sunnuntai 22. helmikuuta 2026

Virne / Tanssiteatteri MD 19.2.2026

Koreografi/ohjaaja Samuli Roininen on yhdessä työryhmänsä kanssa loihtinut uuden tanssiteoksen Virne - Smirk. Sattumoisin osuin vasta viimeiseen esitykseen, jossa oli alkuperäisen kolmen tanssijan sijaan neljä. Ja miten kiehtova Virne oli! Upea tanssin, musiikin ja kuvataiteen liitto, kuten Tanssiteatteri MD:n teoksissa usein. 

Teatterin taitavat omat tanssijat Suvi Eloranta, Mari Rosendahl, Anniina Kumpuniemi ja Samuli Roininen pistävät parastaan. Monen mielikuva tanssijasta on nuori, atleettinen ja notkea, joten siksikin on hienoa miten MD:n tanssijat eivät ole enää ihan parikymppisiä. Tanssiin tulee erilaisia sävyjä kun nuoruus ja notkeus eivät enää määrittele tanssijaa. Teknisesti kaikki ovat toki taitavia, mutta ehkä tulkinta korostuu iän karttuessa. 

Alussa pienet ja hitaammat liikkeet, jähmeästi tanssijat hakeutuvat kohti valoa kuin jotkut muinaiset eläimet tai liskot. Pikkuhiljaa tulee enemmän vauhtia ja menoa, mutta alku on hyvin hitaasti käynnistyvä. Upeita duettoja ja kaikinpuolin häikäisevää nähdä miten saumattomasti tanssi limittyy projisointeihin. Kommunikointia mitä on kiehtova seurata. Tanssi on vaivatonta ja pakotonta, leijumista avaruudessa tai muinaisuudessa. Sellaista ajatonta. 

 

Minna Leinosen musiikki on hypnoottisen kiehtovaa, sellaista eteeristä. Välillä kuvittelen kauhuelokuvamaisuutta, välillä hyönteisiä. Haitari soi, ja lapsikuoro laulaa Hello from the children of planet earth, piiritanssia, ja Nälkämaan laulu! Miten hieno musiikki ja koko äänisuunnittelu, mistä vastaa Henri Puolitaival. Monimuotoinen kudelma josta yhdessä tulee lennokas kokonaisuus.

Petri Sepän liveprojisoinnit toimivat saumattomasti yhteen musiikin ja tanssin kanssa. Erityisesti mainiota on katsella miten tanssijat hyödyntävät projisointeja esityksessään.

Sem Sandisonin suunnittelemat valkoiset laatikot lavalla ja Ella Kauppisen valkoiset hieman riekaleiset asut sopivat hienosti yhteen. Asut ovat taas keskenään erilaisia, mutta samoja elementtejä (esimerkiksi outoja kiekuroita) sisältäviä. Raimo Salmen ja Sari Mayerin valot kruunaavat kaiken. Varjot ja hämärätkin ovat valoa, tai sen puutetta. 

 

Moneen muuntuvat laatikot muistuttavat välillä solariumista, välillä jopa kelkkailua vai avaruusrakettia.  Lopussa se on paasimaisesti pystyssä, ja sitä palvotaan. Muinaisriittejä vai visio tulevaisuudesta? Katsoja saa itse miettiä mitä tässä tapahtuu, mitä nämä ihmiset meille kertovat.

Virne on visuaalisesti todella kunnianhimoinen työ, kuin kuvitettu tanssinäytös tai musiikillinen ja tanssillinen matka kuvataiteeseen. Lisää tämmöistä!

 

Tanssiteatteri MD järjesti Virne-esityksen viimeiselle näytöskerralle jotain spesiaalia. Itse esityksen lisäksi oli tarjolla monenlaista muuta teokseen liittyvää. Huilisti Malla Vivolinin pieni taustaluento eri huiluista ja niiden moninaisesta äänimaailmasta oli todella kiehtovaa kuultavaa. Malla teki erilaisia ääniä sekä bassohuilulla, alttohuilulla ja tavallisella perushuilulla. Kummallisia suhinoita, vinkunoita ja kolinoita, joita en olisi arvannut tulevan huilusta vaan jostain tietokoneen uumenista. Toki tietokoneella saa sämplättyä ja tehtyä efektejä. Uutta minulle oli myös se että huiluun voi myös laulaa! Malla kertoi Minna Leinosen säveltämästä tilausteoksesta Maa jonka jätämme, jota kuullaan Virne-tanssiteoksessa, ja kuulimme siitä muutaman minuutin pätkän. Ääniä on prosessoitu ja muokattu. Olipas todella kiehtovaa ja silmiä (tai ehkä pikemminkin korvia) avaavaa. Ja esitystä katsoessa oivalsi mistä erilaiset äänet tulivat, esimerkkinä lapion ääni!

