Ihanaa, yksi lempinäytelmäteksteistäni Paavo Westerbergin ohjaamana, ja tällä kertaa ruotsiksi De besynnerliga händelsen med hunden om natten. Mark Haddonin erinomainen kirja The Curious Incident of the Dog in the Night-Time ilmestyi jo 2003, ja elokuussa 2012 sai Simon Stephensin kirjoittama näytelmäversio ensi-iltansa National Theatressa. Näin sen sekä siellä että sen West Endille siirtymisen jälkeen, ja pari kertaaa vielä NT Live -sarjassa valkokankaaltakin. Näytelmästä tuli yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Kiinnostava tarina, uniikki näyttämötoteutus ja hienot esiintyjät auttoivat toki asiaa. Suomen kantaesitys Yöllisen koiran merkillinen tapaus nähtiin Tampereen työväen teatterissa 2014. Nyt sitten Lilla Teatern tarttui aiheeseen, vaikka tätä on vedetty jo ruotsiksi (samalla käännökselläkin) kerran aiemminkin, Wasa Teaterissa 2015.
Christopher on teinipoika, joka asuu isänsä ja lemmikkirottansa Tobyn kanssa kahdestaan ja käy erityisluokkaa. Hänen maailmansa on erilainen, koska hän huomioi kaiken ja toisaalta ei ymmärrä sanontoja tai metaforia. Jonkunlainen autismikirjon juttu, mutta siihen ei mennä sen syvällisemmin. Christopherin erityisyys ilmenee monenlaisena: hän ei pidä kosketuksesta tai tietyistä väreistä mutta matematiikasta, avaruudesta ja arvoitusten ratkaisemisesta hän kyllä pitää. Välillä hän väläyttää niin viisaita ajatuksia että niitä jää oikein miettimään. Eräänä päivänä naapurin koira löytyy kuolleena, ja Christopher ei voi vastustaa mysteerin selvittämistä. Samalla hän tulee selvittäneeksi yhtä jos toista muutakin ja hänen maailmansa muuttuu kertaheitolla.
Näytelmä on eräänlainen kasvukertomus, samalla kuin ratkaistaan pieni rikos ja seurataan erään perheen tarinaa. Ohjaaja Westerberg ei päästä katsojiaan helpolla. Vihjeitä tarjoillaan pieninä annoksina. Varsinkin loppua kohti tehdään hyvin selväksi että tässä nyt toteutetaan Christopherin opettajalleen kirjoittamaa tarinaa eli näytellään sitä. Välillä näyttelijät lipsuvat ulos rooleistaan ja luetaan vihkosta ääneen mikä kohtaus on menossa. Tämä on tehty taitavasti. Loppua kohti esitys muuttuu enemmän jopa lukudraamaksi eli näyttelijät lukevat plareistaan tekstiä.
Sven Dahlbergin lavastus on futuristinen ja moneen muuntuva. Puolikaaren muotoisista elementeistä saa kaikenlaista. Katosta putoilevat esineet tarjoavat ihanaa silmänruokaa ja pieniä yllätyksiä. Toni Haarasen videosuunnittelu, varsinkin loppua kohti, on nopeatahtista ja levotonta, kuten toki suurkaupungissa pitää ollakin. Merimaisemat ankkuroivat Christopherin lämpimiä muistoja rantalomista. Muutenkin Christopherin jättäessä kotikonnut taakse valot (Ville Aaltonen) ja äänet (Antero Mansikka) ja muut muuttuvat suorastaan kakofonisiksi, kuvaten varmaan hyvin sitä kaaosta minkä ne aiheuttavat hänen sisällään. Hänelle on onneksi opetettu tekniikoita miten hälyn päässä saa vaikenemaan, mutta katsoja ei pääse aisteja kuormittavia tapahtumia pakoon.
Koko toinen näytös on luonteeltaan hyvin erilainen kuin ensimmäinen, abstrakti ja kaaoottinen. Hälyä, kaikuvia ääniä ja vilkkuvia valoja riittää. Äänisuunnittelu, mutta myös videot ja valaistus, saavat entistä suuremman roolin tarinan edetessä. Ihmisten käytöskin muuttuu jotenkin nykivämmäksi, kiireemmäksi.
Näyttelijäensemble on loistava, muuntuessaan moniin rooleihinsa. Alexander Wendelin on todella loistava Christopherin vaativassa osassa. Hän tekee hahmostaan todella uskottavan, pienillä eleillä ja ilmeillä. Robert Kockin esittämä isä on äkkipikainen, jos kohta kiltti, vaan ei ole helppoa hänelläkään. Pia Runnakko monissa rooleissaan on ihan pistämätön! Nämä ihmiset ovat kovin inhimillisiä ja heihin on helppo samaistua. Kun äiti (Vuokko Hovatta) kertoo muutamista Christopherin edesottamuksista, saa katsoja pienen välähdyksen siitä mitä arki erityislapsen kanssa on. Ja pienen ymmärryksen myös siitä miksi äiti teki omat ratkaisunsa. Kaikista meistä ei varmastikaan ole jäämään vastaavassa tilanteessa. On ihanaa että Christopherin elämässä on lämpimiä ja turvallisia aikuisia kuten tämän opettaja Siobhan (Cecilia Paul) ja myös uusi tuttavuus naapurin eläkeläisrouva (Pia Runnakko). Ensemblen täydentävät Ulriikka Heikinheimo ja Joachim Wigelius.
Christopher ei aluksi halua että hänen kirjoittamastaan kirjasta tehdään näytelmää. "Teatterissa teeskennellään, se on melkein valehtelemista". Niinhän se onkin, mutta tässä tapauksessa olen iloinen että näytelmä tehtiin. Hienosti C:n kirja, mielikuvitus ja näytelmä kietoutuvat yhteen ja keriytyvät auki. Välillä Christopher antaa näyttämöohjeita esiintyjille, ettei unohdeta olevamme hänen kirjoittamassaan tarinassa.
Kolme tuntia on esitykselle pitkä aika ja ehkä tästä olisin leikannut pois niitä hälyisiä kohtauksia. Lopussa kyllä pyyhin kyyneleitäni, koska tunsin niin suurta sympatiaa rohkeaa ja reipasta nuorta poikaa kohtaan. Hän ratkaisee kuolleen koiran arvoituksen, selviytyy yksin suuressa maailmassa, löytää äidin, kirjoittaa kirjan tapahtumistaan, onnistuu matematiikan tutkinnossa ja voittaa itsensä niin monella eri tavalla. Westerbergin ruotsinkielinen ohjausdebyytti ei ehkä ole helpointa katsottavaa, mutta yhtäkaikki nautinnollinen elämys.
Tänä syksynä Lillan on siirtynyt uuteen tekstitysjärjestelmään. Subtitle Mobile ei toiminut kauhean hyvin Lillanin "kellarissa", kun wifi ei kuulu kovin hyvin. Ilmeisesti Thea-sovelluksen suomenkielistä versiota ei enää tueta ja siksi tuo uusi. Vaikka näytelmä on minulle tuttu, niin tässä on paljon sellaista sanastoa mihin oma ruotsinkieleni ei riitä, niin siksi kaipaan tekstityksen tukea.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
