Peter Pan menee pieleen / Tampereen teatteri 9.9.2020

Pirkanmaan Polytekninen Draamaseura on täällä taas, huraa! Tällä kertaa tämä epäonninen porukka on valinnut esitettäväkseen murhamysteerin (kaikkihan muistatte Murhan Havershamin kartanossa, ettekö? Nykyään teatteripiireissä se tunnetaan ehkä paremmin nimellä Näytelmä joka menee pieleen - ja haulla löytyy useampikin postaukseni aiheesta, koska se on tullut nähtyä moneen kertaan ympäri Suomea) sijaan vanhan satuklassikon eli Peter Panin. Vaan taaskaan kaikki ei taida mennä ihan putkeen, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa. Näin ollen Peter Pan menee pieleen on varsin osuva nimi teokselle.

Komediatrio Lewis - Sayer - Shields kynäili alkuperäisteoksen ja Mika Eirtovaara ohjaa Mikko Koivusalon taas kerran nokkelaa suomennosta. Muutenkin porukka on pitkälti sama kuin neljä vuotta sitten juurikin Tampereen teatterissa ensi-iltansa saaneessa Näytelmässä joka menee pieleen. Marjatta Kuivaston seuraksi lavastussuunnitteluun on otettu Lasse Männikkö, mutta Raimo Salmen valot ja Ivan Bavardin äänet jatkavat hyväksi koettua linjaa. Lavalla on pieni pyörö, josta aukenee toinen toistaan satukirjamaisempia paikkoja: ihanan brittiläinen lastenhuone tummalla puulla ja kuviotapetilla, sini/vihersävyinen Mikä-Mikä-Maa upeine maasta pongahtavine kukkineen sekä perinteinen värikäs merirosvolaiva, Lontoon katoista puhumattakaan. Näyttävää katsottavaa, ja toki lavastukseen sisältyy kaikenlaisia pikku jippoja joista ei sen enempää. Sanonpa vaan että kolmikerroksinen lastensänky tarjoaa juuri niin herkullisen kohtauksen kun kuvitella saattaa!

Myös Polytekninen Draamaseura on kokenut muutamia miehistönvaihdoksia, vaan hyvin porukka porskuttaa uusien voimienkin kanssa. Meno lavalla on koheltavaa ja kreisiä, osa jipoista on tutuhkoja mutta paljon uutta kivaa tähän on keksitty. Jotkut jutut vähän ennalta-arvattavia, mutta ihania iloisia yllätyksiä on luvassa. Näyttelijäporukka on rautainen, vaikka heidän esittämänsä hahmot ovatkin hieman... vaihtelevantasoisia. Lari Halmetoja (!) (Mikko Nousiainen) vetää hienosti tuplaroolinsa jäykkänä herra Darlingina sekä kutkuttavana pahiksena Kapteeni Koukkuna. Tämän yritys avata myrkkypulloa koukullaan on tyrskäyttävä. Ola Tuominen vauhdikkaine tuoleineen on oivallinen kertoja, ja tämän Tarvajärvi-imitointi sai minut likipitäen pissaamaan naurusta housuihin. Matti Hakulinen liihottelee lavalla Peter Panin haastavan liikunnallisessa roolissa, mikä mahtaileva pöhkö.

Kulissien takana joudutaan todistamaan myös esiintyjien siviilikuvioita ja parisuhdeselvittelyjä, ja osa näistä paljastuksista kuullaan erilaisina koe-esiintymisnauhoina. Erityisesti setänsä rahojen takia näytelmään mukaan otettu Matti (Arttu Ratinen) ja apulaisohjaajana esitykselle toimiva Roope (Ville Majamaa) höpöttelevät vähän mitä sattuu. Miesten eläinroolit (muiden muassa) hellyyttävät kyllä paatuneimmankin katsojan. Ja jos ei herra Majamaa varjona viihdytä niin ei sitten mikään. Vähän saattoi mielessä käydä yksi Mikko Alatalon rallatus rikoosta ja riskeistä ja rumuudesta, mutta ihan vähän vaan. Toinen mikä *saattaa* kirvoittaa naurut on huikea merenneitokaksikko. Vedenalaiskohtauskin on toteutettu hienosti.

Mari Turunen vetää suvereenisti neljä eri roolia; välillä vaatteiden vaihdot jäävät vähän puolitiehen... varsinkin Helinä-Keijuna hän on aika tyrmäävä. Timo Välisaari on mukana hömelönä pikkuveljenä, jonka päähän eivät oikein repliikit jää muistiin. Kuten ei myöskään huono-onnisen Töräyksen (Elisa Piispanen). Teknisenä henkilökuntana lavalla säätävät (kirjaimellisesti) myös Osku Ärilä ja Annika Junno. Leveähymyinen Pia Piltz on aina hurmaavan säkenöivä ja Wendynä hän pääsee taas myös tanssahtelemaan. Koreografiat ovat myös Piltzin käsialaa. Niin, tässä siis kunnon perhenäytelmän perinteitä kunnioittaen tanssitaan ja lauletaan myös (Ivan Bavard ja Henri Lyysaari vastaavat sävellyksistä).

