu tarkalleen ottaen vuonna 1962 ) teatteritalo kokee uudistuksia. Päänäyttämö palautetaan ennalleen, mm. alkuperäisten penkkien kangasnäytteitä on tallella (wau!). Uuteen osioon tulee Sopukka-näyttämö sekä konferenssitilat. Ja Pikkolo kellarista siirtyy Sopukan vanhoihin tiloihin. Takaisin teatteritalolle päästään muuttamaan syksyllä 2017. Mutta siihen saakka toimitaan muualla, pääasiassa Logomoon tehdyssä 350-paikkaisessa hyvinkin muunneltavassa tilassa. Lisäksi Linnateatteri on saanut toimia estradina.

Omia haasteita evakkoajalle on asettanut myös henkilökunnan hajauttaminen. Kun puvusto on Pernoon koululla, verstas vanhalla saippuatehtaalla ja hallinto/myynti yms. jokirannassa, saa porukka suhata joskus hyvinkin aktiivisesti ympäriinsä. Tähän ehkä auttaa teatterin kaksi omaa pakettiautoa, joiden hankinnan osakeyhtiömuoto on mahdollistanut. Muutenkin teatteri-oy on ketterämpi rakenteeltaan kuin perinteisempi malli. Kaupungin byrokratia ja koneisto on aina hieman jäykempää mihin vikkelät ja notkeat taiteilijat tahtoisivat taipua.

Mielenkiintoisen katsauksen jälkeen teimme pienen kierroksen lavastamoon, näyttämölle ja puvustamoon. Ja sen kerran kun kuvia saisi ottaa, niin enköhän minä unohda kameran kotiin keittiön pöydälle laturiin. No, muut ottivat sitäkin ahkerammin. Jopa niinkin ahkerasti, että tuli jo puvustamossa sanomista ettei heidän omia muistiinpanojaan saa kuvata :-)

Bongaa bloggari!

Kierroksen jälkeen nautimme ihanista herkuista (mozzarellasalaatti oli erityisen maukasta, kuten leipäkin) ja kuulimme lisää syksyn tulevista esityksistä. Teatterin taiteellinen johtaja ja ohjaaja Mikko Kouki kerkesi myös poiketa jutustamassa pari sanaa ensi viikolla ensi-iltaan tulevasta Breaking The Waves -näytelmästä. Itselleni oli aika yllätys, että paikallaolleista paristakymmenestä blogistista vain yksi oli nähnyt von Trierin leffan mihin näytelmä perustuu. Tosin itse muistin nähneeni siitä ainakin pätkiä kun istuimme myöhemmin katsomossa. Kouki ei osannut vastata kannattaako katsoa ensin näytelmä vai elokuva, koska kumman tahansa ensin katsookin, niin se vaikuttaa toiseen. Niinhän se aina on. Mutta hienoa että kiireinen ohjaaja kerkesi kesken harjoitusten meitä tervehtimään.

Illan lopuksi pääsimme parvelle katsomaan näytelmän ensimmäistä valmistavaa harjoitusta noin vartiksi. Sen verran lupaavalta vaikutti että katsomaan täytyy päästä. Vaikka tässä teatteri onkin turvautunut "alastomia miehiä lavalla" -kikkaan houkutellakseen viattomia bloggaajia paikalle :-) Ja ei se Kirsi vallan väärässä ollutkaan, parvelta näkyi ja kuului tosi hienosti!

Aivan kauhean mukava parituntinen, josta ainoastaan jonkun sorttista esittelykierrosta jäin hieman kaipaamaan. Paikalla olevista bloggarikollegoista tuttuja olivat ainoastaan Laura, Talle ja Siiri, sekä nyt ensimmäistä kertaa livenä tapaamani TKHP eli Eino! Eikä päästy pois ilman ryhmäkuvaakaan...

Tämänkaltaiset tilaisuudet ovat meille bloggareille erinomainen tilaisuus verkostoitua, ja tavata ihan livenä tiedottajia ja teatterilaisia, sekä kuulla ohjelmiston esittelyä. Ja toki toisinkinpäin. Yhdessähän tätä teatterin ilosanomaa koitetaan kuitenkin viedä eteenpäin ja saada rummutettua esityksistä ja taiteen tekijöistä viestiä!

Kiitos siis Kirsi, Siiri ja Turun kaupunginteatteri!

Ne muutamat kuvat mitä puhelimella otin odottavat toistaiseksi siirtoa läppärille. Koska joku koirista söi sen siirtopiuhan...