 

Kuvataiteilija Petri Seppä ja muusikko Petri Lahtinen ovat Dark Reindeer taidekollektiivin osanen ja demosivat hienosti miten musiikin ja livetaiteen liitto toimii. Petri L. teki viululla ja kitaralla ja pedaaleilla monimuotoista musiikkia ja erilaisia ääniä ja samalla Petri S. myttäsi paperia ja muuta piirtoheittimelle/videotykille ja alati muuttuvat muodot ja kuviot limittyivät hienosti musiikkiin ja taustan videoon. Hypnotisoivaa. Välillä tuli mieleen kalliopiirrokset ja välillä taas television takavuosien Kylli-täti - mutta psykedeelisiä sieniä nauttineena.

Esityksen jälkeen oli vielä mahdollisuus jutella tekijöiden kanssa, joka sekin oli tosi hienoa, koska kysyttävää ja kommentoivaa jäi. 

Tämmöinen teosesittely on kyllä tosi hieno ja oispa upeaa jos saisi joka esityksestä vastaavan. Erityisesti teoksiin missä ei puhuta tai missä on poikkitaiteellista sisältöä, eli mitkä jättävät enemmän tulkinnanvaraa katsojalle. Teosesittely auttaisi poimimaan sieltä esityksestä uutta ja syvemmältä. Ymmärrän toki ettei se ole mahdollista, mutta sitäkin tärkeämpi tämä ilta oli.

 

Kuvien copyright Heikki Järvinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

maanantai 16. helmikuuta 2026

Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit / Tampereen teatteri 12.2.2026

Muistan lapsena katsoneeni telkkarista Ohukaisen ja Paksulaisen mustavalkoisia seikkailuita, siinä missä Harold Lloydin ja Chaplininkin. Kuten varmaan me kaikki tietynikäiset. Sen sijaan herrojen Stan Laurel ja Oliver Hardy elämistä en tiennytkään juuri mitään. Lapsena ei semmoinen kiinnostanutkaan, ja aikuisena on ollut paljon muuta. En heidän elokuvistakaan muista kuin välähdyksiä sieltä ja täältä. Samoja välähdyksiä nähdään myös Tom McGrathin kirjoittamassa ja Timo Rissasen suomentamassa näytelmässä Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit, mitä voi nyt käydä katsomassa Tampereen teatterissa.

Ville Majamaa on itsestäänselvyys esittämään Hardyä ja tottakai siten hänen aisaparikseen sopii parhaiten Risto Korhonen. Fyysisesti Risto ei ole ihan yhtä pitkä kuin Stan Laurel, mutta ryhti, kävelytyyli, olemus ja surumielinen ilme tekee hänestä rooliinsa erittäin sopivan. Sen lisäksi että kumpikin vetävät roolinsa suvereenisti, on heidän keskinäinen kemiansa niin yhteensopivaa kuin voi vaan olla. Tätä on ollut ikävä! 

Siinä missä Korhosen Laurel on kömpelö ja tyhmänoloinen esittäessään Ohukaista niin muuten Laurel tuntui olevan enemmän se kaksikon primus motor joka käsikirjoittaa, leikkaa, tekee sopimuksia yms. Hardy on Paksukaisena dominoiva ja topakka, mutta siviilissä hän tuntuu keskittyneen golfinpeluuseen ja on bisnesasioissa hieman löperönoloinen. Lavalla nähdään siis kaksi näyttelijää esittämässä kahta näyttelijää, jotka esittävät meille välillä siviiliminiään ja välillä elokuvaminiään. 

Tämän lisäksi Majamaa & Korhonen esittävät kaikki muutkin näytelmän roolit, vanhemmista puolisoihin ja elokuva-alan ihmisiin. Kummatkin saavat näyttää oman tulkintansa tuottajastaan Hal Roachista, joka alkujaan toi omilla saroillaan jo kohtuullisen menestyneet esiintyjät yhteen. 

Oleellisena osana esitystä on Helmi Jonassonin pianosäestys. Se on kuin nyrkki nenässä (tai kermakakku naamaan, tai liisterisuti päin pläsiä) tämänkaltaisessa esityksessä. Ja miten taitavasti se integroituu esitykseen! Kun Laurelin pelottavan dominoiva (suorastaan pirttihirmu) avovaimo Mae Dahlberg passitetaan takaisin Australiaan, Jonasson lurittelee pianollaan Waltzing Matildaa.