Suuurimpana menetyksenä Pirkanmaan Polytekniselle Draamaseuralle (ja koko Tampereen Teatterille) on Risto Korhosen puuttuminen näyttelijäseurueen joukosta. Ikävä tulee!

Iso kiitos kampauksista, maskeista ja peruukeista Jonna Lindströmille työryhmineen, sekä superpukusuunnittelija Mari Pajulalle - ihan mahtavan upea garderoobi taas kerran. Ja näyttämön takana häärivät tyypit jotka mahdollistavat nopeat pukuvaihdot ja lavastesysteemit - bravo!

Napakat kaksi tuntia puolen tunnin väliajalla jaksaa vielä pitää maskiakin hyvin. Jalkatilaa on kerrankin päänäyttämöllä vaikka liki kaksimetrisille teatterinjohtajillekin (infrapunasaunalla tai ilman!) koska joka toinen penkki on poistettu kokonaan.

Jos kaipaat syvällistä tarinaa, älykästä komediaa tai tunteisiin käyvää draamaa illan teatteriesitykseltä, niin Peter Pan menee pieleen ei ole sinun valintasi. Jos taas haluat irtiottoa ankeasta korona-arjesta, nauraa niin että mahaan koskee tai viehätyt slapstick-huumorista, niin sitten tervemenoa lippukaupoille Tampereen teatteriin. Katsomossa olleet lapset kikattelivat kovasti, eli kyllä tämä toimii kaikenikäisille.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen teatteri 13.9.2019

Aloitetaan ylistyksellä: nyt on Marjatta Kuivasto loihtinut Tampereen teatterille NIIN upean lavastuksen että kaikki muut kalpenevat tämän rinnalla! Kerrassaan hienoja yksityiskohtia, ja kokonaisuus on niin näyttävä että melkein itkettää. Tällä kertaa parvella on parhaat paikat, koska samalla näkee yläkertaan rakennetut hienot lasimaalaukset ja isot räystäspirut ja pääsee seuraamaan 12-henkistä huikeaa patsaskuoroa ja näkee hyvin kaikki lavan tapahtumat! Näin hienosti harvoin hyödynnetään koko teatteria. Lavan yläosaan on rakennettu vielä kävelysiltakin. Ja ne upeat kirkonkellot!

Tampereen teatterin suursatsaus Notre Damen kellonsoittaja kannattaa nähdä siis pelkästään jo lavastuksen takia! Disney-musikaaleja esitetään tänä syksynä muuallakin Suomessa, ja mikäs siinä, kyllä niitä mahtuu. En ole nähnyt tätä versiota ennen, vaikka samannimisen musiikkinäytelmän olenkin. Siinä oli Carlos Sedanon musiikki (Nokian työväen teatterissa talvella 2012-13) mutta tämä on hyvin erilainen teos. En ole siis myöskään nähnyt piirrettyä Disney-leffaa. Victor Hugon alkuperäinen tarina lienee monille tuttu, koska erilaista tulkintoja on vuosien varrella tehty lukuisia. Kaiken keskiössä on keskiaikainen Pariisi ja erityisesti upea Notre Damen katedraali. Siellä valtaa pitää arkkidiakoni Frollo ja tämän kirkon tornissa majaileva suojattu, rujo Quasimodo. Pakkaa sekoittamaan ilmaantuu kaunis Esmeralda. Ja koska kirkonmies ei tätä saa omakseen niin hän päättää polttaa tämän noitana. Oikeastana aika synkkä tarina, ja loppukaan ei ole musikaaliversiossa onnellinen. Ihan syystä teatterilla on suositusikä 12. Enpä pidä sitä lainkaan liiotteluna.

Armoitetun musikaalisuomentajan Mikko Koivusalon käännös Stephen Schwartzin sanoihin ja Peter Parnellin librettoon kuulostaa korvaan ihan hyvältä. Mutta musiikki sitävastoin ei. Alan Menkenin sävellykset kuulostavat korviini kaikki latteilta ja samankaltaisilta. Martin Segerstrålen johtama iso bändi soittaa kyllä hyvin, mutta ainutkaan biisi ei jää mieleen. On duettoja ja balladeja ja vaikka mitä, mutta en lämpene musiikille lainkaan. Huono piirre musikaalissa tämä. Parasta antia on kuoron laulamat kirkkomusiikin oloiset osiot.