Kuvan copyright Kirsi Lönnmark.

Yön Kulkijat / Tampereen teatteri 19.3.2015

Mielenkiintoista kokea tämä irlantilaisen Conor McPhersonin näytelmä Yön Kulkijat (The Night Alive) nyt myös suomeksi. Kävin katsomassa sen Donmar Warehousessa vajaa 2 vuotta sitten. On aina erityisen kiinnostavaa nähdä suomenkielinen versio jostain jo näkemästään. Tämä oli toinen näkemäni McPhersonin näytelmä; The Weir meni myöskin Donmarissa 2 vuotta sitten keväällä. Molemmat sellaisia pieniä, arkipäiväisiäkin tarinoita, mutta pienellä twistillä.

Frenckellin näyttämöllä oli laitettu poikkeuksellisesti katsomo kahdelle puolelle lavaa. Tai niin että esiintymislava oli aika kapoinen ja sen takana oli pienempi lisäkatsomo. Sen sijaan varsinaisen katsomon takaosa ei ollut käytössä lainkaan, eli kokonaisuudessaan paikkoja oli varmaan hieman vähemmän kuin normaalisti. Tunnelma oli intiimimpi, mikä sopi tähän erinomaisesti. Suomessa ei kovin usein näe tämmöstä ratkaisua, mutta Lontoon esityksissä melko usein.

Yön Kulkijat on pieni tarina irlantilaisesta vilunkipetteristä Tommystä ja tämän lähipiiristä. Tommy on eronnut, asuu setänsä omistamassa vanhassa isossa talossa vuokralla (silloin kun muistaa vuokransa maksaa). Elanto tienataan pakettiauton ratissa erilaisissa kuljetuskeikoilla ja kaikenlaisessa muussa, ehkä joskus puolilaillisessa puuhassa. Ei Tommy nyt varsinaisesti mikään rikollinen ole, mutta vähän sellainen sutki tyyppi. Sympaattinen toki. Jukka Leisti sopii rooliin mitä parhaimmiten.

On se Leisti kyllä kumma. Moneen vuoteen en tykännyt lainkaan, mutta nyt kun olen nähnyt hirveän määrän erilaisia rooleja, niin olen oppinut tykkäämään, ja kovasti! Se on jotenkin ujuttanut itsensä tykö. Tavattoman taitava ja monisyinen näyttelijä, joka ei aina ehkä välttämättä muista reploja sanatarkasti, mutta paikkaa sen sujuvasti omalla höpöttämisellään. Niin hyvin että katsoja ei usein ollenkaan huomaa että meni vähän sinne päin. Ja tässäkin roolissa Leisti oli taas kerran erinomainen.

Leistin aisaparina viime vuosina monessa näytelmässä on ollut Esa Latva-Äijö, ja niin taas. Yön Kulkijoissa Esa on enemmän kuin simppeli Doc, joka toimii Tommyn apupoikana pakettiautokeikoilla, asuu vuoroin siskonsa ja Tommyn nurkissa, ja on kaikin puolin vähän reppana. Doc on sellainen hyväntahtoinen ja hieman hyväuskoinenkin hemmo, jota Tommy selkesti hieman käyttää hyväkseenkin. Mutta toisaalta kokee tästä vastuuta, ja toveruuttakin on aistittavissa. Latva-Äijö on aina tasaisen hyvä, mutta Yön Kulkijoissa erityisen loistava. Ihana suoritus!

Anna Andersson (valmistuu nyt keväällä Pietarin teatteriakatemiasta) vetää hyvin pienin nyanssein Aimeen roolin. Aimee, jonka Tommy pelastaa tienposkesta öiseen aikaan väkivaltaiselta poikaystävältä.  Nainen on hakattu, alistuva ja vaisu, ja hieman epämääräisessa maineessa (jopa Doc tunnistaa tämän!). Mikko Hänninen on Tommyn viinaanmenevä ja leskeksi jäänyt setä, joka hakkaa seiniin kun Tommyltä kuuluu liikaa mekkalaa ja tuntuu hyvin tietävän mitä kämpässä tapahtuu. Ja pienessä, mutta tuikitärkeässä roolissa Aimeen epävakaana poikaystävä hyytävän pelottavan roolin tekevä Martti Manninen. Huh!

