Kirsikkapuisto / Kansallisteatteri 24.10.2013

Oli niin huono esitys etten edes tiedä mitä siitä sanoisi.

Esitys ei ollut alunperinkään onnellisten tähtien alla syntynyt, koska miehistöä vaihtui harjoitusten loppuvaiheilla. Tea Ista sairastui ja samassa hötäkässä pois jäi myös Kristian Smeds. Viisi viikkoa on aika lyhyt aika harjoitella. No, tilalle saatu Tiina Weckström on hieno näyttelijä myös (mutta ei ollut tässä hyvä lainkaan).

Suurin ongelma oli varmaan sekava ohjaus. Mika Myllyahon käsissä ihmiset vain poukkoilevat paikasta toiseen. Ei oikein mitään tolkkua. Ja mä tykkään Tsehovista! Tampereen Teatterin Lokki oli loistava. Mutta koska en ole Kirsikkapuistoa aiemmin nähnyt, niin en kyllä ole yhtään sen viisaampi esim. juonesta kuin ennen iltaakaan. Siis, toki perustarina on tuttu, mutta. Kaikki lavalla oli sekavaa.

Kuvastaa hyvin kaaosta koko esityksessä!

En tykännyt lavastuksestakaan. Viskottuja muovituoleja, junavaunu, ja sitten kaikelaisia elementtejä missä oli hinnat tai nimikkeet kirjoitettu. Etukäteen en lukenut kritiikkejä, mutta tiesin että ainakaan HS ei kovasti kehunut:

Mika Myllyahon Kansallisteatterin suurelle näyttämölle suurin odotuksin ohjaama Kirsikkapuisto ei ole ainoastaan keskeneräinen vaan – näyttämöä hallitsevaa junametaforaa käyttääkseni – raiteiltaan suistunut.

Esitys on yritteliäs, mutta nytkähtelee henkilöstä, repliikistä ja kohtauksesta toiseen vailla minkäänlaista koherenttia logiikkaa tai katsojalle välittyvää tulkinnallista yhteyttä.

Aika ristiriitaisia arvosteluita on saanut kyllä. Joissain on kehuttu kovastikin. Juuri mitään hauskaa tässä esityksessä ei ollut, vaikka Tsehov (en muuten ole löytänyt suhuässän merkkiä näppiksestä; tahallani en Tsehovin nimeä kirjoita ilman sitä) onkin tarkoittanut tätä komediaksi alunperin.

Olin pettynyt myös näyttelijäsuorituksiin. Esko Salminen oli luokattoman huono. Emmi Parviainen oli ihan kohtuullisen hyvä. Mutta tämäkin lienee eniten ohjaajan vika. Ismo Kallion rooli on ihan samanlainen kun hänellä oli Frankensteinissa.

Isossa roolissa oli videokuvaaja, joka kuvasi näyttelijöitä junavaunussa eli katsojien näkymättömissä ja niitä sitten sai katsoa isoilta valkokankailta. Samaa tekniikkaa käytettiin syyskuussa Lontoon National Theatren Edward II:ssa (ja tosi paljon käytettiinkin). Siinä se toimi, ainakin minun mielestäni. Tässä ei. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava että sekin oli hyvin moderni versio Marlowen näytelmästä ja sai hyvin ristiriitaisia kritiikkejä.

Harvoin tulee sellaista oloa että tekee mieli kävellä väliajalla näytelmästä pois. Nyt kävi mielessä. Moni kyllä otti ja läksikin, mutta en sitten kuitenkaan pystynyt. Katsomo ei ollut lähellekään täynnä. Omat paikat parven ekalla rivillä keskellä olivat hyvät, mutta parvikin oli valitettavan väljä. En ihmettele kyllä lainkaan.

Kaiken kukkuraksi oli vielä melkein 2,5 h pitkä!!

Viime vuoden marraskuussa kävin NT:ssä katsomassa Scenes From An Execution -nimistä tekelettä. Se oli myös floppi NT:lle, ja paljon ihmisiä lähti väliajalla pois. Oli huonoin esitys mitä siinä talossa olen koskaan nähnyt. Joten yhtymäkohtia tähän on paljonkin. Aina ei voi maan kansallisteatterikaan onnistua ihan joka produktiossa!