Chris Whittakerin ohjaama esitys on hauska, tottakai. Mutta kuten aina parhaimpien komedioiden taustalla, tässäkin surumielisyys on läsnä, aika vahvastikin välillä. No toki miehet ovat kuolleita, ja sitä katsojille moneen otteeseen korostavatkin. Näytelmässä muistellaan menneitä, uran tähtihetkiä, mutta myös niitä ehkä vähemmän hohdokkaita. Miesten elokuvia tehtiin ajanjaksolla 1926-1952 (kiitos tiedosta käsiohjelmalle) ja viimeinen niistä taisi olla enemmän tai vähemmän floppi. Elokuvauran aikana, ja sen jälkeen he jatkoivat yhteisesiintymisiään teatterilavoilla.

Jokatapauksessa herrojen yhteisuran alussa elokuvateollisuus koki valtavan murroksen ja mykkäelokuvat jäivät pikkuhiljaa unholaan. Kaksikko sopeutui lopulta hyvin äänielokuviinkin, vaikka esityksessä haikailevat taianomaiseen mykkäelokuvakauteen. Muutenkin monessa kohtauksessa on surumielinen, kaihoisa tunnelma, ja katosta silloin tällöin leijaileva sahanpuru ja harmaa yleisilme korostaa tätä. Teppo Järvisen liki kauttaaltaan harmaa lavastus on kyllä kekseliäs, useita ovia hyödynnetään hyvin ja seinän aukosta saa näppäristi rullattua sisään niin sänkyä kuin rappusiakin. Mari Pajulan puvustus jatkaa harmaata linjaa, mutta liituraita antaa kivan säväyksen kuitenkin. Kaikki on harmaan lisäksi hieman likaisen ja kuluneen oloista, paikattuakin. Melankolisuus korostuu.

Miehistä tuntuu että he alkavat olemaan jäänteitä menneisyydestä, ja ehkä se on tottakin. Tuli uusia tekijöitä ja uusia tuulia. Slapstick-komedia tosin elää vahvasti tänä päivänäkin, ja yksi iso kiitos tämän huumorilajin kehittämisestä kuuluu ilman muuta Laurel & Hardylle.

Opa Pyysing on tehnyt hienon ja oivaltavan äänisuunnittelun, ja mainiot mykkäelokuvamaiset ääniefektit ryydittävät miesten hupailua ja hölmöilyä. Mika Hiltusen valot ovat upeimmillaan alku- ja loppukohtauksien silhueteissa. Mustavalkoisuus ja valon ja varjojen vaihtelu luovat jyrkkiäkin kontrasteja. Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskeeraus antaa viimeisen silauksen esitykselle.

Tämä Laurel ja Hardy jatkaa mallikkaasti Whittakerin edellisen mestariteoksen Murha Kahdelle -tyylistä nopeatempoista komediaa, missä nojataan kahden taitavan esiintyjän virtuoosimaiseen kykyyn loihtia hahmot eläviksi. Siinä missä Murha kahdelle menee luotijunan nopeudella kohtauksesta toiseen niin Laurel ja Hardy viipyileekin hieman. Näemme useita aika pitkiäkin puhumattomia jaksoja, joissa keskitytään slapstickiin. Mykkäelokuvamaista. Laurelin munansyöntijakso sairaalassa, tapetointiosuus ja kaikki tikapuusekoilut. Hillitöntä ja hyvin ajoitettua menoa. Pienet laulu- ja tanssinumerot (Whittakerin koreografioilla) ovat myös hulvattomia.

Esitys keskittyy miesten elokuvien tekemiseen ja keskinäiseen kemiaan, mutta kaikkea siinä ympärillä olevaakin käydään kursorisesti läpi. Toki ei kahdessa tunnissa (miinus 20 min väliaika) ihan kauhean syvällisesti asioihin vaan ehditä pureutumaan. Jollain tasolla tämä on siis pintaraapaisu ilmiöön nimeltä Laurel & Hardy. Ihanan sydämellinen ja inhimillinen esitys, komedian mestareista. Menkää katsomaan ja fiilistelemään, nostalgiasyistä tai ihan vaan viihtymisen ilosta.


Kuvien copyright: Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

sunnuntai 15. helmikuuta 2026

Täällä sateenkaaren alla - Suomen homot värikuvina / Teatteri Kantanäky & Tehdas Teatteri 30.1.2026

Kyllä Teatteri Kantanäyn sateenkaarikabareet ovat jo instituutio Turun, ja koko Suomenkin, kulttuurielämässä. Näitä on esitetty vaihtelevissa lokaatioissa jo vuodesta 2007. Aika monta niitä olen nähnytkin, alkaen vuoden 2016 Homot on perheestä, minkä koin ravintola Suxesissa. Samoja tuttuja tyyppejä oli nytkin lavalla, vaikka paljon vettä on Aurajoessa virrannutkin. Kantanäyn jutut on kuin irtokarkkipussi. Eli koskaan et tiedä mitä herkkua seuraavaksi pussista käteen osuu eli lavalla nähdään. Ainakin se on hauskaa, kantaaottavaa, viihdyttävää ja välillä vähän haikeaakin. 