Vaatii hieman enemmän säätämistä ohjauksen kuin lavastuksenkin tiimoilta, kun katsojat ovat kummallakin puolella ja esiintymislavan leveys on vaan muutamia metrejä. Tommyn asunto on juurikin passeli, epäsiisti, täynnä roinaa ja vanhoja sanomalehtiä ja kaikenlaista. Eli lavastussuunnittelusta iso kiitos Marjatta Kuivastolle! Tarinan tunnelmaa rakennetaan pikkuhiljaa, ja ensimmäisen näytöksen lopussa jännitys saavuttaa huippunsa. Mikko Viherjuuri ohjaa mun mielestä tasaisen varmasti ja yllätyksettömästi.

Loppu on varovaisen optimistinen, vaikka jossain vaiheessa sitä miettiikin että näinköhän tässä käy huonosti. Ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä; sellainen erinomainen perusteatteriesitys.


Näin esityksen kutsuvieraana.

Kuvien copyright Tampereen teatteri/Harri Hinkka

Desirèe TTT:lle syksyllä!

Tänään vihdoin selvisi sekin mysteeri eli mikä on se Tampereen työväen teatterin ensi syksyn suurmusikaali, mistä on vihjailtu jo tovi. Hotelli Tammeria sopivampaa miljöötä ei varmaan olisi mistään löytynyt julkistustilaisuudelle!

Kuoro lauloi parvelta!

Minulle tämä(kin) musikaali on uusi tuttavuus, mutta niin myös varmasti aika monelle muullekin. Desirèetä on Turussa esitetty 2011 nimellä Kesäyön hymyilyä, mutta nyt nähdään Suomessa siis vasta toista kertaa. Mukavaa saada jotain tuoretta ja uutta, vaikka itse musikaalihan on aika vanha (Broadwayn ensi-ilta 1973). Tarina pohjaa Ingmar Bergmanin elokuvaan Kesäyön hymyilyä (1955).

Ohjaaja Muranen esittelee päätähdet, jotka laulavat iloksemme hieman

Stephen Sondheimin säveltämä ja tekstittämä sekä Hugh Wheelerin käsikirjoittama Desirèe (A Little Night Music) tuo lavalle säihkyvän Petra Karjalaisen ja aina yhtä muhevan Veeti Kallion. Juice Leskinen suomensi tämän tekstin, alunperin Kansallisoopperalle, mutta miksi sitä ei aikoinaan Ooppera tehnyt, on mysteeri (ainakin minulle). Taisi tehdä tätä samoihin aikoihin kun Sweeney Toddia, minkä jopa minä musikaalinoviisina näin Oopperassa aikanaan.

 

Syytä hymyyn - salaisuus on julkistettu!

TTT:n suurelle näyttämölle Desirèen ohjaa Miika Muranen, jolta olen viime aikoina nähnyt niin Tarpeettomia Ihmisiä Tampereen teatterissa, kuin Kaikki on kohta hyvin TTT:n Kellariteatterissa viime lokakuussa. Tuntuu että Miikaa halutaan nyt kaikkialle, joten työvisläisillä on tuuria saada Muranen taas ohjaamaan.

 

Desirèen nimiroolissa siis virkavapaalta takaisin palaava Petra Karjalainen, joka tässä esittää näyttelijätär Desirèe Armfeldtiä. Veeti Kallio on keski-iän kriisissä kipuileva asianajaja Fredrik Egerman. Luvassa kepeää iloittelua, suhdesoppaa, mukana hämmentämässä kummankin näiden puolisoita/kumppaneita/rakastajia/lapsia ja palvelusväkeä. Miten ruoho on muka aina vihreämpää aidan toisella puolella? Tarinan pitäisi ohjaaja Murasen mukaan naurattaa, koskettaa ja läkähdyttää. Ainakin kun Miikan kommentteja kuunteli, niin sitä se tulee tekemäänkin. Rikkaat ja menestyvät ihmiset sekoilevat keskenään 1900-luvun herraskartanoiden Ruotsissa. Petra kommentoi jotain keski-ikäismusikaalista, eli kai olen sitten sopivaa kohderyhmääkin (tosin en kyllä tunnusta mitään) :-)

   

Mukana on myös monta mun suosikkia kuten Tuukka Huttunen, Tuire Salonius, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari. Vierailevan Veetin lisäksi myös Sari Havas näyttäytyy TTT:n lavalla, ja vieläpä ensi kertaa. Kuoro on isossa roolissa, ja siinä laulaa mm. Johanna Kalmari.