Kuvan copyright Kansallisteatteri

Maanalainen Armeija Iskee Jälleen / Tampereen Työväen Teatteri 23.10.2013

Olipas se sitten, sellaista pikkujouluteatteria. Saman oloinen kuin viime vuotinen kauheus TTT:ssä eli Maailmanlopun Hautaustoimisto, eli suunnattu massoille jotka haluavat katsoa kevyttä, hauskaa, pikkutuhmaa pikkujouluaikaan. Tämä oli vaan paljon, paljon parempi.

Eikä kevyessä teatterissa ole mitään vikaa! Suurin osa ihmisistä käynee teatterissa sen 1-2 kertaa vuodessa eli firman pikkujouluissa ja kesäteatterissa sitten ehkä kanssa. Siksi tämmöisiä hieman kevyempiä juttuja tarvitaakin. TTT osaa kyllä nämä (vaikka se Hautaustoimisto olikin mun silmissä floppi, mutta katsojia sekin veti kai ihan mukavasti).

Mutta oli tässä hetkensä, moniakin. Ja hauskojakin. Alunperin vanha brittisarja 'Allo 'Allo (1982-1992) jota Suomessakin nähtiin (nimellä Maanalainen Armeija iskee jälleen). Itsellä sellasia hämäriä muistikuvia ainakin jostain jaksoista, mutta olisi kiva nähdä sitä enemmän. Tämä versio on kirjoitettu 1992 ja esitetty sitten viime vuosina kai aika tiuhaankin maailmalla.

No niin. Tyylilaji oli komedia, farssikin jopa. Toisen maailmansodan aikainen kahvila Ranskassa, jossa kokoontuvat niin saksalaiset, vastarintaliikkeen ihmiset, piilotetut brittipilotit sekä kahvilanpitäjä Rene naissotkuineen. Mitä hullumpia hahmoja, paljon Hitlereitä, pilkataan niin ranskalaisten selkärangattomuutta, saksalaisten hölmöyttä, italialaisten keikarimaisuutta ja kaikkea muutakin mahdollista. Hupsut aksentit ja kliseiset stereotypiat ovat yksi näytelmän kantava kivijalka.

Peltola ja Raitolehto sekä pumpattava Hitler

Ola Tuominen oli ihan oivallinen Rene, sopi hyvin kärppämäisen luihulla olemuksellaan kolmen naisen loukussa pyristeleväksi kahvilanpitäjäksi. Ehkä silti hieman vaisumpi kun olisi kuvitellut. Suvi-Sini Peltola tekee hienon kaksoisroolin. Niin hienon, että en oivalla lainkaan että bimbotarjoilija Yvette ja tiukka saksalaisupseeritar Helga ovat saman ihmisen esittämiä! Bravo! Juha-Matti Koskela (Addams Familyn poikaystävä-Lucas, se naapurinpoika-look) on herkullisen ihana hömelönä ja itseään rakastavana italialaiskapteeni Alberto Bertorellinä. Myös Tommi Raitolehdolla on hykerryttävät kaksoisroolit: Gestapon upseeri Flick (jolla on ihanat Gestapon kalsaritkin) ja sitten taas upseeri Crabtree, brittiläinen salainen agentti, joka on naamioitunut santarmiksi ja puhuu ihan mitä sattuu... Täytyy sanoa että melkeinpä Raitolehto varastaa kaikki kohtaukset missä on.

Yksi mun suosikki Tuukka Huttunen on mukana tässäkin, adjutantti Gruberina. Gruber on iskenyt silmänsä Reneeseen, mutta yllättää tämän aina hyvin epämääräisissä tilanteissa, jotka ehkä latistavat tämän hemaisevuutta. Ajelee panssarivaunulla ja käy flirttailemassa Renelle tämän baaritiskillä. Huttunen on kyllä pätevä myös tässä osassa.

Lavasteet olivat varsin nerokkaat, kääntyvine osineen ja systeemeineen.

Tosi vähän katsojia, en muista koskaan olleeeni TTT:n päänäyttämöllä että siellä olisi ollut noin vähän yleisöä :-( Jopa näytelmän kesto taitaa olla harkittu pikkujoulusesonkiin sopivaksi; 2 tuntia väliaikoineen. Siis, joo, ei mitään turhan vakavaa tai syvällistä. Sellaista aivot narikkaan-viihdettä.

Kuvan copyright Tampereen Työväen Teatteri

Avoin Liitto - lähes levällään / Tampereen Teatteri 22.10.2013

Taas niitä ei-mun-pitänyt-tänne-mennä, mutta löysin itseni yllättäen Tampereen teatterilta tiistai-iltana. Kiitos Sannalle!

