maanantai 16. helmikuuta 2026

Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit / Tampereen teatteri 12.2.2026

Muistan lapsena katsoneeni telkkarista Ohukaisen ja Paksulaisen mustavalkoisia seikkailuita, siinä missä Harold Lloydin ja Chaplininkin. Kuten varmaan me kaikki tietynikäiset. Sen sijaan herrojen Stan Laurel ja Oliver Hardy elämistä en tiennytkään juuri mitään. Lapsena ei semmoinen kiinnostanutkaan, ja aikuisena on ollut paljon muuta. En heidän elokuvistakaan muista kuin välähdyksiä sieltä ja täältä. Samoja välähdyksiä nähdään myös Tom McGrathin kirjoittamassa ja Timo Rissasen suomentamassa näytelmässä Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit, mitä voi nyt käydä katsomassa Tampereen teatterissa.

Ville Majamaa on itsestäänselvyys esittämään Hardyä ja tottakai siten hänen aisaparikseen sopii parhaiten Risto Korhonen. Fyysisesti Risto ei ole ihan yhtä pitkä kuin Stan Laurel, mutta ryhti, kävelytyyli, olemus ja surumielinen ilme tekee hänestä rooliinsa erittäin sopivan. Sen lisäksi että kumpikin vetävät roolinsa suvereenisti, on heidän keskinäinen kemiansa niin yhteensopivaa kuin voi vaan olla. Tätä on ollut ikävä! 

Siinä missä Korhosen Laurel on kömpelö ja tyhmänoloinen esittäessään Ohukaista niin muuten Laurel tuntui olevan enemmän se kaksikon primus motor joka käsikirjoittaa, leikkaa, tekee sopimuksia yms. Hardy on Paksukaisena dominoiva ja topakka, mutta siviilissä hän tuntuu keskittyneen golfinpeluuseen ja on bisnesasioissa hieman löperönoloinen. Lavalla nähdään siis kaksi näyttelijää esittämässä kahta näyttelijää, jotka esittävät meille välillä siviiliminiään ja välillä elokuvaminiään. 

Tämän lisäksi Majamaa & Korhonen esittävät kaikki muutkin näytelmän roolit, vanhemmista puolisoihin ja elokuva-alan ihmisiin. Kummatkin saavat näyttää oman tulkintansa tuottajastaan Hal Roachista, joka alkujaan toi omilla saroillaan jo kohtuullisen menestyneet esiintyjät yhteen. 

Oleellisena osana esitystä on Helmi Jonassonin pianosäestys. Se on kuin nyrkki nenässä (tai kermakakku naamaan, tai liisterisuti päin pläsiä) tämänkaltaisessa esityksessä. Ja miten taitavasti se integroituu esitykseen! Kun Laurelin pelottavan dominoiva (suorastaan pirttihirmu) avovaimo Mae Dahlberg passitetaan takaisin Australiaan, Jonasson lurittelee pianollaan Waltzing Matildaa.

Chris Whittakerin ohjaama esitys on hauska, tottakai. Mutta kuten aina parhaimpien komedioiden taustalla, tässäkin surumielisyys on läsnä, aika vahvastikin välillä. No toki miehet ovat kuolleita, ja sitä katsojille moneen otteeseen korostavatkin. Näytelmässä muistellaan menneitä, uran tähtihetkiä, mutta myös niitä ehkä vähemmän hohdokkaita. Miesten elokuvia tehtiin ajanjaksolla 1926-1952 (kiitos tiedosta käsiohjelmalle) ja viimeinen niistä taisi olla enemmän tai vähemmän floppi. Elokuvauran aikana, ja sen jälkeen he jatkoivat yhteisesiintymisiään teatterilavoilla.