Sari Havas nähdään ensimmäistä kertaa TTT:n lavalla

Taustalla soittaa Eeva Kontun 11-henkinen "perinteinen" orkesteri, eli jousia, harppua, fagottia... Melkein kaikki musiikki on sävelletty valssiin, eli siitäkin tulee sitten perinteistä fiilistä. Koreografioiden takana Virve Varjos, ja tanssit tulevat kertomaan miten nämä ihmiset rakastuvat, sekoilevat ja heittäytyvät... Lavastajana yksi Suomen parhaita eli konkari Hannu Lindholm. Pukusuunnittelija Tarja Lapintien luomuksista nähtiin hieman esimakua Veetin ja Petran upeissa puvuissa. Desirèen puku muistuttaa erehdyttävästi marsipaanistatehtyä  prinsessaleivosta; sellaista makeaa ja kevyttä.

Koko porukka poseeraa

Ihanaa aamupäivätilaisuutta täydensi jousikvartetti, jotka soittivat sopivaa musiikkia (mm. Händeliä) virallista osuutta odotellessa. Oli mukava nähdä julkistamistilaisuudessa Lauraa ja Siiriäkin, kahta teatteri/musikaalibloggaajakolleegaa. Kiitos TTT kutsusta!

Ps. Tästä näyttää tulevan mulle oikea Sondheim-vuosi. Tammikuussa Assassins, heinäkuussa Gypsy, syksyllä tämä... olikohan jotain muitakin vielä.


Kuvien copyright ihan oma!

Branagh Lontooseen!?!

Vaikkei Daily Mail muuten kuulu lukemistooni millään mittapuulla, niin heidän teatteri/kulttuuritoimittajansa Baz Bamigboye kyllä on varsinainen tietotoimisto (kuten olen ennenkin maininnut). Kaikki teatteriasiat mistä hän on ensimmäisenä vinkannut ovat toteutuneet. Joten siksipä uskallan olla varovaisen innostunut 30.1. aamun skuupista.

Nimittäin suuri ja mahtava ja yksi ehdoton suosikkini eli Sir Kenneth Branagh kaavailee paluuta teatterimaailmaan, ja rytinällä. Neuvottelut Nimax-yhtiön kanssa ovat jo pitkällä eli Lontoon Garrick-teatteriin tulisi ensi lokakuuusta alkaen ensi-iltaan kolme näytelmää, missä mies ohjaa ja/tai näyttelee. Yksi niistä on Shakespearen A Winter's Tale, yksi joku klassikko ja kolmas ihan uusi näytelmäteksti. Noin kolmen kuukauden pläjäys.

*** Päivitys 12.2.: Baz twiittasi lisätietoja. Se klassikko on John Osbournen näytelmä The Entertainer, missä Branagh esittäisi Archie Ricen pääroolin. Tätä on esittänyt myös Laurence Olivier 50-luvulla, eli herran jalanjäljillä edelleenkin mennään :-) Lisäksi olisi tulossa Shakespearen Romeo & Juliet, päärooleissaan Richard Madden ja Lily James, ketkä ovat Branaghin uuden Cinderella-leffan pääosissa. Hmmm... Mikäs sitten on se uusi näytelmäteksti? Ja eikö A Winter's Tale tule lainkaan? Vai onko näytelmiä neljä?? Odotamme taas lisätietoja.***

Ja ihan kuin tämä ei riittäisi, neuvotellaan myös muutaman vuoden takaisin Manchester International Festivalin, ja sittemmin New Yorkiin siirtyneen, Macbethin tuomisesta Lontoon lavoille (Alexandra Palaceen, Pohjois-Lontoossa). Voiko tästä myös olla innoissaan, koska mulla oli onni ja ilo nähdä se livenä paikan päällä, ja oli kyllä sellainen elämys että. Varsinkin kun Alexandra Palace on ihanan näköinen paikka (vaikka hyvin erilainen kun mitä Manchesterin esityspaikka oli eli vanha kirkko...).

Lisäksi Macbethistä ollaan puuhaamassa filmiä! Tässä projektissa olisi mukana Martin Scorsese... Saapas nähdä.

Hmmm... Aiheestahan on parikin filmiä tulossa, se Michael Fassbenderin tähdittämä, mikä on jo valmiskin ja ilmestynee myöhemmin tänä vuonna, sekä se toinen Enemy of Man (pääroolissa Sean Bean) mitä minäkin olen ollut joukkorahoittamassa. Toisaalta sen tekemisen aikatauluista ei ole mitään varsinaista tietoa. Mutta ei kai se yksi uusi versio lisää haittaa lainkaan, ainakaan mua.