Ja miksi ei pitänyt mennä? Koska mulla on hieman ongelmallinen suhde Jukka Leistiin. Toisaalta tiedostan herran erinomaiset koomikontaidot, mutta toisaalta, jokin siinä vaan... ei nyt suoranaisesti ärsytä, mutta, jotain sinne suuntaan. En nyt suoranaisesti karttele näytelmiä missä Leisti on, mutta en nyt niihin aktiivisesti hakeudukaan.

Dario Fo:n ja Franca Raman (aviopari muuten) kirjoittama farssi, avioliiton auvoisasta arjesta. Tai ehkä ei ihan niinkään auvoisesta. Mitä siitä seuraa kun pariskunta päättää avata vuoteensa muille ihmisille? Itsemurhayrityksiä, huutoa ja paljon suoraa puhetta nyt ainakin. 80 minuuttia täyttä tykitystä, ilman väliaikaa.

Jukka Leisti ja Mari Turunen ovat rooleissa, ja molemmat oikein mainioita. Hulvatonta sanailua ja letkautuksia... "Pikkaisen" mennään jo henkilökohtaisuuksiinkin :-) Leisti osaa kyllä väännellä naamaansa, mikä sopii toki tähän (mutta häiritsee mua suunnattomasti vakavammissa rooleissa). Turunen on aina tasaisen hyvä.

Lavastus oli pieni huone, keskellä Les Miserablesin massiivisia (niin massiivisia kuin nyt pienellä Tampereen teatterin päänäyttämöllä saa) kulisseja ja muureja.

Ei mikään elämää suurempi esitys, mutta oivaa viihdettä kyllä. Puree parhaiten luultavasti pitkään naimisissa olleisiin (ja mikäli katsomon ikärakenteesta mitään voi päätellä, kohdeyleisöä oli paljon paikalla).

Ja koska kyseessä oli ensi-ilta, paikalla oli paljon näyttelijöitä myös yleisön joukossa (moninkertaisesti enemmän kuin lavalla). Bongasin paljon tuttuja kasvoja. Itselle se kohokohta oli kuitenkin Arttu Ratinen (viehättävine seuralaisineen) istumassa mun takana olevalla rivillä.

Kuvan copyright Tampereen Teatteri/Harri Hinkka

Lokki / Tampereen Teatteri 17.10.2013

Taas kerran hieman heräteostos, mutta kun ei Sonjan kanssa löydetty TTT:n Yksiöön En Äitee Ota:sta yhteistä päivämäärää, niin valittiin sitten Lokki TT:llä.

Ja olikin tosi hyvä valinta! En ole nähnyt tästä kuin yhden version aiemmin, ja senkin tallenteena pieneltä ruudulta (10.6.2013) eli NT:n arkistossa. No, se olikin hyvä (kai nyt oli kun Ben Whishaw pääroolissa) mutta ei ollut huono tämäkään!

Esitys oli intiimillä Frenckellin näyttämöllä ja meillä oli varsin mainiot paikat. Koko tilaa käytettiin hyvin, eli näyttelijät kulkivat lavalle siitä yleisön halki jatkuvasti. Ja käyttivät myös sivuovea (onneksi lähimmille katsojille oli varattu huovat!).

Tsehovin näytelmä on jo vuodelta 1896, mutta aina yhtä ajankohtaiset teemat. Äiti-poikasuhde on vaikea, ja taas kerran muistutti mua Hamletin ja äitinsä mutkikkaasta suhteesta. Elämää suurempi diiva Irina (Inkeri Mertanen, joka oli hyvin Seela Sella-mainen!) on kyllä aivan loistava egoistisena draamaqueeninä. Risto Korhonen tämän niljakkaana kaikkia naisia liehittelevänä kirjailija Trigorinina oli taas kerran aivan huikeassa vedossa. Se kohtaus kun kirjailija kertoo kirjailijana olemisen tuskasta, on ihan uskomattoman hieno (ja niin kuin vain Korhonen osaa tämän näytellä, hieman siinä rajoilla onko yliampuvaa vai ei).

Kaikki näyttelijät oikeastaan olivat mainioita. Erityisen hyvä oli Nätyn opiskelija Jussi-Pekka Parviainen Konstantinin roolissa. Angstinen ja itsetuhoinen nuorimies haluaa näytelmäkirjailijaksi, ja muuttaa maailmaa. Mutta se ei olekaan niin kovin helppoa. Pidin kovasti myös Maŝasta (Anna Ackerman), joka on surullinen turhassa rakkaudessaan Kostjaan, ja päätyy sitten rakkaudettomaan liittoon tylsän opettajan kanssa.

