Mutta oli se sen arvoistakin! Olen tykännyt amerikkalaisen Tracy Lettsin näytelmistä kovasti, vaikken ole nähnytkään kuin kaksi (no niitä on yhteensä 8) eli Killer Joe ja August: Osage County. No, tämänkertainen Bug on kirjoitettu 1996. Esityspaikkana oli pikkuriikkinen Found 111, uusi pop-up-teatteri Charing Cross Roadilla, missä olin tammikuussa katsomassa The Dazzlen. Vetoinen, kylmä ja aika kolkko paikka eriparisine tuoleineen, ja vapaavalintaisine paikkoineen. Ei ehkä paras tai mukavin paikka, mutta hyvin intiimi ja erilainen. Ohjauksesta vastasi Simon Evans, eli sama mies ohjasi myös The Dazzlen.
Bug. Hyönteinen, ötökkä... No, tässä ne ovatkin aika isossa roolissa, ainakin mielikuvissamme. Istumme nuhjuisen motellihuoneen ympärillä, oma paikka on sängyn päädyssä. Paljon muuta sinne ei sitten mahdukaan, baarikaappi, korituoli ja toisessa reunassa ulko-ovi ja toisessa kylppäri. Pidän jalkoja välillä lavasteissa eli siinä sängyn päädyssä. Niin likellä siellä istutaan.
Tästä alkaa Angeksen ja Peterin suhde, joka sekoittaa molempien päät. Tai, oikeammin, Peter saa omat harhansa ja salaliittoteoriansa tartutettua myös Angekseen. Katsojakin uskoo ihon alla ryömiviin ötököihin, jotka vakoilevat ja salakuuntelevat, ja kuinka hallitus on sotilassairaalassa ujuttunut Peterin hampaanpaikan alle ötökkäkuningattaren lisääntymään. Lopulta motellille löytää tiensä myös tohtori (Carl Prekopp) tai hallituksen agentti Peterin mukaan. Tämä valistaa naista Peterin mielisairaudesta ja totuudesta tämän armeijavuosista. No, hyvinhän siinä ei käy kun Peterkin tulee paikalle.
Hyvin ei käy koko tarinassakaan. Mutta nostan hattua miten intensiivisen upeasti kaikki näyttelevät, etenkin Anges ja Peter. En ole ennen nähnyt James Nortonia teatterissa, mutta ihan älymonissa tv-sarjoissa viime vuosina (Restless, Death Comes to Pemberley, Life in Squares, Grantchester, War & Peace, Happy Valley) ja suuren vaikutuksen on niissä kyllä tehnyt. Ja vaikutuksen teki lavallakin!
Aluksi mies on hieman anteeksipyytävä, nöyrä, alistunut ja hiljainen. Mutta kun Anges uskoo ja kuuntelee, niin miehen ötökkämania saa ihan uuden vaihteen päälle. Kohta rauhallisesta tyypistä ei ole jälkeäkään, on vain pakkomielteisen hurja ja räjähtävän temperamentin omaava, hyvin pelottava mies. Joka vääntää itse hampaansa irti, kaivaa ötököitä puukolla kehostaan ja on valmis ääritekoihinkin oman uskomuksensa puolesta. Muodonmuutos on häkellyttävä. Ja vähän pelottavakin. Aika paljonkin.
Myös Kate Fleetwood on aina tasaisen varma näyttämöllä (vieläkin harmittaa ihan sikana että missasin hänet viime syksynä Almeidan Medean pääroolissa, kun juutuin Spectren ensi-iltahulinoihin), ja nytkin hän menee täysillä mukaan Peterin juttuun. Kumpikin etsii toisestaan tukea ja lohtua. Reppana Anges on täysin miesten vietävissä, ja Peter onnistuu kiepsuttamaan hänet pikkusormensa ympärille.
Toisen näytöksen alussa joka paikka on täynnä hyönteismyrkkypulloja, katosta roikkuu kärpäspapereita ja Peter tutkii mikroskoopilla öttiäisiä. Koko kroppa täynnä hurjan näköisiä puremajälkiä ja niiden poiskaivamishaavoja. On muuten hurja näky kun Peter poistaa paitansa (siis James Nortonin kropassa ei todellakaan ole *mitään* valittamista, mutta nyt on maskeerausosasto tehnyt hienoa jälkeä). Paranoia pahenee, ja toisinajattelijat tyrmätään täysin, ja suljetaan pois elämästä. On vain motellihuoneen käsittävä kupla, missä Anges ja Peter keskittyvät ötökkäongelmaansa. Aina hurjaan loppuratkaisuunsa saakka.
Aikamoinen elämys tämä oli! Hyvin pysyi tekstinä linjassa Lettsin muiden näytelmien kanssa. Ja erityisesti pääkaksikko Fleetwood & Norton olivat intensiivisiä ja erinomaisia. Piti vielä sanomani että kaikilta sujuu jenkkiaksentti vallan mainiosti! Näytökset saivat nyt hieman jatkoaikaa, eli 14.5. asti, mutta kaikki ovat loppuunmyytyjä.
Kuvien copyright Simon Annand
Paitsi teatterin kuva on oma