Täällä sateenkaaren alla esittelee katsauksen Suomen historiaa, ja paljon muuta. Koko työryhmä on käsikirjoittajia, ja tämmöisessä "sillisalaatissa" se onkin varmaan oikein toimiva tapa. 

Heini Vahtera vastaa erinomaisesti taitavan joukon ohjauksesta. Tällä kertaa tehdään yhteistyötä Tehdas Teatterin kanssa, mikä onkin erinomainen esityspaikka.

Lavalla säkenöi monesta tuttu tiimi: Nuppu Ervasti, Virve Koskinen, Teemu Loikas, Reetta Moilanen, Tristan Selin, Kiisu Tuomi ja Timo Väntsi sekä muusikko Antti Ainola. Lisäksi muutamia rooleja esittävät Lee Lahikaisen ja Reetta Moilasen rakentamat nuket. Ihana, ihana, ihana joukko!

Lavalla nähdään kimara erilaisia sketsejä, välillä lauletaan ja hieman tanssahdellaankin. Teemana on seksuaalinen monimuotoisuus ja läpileikkaus historiasta. Kaikki alkaa kanteleesta ja Kalevalan tarinoilla, keitä ne olivat ne vanhat parrakkaat miehet jotka loivat Suomen kulttuurin. Ainakin he osasivat tuhmia lauluja, suo, kuokka ja Jussikin. Läpi esityksen saamme tutustua myös seuranhakuilmoituksiin. Osa näistä on symppiksiä, osa aika kamalia tyyppejä, mutta on kiva nähdä että ainakin joitakuita onnistaa (metsämies ja karhu, awww...). Kabaree opettaa meille myös miten Turun palo oikeasti sai alkunsa, millaisia tyttäriä voisi miesparille syntyä, ja millaisia vieraita olisi voitu presidentinlinnan kutsuilla myös nähdä.

Verkkokalvoilleni on ikuisesti tallentunut jumppatrikoisiin verhottu Kiisu Tuomi vetämässä Anita Hirvos-luukissa biisiä Anita hieroo (Bonnie Tylerin Holding out for a hero) ja tämän ihana pyyhkeisiin sonnustautunut taustalaulajatrio. Myös pohjalainen isän seksivalistus tyttärelleen on mainio. Marko Carlsonin koreografiataidot pääsevät hienosti oikeuksiinsa hienossa lesbokabareenumerossa. Työllisyystoimiston yli-innokas nainen palvelulupauksineen ja yhdenvertaisuuskoulutusaineistoineen on hillittön, ja tämän kruunaa J. Karjalaisen Hän, hieman erilaisine lyriikoineen.

Myöskään mielestäni ei tule koskaan lähtemään miten Teemu Loikas surumielisesti tulkitsee Eppujen Murheellisten laulujen maata. Siinä missä kaikilta esiintyjiltä sujuu laulu, tanssi ja muukin erinomaisesti, niin pitää kyllä erikseen kehua Tristan Selinin tulkintaa Amiraalin laulusta! Toki hän on sen säveltänytkin, mutta laulutulkinta on ihan huikea!

Niin hykerryttävän riemukkaita numeroita kuin lavalla nähdäänkin, on välillä hyvä muistuttaa katsojia ettei kaikki ole aina ollut niin auvoista. Kun naispariskunnan toinen osapuoli on vuodesta toiseen kaapissa vanhemmilleen, niin pala nousee kurkkuun.

Välillä pukuvaihdot suoritetaan niin vauhdilla että hitaampaa vallan hengästyttää. Katariina Kayser vastaa yhdessä työryhmän kanssa puvustuksesta, ja se onkin silmiä hivelevän monimuotoista ja runsasta. Raidallisista uima-asuista olkihattuineen aina 70-luvun Ruotsista Suomeen palaavan pariskunnan autenttisiin asuihin. Kuinkakohan monia kymmeniä, jopa satoja asuja tässä nähdäänkään? Hillitön määrä kuiteskin, kuten myös hattuja, peruukkeja jne. Olisipa kiva olla kärpäsenä katossa tsekkaamassa kulisseissa sitä vaatteidenvaihdon huisketta!

Valot on suunnitellut Meri Salo ja äänitekniikasta vastaa Santeri Niemistö. Toimivaa. Sinällään aika simppeli lavastus on yhteisesti työryhmän ideoimaa ja toteuttamaa. Siihen saadaan kyllä monimuotoisuutta rekvisiitalla ja verhojen käytöllä.

Vielä on esityksiä (ja hieman lippujakin) jäljellä, itse asiassa 8.3. asti, enkä voi kyllin vahvasti tätä suositella. Mikä tahansa esitys missä lukee Teatteri Kantanäky, niin saa minulta varauksettomat kiitokset, kumarrukset ja suositukset.


Esityskuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.