Kaikki tuntuvat rakastavan vääriä henkilöitä, eikä voida puhua enää edes kolmiodraamasta... Monitahokasdraama? Sellainen pysähtyneisyyden tunnelma oli tavoitettu hyvin. Kauheasti mitään ei tapahdu, mutta silti tapahtuu.

Kaikki tapahtuu venäläisellä kartanolla, järven rannalla. Lavastus on aika pelkistettyä. Musiikin käyttö oli vaikuttavaa, siis nauhoitetunkin. Mä tykkäsin ihan kauheasti kun näyttämön reunalla oli piano, ja sitä käytettiin aika paljonkin. Sekä Konstantin että Nina soittivat sitä. Äly hienoa!

Tämähän ei ole mikään kovin hauska näytelmä, vaan vakava, traaginenkin tarina. Mutta jotenkin kyllä tässä useamman kerran sai hymähdellä, ja välillä nauraakin ääneen.

Hieman ehkä vähemmän lavalla nähtyjä näyttelijöitä ja minimalistinen ote. Toimi todella hyvin, pidin hurjasti. Ehkä aavistuksen pitkä rupeama, melkeen 3 h, mutta ei missään vaiheessa tullut sellainen olo että piru kun loppuisi jo. Eli hyvin piti otteessaan!

Harmi kun ei katsomossa ollut sen enempää väkeä. Ehkä tämmöiset vanhat klassikot eivät vedä porukkaa? Tämä olisi nimenomaan kyllä nuortenkin hyvä nähdä.

Lokkikin oli mukana, eli lintu jonka Kostja ampuu... ja joka päätyy täytetyksi.

Kuvan copyright Tampereen Teatteri/Mika Hiltunen

BC-Hamlet jo *ensi* keväänä??

Uusimman Time-lehden Cumberbatch-jutussa oli mielenkiintoinen kohta... Elikkäs:

"... though he's scheduled to play the great hero of inaction, Hamlet, on London stage next spring."

Vahvistusta odotellaan, ja teatteri-ilmoitusta kanssa. Mutta joo, ei tartte pohtia minne veronpalautukset menee...

Kuka, Mitä, Häh? / Sibeliustalo, Lahti 16.10.2013

No onhan tämmöinen nähtävä! Legendaarisen Sleepy Sleepersin hittien ympärille ympätty tarina. Tai jonkunlainen bändihistoriikki... Liput tuli hankittua joskus jo viime keväänä, ystäväni Ilkan suosiollisella avustuksella (Ilkka on töissä Sibeliustalossa ja oli nytkin ottanut käsiohjelman kuvia yms). Iso kiitos Ilkalle siis omasta cast & crew -hintaisesta lipustani, sekä käsiohjelmista!

Esityspaikkana Sibeliustalo ei ole kaikista kiitollisin, vaikka hieno ja mahtava rakennus muuten onkin. Repliikit kuuluivat ihan ok, mutta laulun sanoista oli tosi vaikea saada selvää. Ääni jotenkin puuroutui tai katosi jonnekin. Harmi.

Musikaalin omat sivut kuvailevat konseptia näin:

Sleepy Sleepers -yhtye on osa lahtelaista ja suomalaista rockhistoriaa. Se on ilmiö, joka ravisteli rakenteita. Sleepy Sleepers on jotakin, mistä myös lahtelaiset voivat - ainakin näin neljänkymmenen vuoden perspektiivin jälkeen - olla todella ylpeitä.

Mutta miten kaikki alkoi, keitä oli mukana, keitä jäi kyydistä pois? Näihin kysymyksiin vastaa samanniminen uusi kotimainen rockmusikaali, Kuka Mitä Häh? Musikaali kertoo tarinan 70–80 -luvun vaihteen lahtelaisista kaveruksista, jotka eivät turhia jarrutelleet. Se on kertomus rohkeudesta ilkkua auktoriteeteille Kekkoslandiassa, hulluista ideoista ja niiden toteuttajista, mutta ennen kaikkea se on lahtelainen aikalaistarina popparien, rokujen ja poliisien selvitellessä välejään. Mitä pisnes-siti oli sen ajan Suomessa, johon Sleepy Sleepers tuntui olevan liikaa? Musikaalin näkökulmahenkilönä ja kertojana on Pulu, tuo legendaarinen Sliippari-dj-roudari-yleismies, jonka silmin bändin matkaa menestykseen kerrotaan.