Georg Malvius on ohjannut Tampereen teatterille lukuisia menestysmusikaaleja ja hittihän tämäkin varmaan tulee olemaan. Varsinkin isot joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, ja tykkään siitä miten hienosti koko lavaa hyödynnetään, myös korkeussuunnassa.

Casting on kyllä mallikelpoista. Esityksen kirkkain tähti on ilman muuta tämän teoksen myötä HKT:ssä pitkän kiinnityksensä päättänyt Petrus Kähkönen. Niin hienoja isoja musikaalirooleja Petrus on viime aikoina tehnyt että uskaltautui sitten freelanceriksi. Onnea meille pirkanmaalaisille, että saamme ihailla häntä ensin tässä, ja ensi syksynä sitten TTT:n Kinky Bootsissa, tutussa roolissa. No mutta. Petruksen Quasimodo on ketterä, notkea, sympaattinen ja hänellä on ÄÄNI. Joka kestää ja kestää. Quasimodolla on myös rujoudestaan huolimatta huikea karisma, ja siitä kiitos Petrukselle. Todella taitavasti hän tuo Quasimodon rajoitteet esille: muille puhuessaan tämä on epäselvä mongertaja mutta omassa valtakunnassaan ja kivipatsaiden kanssa jutellessaan ei ole mitään puheongelmia. Tämä rooli on lisävahvistus sille että Petrus on yksi Suomen parhaista musikaaliesiintyjistä.

Jos on Quasimodo symppis, niin arkkidiakoni Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) on niin vastenmielinen niljake että mieleni teki pompahtaa katsomosta lavalle kuristamaan tämä hyypiö. Kyllä silloin hahmo muuttuu eläväksi kun se aiheuttaa tämmöisiä reaktioita katsojassa! Kiimassaan kiemurteleva kirkonmies aiheuttaa inhon ja ällötyksen puistatuksia. Mutta hieno ääni on miehellä! Kolmas miespääosa on kapteeni Phoebus (Lari Halme) joka on itsekeskeinen ja vähän pompöösi, eli rooli sopii Halmeelle kuin nenä päähän. Niin vaan hänkin retkahtaa, näiden kahden muun miehen ohella. Ja vieläpä samaan naiseen eli kauniiseen mustalaistyttö-Esmeraldaan (Josefin Silén). Siinä missä kirkonmiehen hullaantuminen on omistushaluista ja kaikennielevää ja Quasimodo kaipaa enemmän ehkä kuuntelijaa ja ystävää, niin Phoebus ihastuu romanttisesti. Ja Esmeraldan ansiosta kasvaa hieman ihmisenäkin. Josefin Silén on ihanan raikas, säteilevä ja kaunisääninen uusi musikaalitähti ja Esmeraldan rooli on kuin luotu hänelle. Tykkäsin!

Antti Lang on vauhdikas mustalaisporukan pomo Clopin ja Arttu Ratinen Phoebuksen sotilaskaveri, molemmat ihan onnistuneita roolitöitä. Neljä Quasimodon kaveria eli kivipatsasta (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen) ovat sympaattisia ja tsemppaavia, ja kerrassaan valloittavia. Ja sitten on iiiiiso joukko muita, tuikitärkeä ensemble ja vielä Suomen teatteriopiston opiskelijoitakin joukko. Ja kamarikuoro Tampere Cappellan porukkaa.

Henkeäsalpaavan hienon lavastuksen lisäksi kiitosta pitää antaa myös Emma Cairnsin pukusuunnittelulle (värikkäät mustalaisten puvut ovat upeat!) ja Jonna Lindströmille viimeisen päälle onnistuneesta kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelusta. Kaikki yksityiskohdat on mietitty loppuun asti. Koko esitys on kyllä visuaalisesti häikäisevää katsottavaa. Myös Raimo Salmen valot luovat omaa magiaansa lavalle ja taitavasti tehdyt Heikki Järvisen videot täydentävät hienon teatterielämyksen.

Erityismaininta käsiohjelman kiinnostavista haastatteluista ja informatiivisesta sisällöstä - siitä kiitos musikaaliekspertti Siiri Liitiälle!

Niin hieno kun Notre Damen kellonsoittaja visuaalisesti olikin niin jotenkin tarina ei koskettanut minua mitenkään erityisesti. Joo, onnetonta ja yksinäistä on Quasimodon elämä ankaran isännän Frollon kanssa, ja ihanaa kun siihen tulee vähän valoa Esmeraldan myötä. Mutta en liikuttunut, tarina ei uinut liiveihini ja ravistellut minua. Voimakkain tunne oli inho Frolloa kohtaan. Esityksessä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta jostain syystä näiden ihmisten kohtalot jättivät minut haaleaksi. Paitsi toki Frollon kohtalo sai minut ilakoimaan - paha saa palkkansa.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.