Kuka Mitä Häh? -musikaali ei ole dokumentti Sleepy Sleepersistä, vaan tosielämään perustuva fiktiivinen kertomus lahtelaisista kaveruksista. Tyylilajiltaan musikaali on komedia, mutta ei varmastikaan ihan perinteinen musiikkiteatteriesitys. Musikaalin musiikkina soikin tunnetuimmat Sliippari-hitit, ei kopioiden, mutta kunnioittaen.

Esitys oli aika älyvapaa. No, se sopi hyvin, koska aihekin oli samanmoinen. Päähenkilö & kertojaminä Pulu (Markku Häkkinen), sellainen reppana hangaround-tyyppi, joka ei itse koskaan soittanut bändissä mutta notkui mukana vuosikaudet, ja teki mm. sanoituksia, kunnes sisäelimet sanoivat poks. Sakke (Ilari Hämäläinen) ja Mato (Roope Salminen) olivat hyvin paljon ainakin fyysisesti esikuviensa mukaisia.

Mato ja Sakke (oikeat ihmiset siis) vastasivat myös käsikirjoituksesta yhdessä ohjaaja Jalle Niemelän kanssa.

No, millainen se sitten oli? Kokonaisuutena ihan jees. Varsinainen nostalgiatrippi. Mutta ei silti mikään elämää suurempi esitys. Paikka ei ehkä paras mahdollinen musikaalille. Meno oli hulvatonta. Osa oli parempia laulajia, osa taas ei niinkään. Esim. Mira Luoti (Saara) ei mua säväyttänyt mihinkään suuntaan vaikka on ihan "oikea" laulaja. Kannatti silti käydä.

Tässä bändissä soitti vuosien varrella niin paljon porukkaa, siis kymmeniä henkiä, että kaikkien mahduttaminen mukaan näytelmään olisi ollut kutakuinkin mahdotonta. Ihan "oikeita" muusikoitakin oli mukana vaikka kuinka paljon... kuten vaikkapa näissä esityksissä kapellimestarina ja kitaristina toiminut Costello Hautamäki. Esityksen parhaimmista nostalgiahetkistä vastasi varmaan Dave Lindholm (Mikko Jokinen) ja Albert Järvinen (Lasse Turunen)... jotka siis kumpikin pyörähtivät Sliippareissakin.

Itse muistan nähneeni bändin lavalla vasta ekan kerran 80-luvun lopulla Dinosaurockissa ja sitten hieman sen jälkeen Tavastialla uudenvuoden bileissä. Mutta toki muistikuvat, tai pikemminkin kuulokuvat, ovat paljon aiemmilta ajoilta. The Mopott Show oli mulla kasetilla, ja Metsäratio ja Levyraati on molemmat klassikkolevyjä kanssa. Suosikissa oli aika paljon juttuja aina, niin Rio de Janeiron matkakertomuksia kuin Mato Valtosen vaaliehdokkuudestakin. Eihän se musiikki nyt niin superhienoa ole, mutta olihan se siihen aikaan, 70-80 luvun taitteessa kauhean radikaali ja kova juttu. Suomen ja Neuvostoliiton suhteita taisi koitella kerran jos toisenkin :-)

Minä ja tyylikäs Ilkka (joka oli työvuorossa)

Harjoituskuvan copyright / Sibeliustalo, Ilkka Siitari

Phantom of the Opera Kansallisoopperaan!

No se musikaali oli kuin olikin Phantom of the Opera eli Oopperan Kummitus! Mielenkiintoista. Eiköhän tuo tule mentyä katsomaan, varsinkin kun en ole nähnyt koskaan mitään versiota. Ainakin tekijäporukka on vaikuttava. Mutta ei sitten Billy Elliotia, plääh.

Mm. Hesari uutisoi asiasta maanantaina:

Suomen kansallisooppera tuo Suomeen Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummituksen, joka on yksi maailman menestyneimmistä musikaaleista.

Kansallisooppera tekee teoksesta oman tuotannon, jonka ohjaa Tiina Puumalainen. Koreografi on Osku Heiskanen. 

Useimmat teoksen tuotannot mukailevat sen alkuperäistä ohjausta, mutta Kansallisooppera on yksi niistä harvoista taloista, jotka ovat saaneet oikeudenomistajilta luvan tehdä siitä oman uuden ohjauksensa.
Musikaali tulee ensi-iltaan Kansallisoopperassa 4. syyskuuta 2015. Sitä esitetään kevääseen 2016 mennessä 45 kertaa. Teos esitetään englanniksi.