Jokatapauksessa herrojen yhteisuran alussa elokuvateollisuus koki valtavan murroksen ja mykkäelokuvat jäivät pikkuhiljaa unholaan. Kaksikko sopeutui lopulta hyvin äänielokuviinkin, vaikka esityksessä haikailevat taianomaiseen mykkäelokuvakauteen. Muutenkin monessa kohtauksessa on surumielinen, kaihoisa tunnelma, ja katosta silloin tällöin leijaileva sahanpuru ja harmaa yleisilme korostaa tätä. Teppo Järvisen liki kauttaaltaan harmaa lavastus on kyllä kekseliäs, useita ovia hyödynnetään hyvin ja seinän aukosta saa näppäristi rullattua sisään niin sänkyä kuin rappusiakin. Mari Pajulan puvustus jatkaa harmaata linjaa, mutta liituraita antaa kivan säväyksen kuitenkin. Kaikki on harmaan lisäksi hieman likaisen ja kuluneen oloista, paikattuakin. Melankolisuus korostuu.

Miehistä tuntuu että he alkavat olemaan jäänteitä menneisyydestä, ja ehkä se on tottakin. Tuli uusia tekijöitä ja uusia tuulia. Slapstick-komedia tosin elää vahvasti tänä päivänäkin, ja yksi iso kiitos tämän huumorilajin kehittämisestä kuuluu ilman muuta Laurel & Hardylle.

Opa Pyysing on tehnyt hienon ja oivaltavan äänisuunnittelun, ja mainiot mykkäelokuvamaiset ääniefektit ryydittävät miesten hupailua ja hölmöilyä. Mika Hiltusen valot ovat upeimmillaan alku- ja loppukohtauksien silhueteissa. Mustavalkoisuus ja valon ja varjojen vaihtelu luovat jyrkkiäkin kontrasteja. Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskeeraus antaa viimeisen silauksen esitykselle.

Tämä Laurel ja Hardy jatkaa mallikkaasti Whittakerin edellisen mestariteoksen Murha Kahdelle -tyylistä nopeatempoista komediaa, missä nojataan kahden taitavan esiintyjän virtuoosimaiseen kykyyn loihtia hahmot eläviksi. Siinä missä Murha kahdelle menee luotijunan nopeudella kohtauksesta toiseen niin Laurel ja Hardy viipyileekin hieman. Näemme useita aika pitkiäkin puhumattomia jaksoja, joissa keskitytään slapstickiin. Mykkäelokuvamaista. Laurelin munansyöntijakso sairaalassa, tapetointiosuus ja kaikki tikapuusekoilut. Hillitöntä ja hyvin ajoitettua menoa. Pienet laulu- ja tanssinumerot (Whittakerin koreografioilla) ovat myös hulvattomia.

Esitys keskittyy miesten elokuvien tekemiseen ja keskinäiseen kemiaan, mutta kaikkea siinä ympärillä olevaakin käydään kursorisesti läpi. Toki ei kahdessa tunnissa (miinus 20 min väliaika) ihan kauhean syvällisesti asioihin vaan ehditä pureutumaan. Jollain tasolla tämä on siis pintaraapaisu ilmiöön nimeltä Laurel & Hardy. Ihanan sydämellinen ja inhimillinen esitys, komedian mestareista. Menkää katsomaan ja fiilistelemään, nostalgiasyistä tai ihan vaan viihtymisen ilosta.


Kuvien copyright: Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

sunnuntai 15. helmikuuta 2026

Täällä sateenkaaren alla - Suomen homot värikuvina / Teatteri Kantanäky & Tehdas Teatteri 30.1.2026

Kyllä Teatteri Kantanäyn sateenkaarikabareet ovat jo instituutio Turun, ja koko Suomenkin, kulttuurielämässä. Näitä on esitetty vaihtelevissa lokaatioissa jo vuodesta 2007. Aika monta niitä olen nähnytkin, alkaen vuoden 2016 Homot on perheestä, minkä koin ravintola Suxesissa. Samoja tuttuja tyyppejä oli nytkin lavalla, vaikka paljon vettä on Aurajoessa virrannutkin. Kantanäyn jutut on kuin irtokarkkipussi. Eli koskaan et tiedä mitä herkkua seuraavaksi pussista käteen osuu eli lavalla nähdään. Ainakin se on hauskaa, kantaaottavaa, viihdyttävää ja välillä vähän haikeaakin. 

Täällä sateenkaaren alla esittelee katsauksen Suomen historiaa, ja paljon muuta. Koko työryhmä on käsikirjoittajia, ja tämmöisessä "sillisalaatissa" se onkin varmaan oikein toimiva tapa. 

Heini Vahtera vastaa erinomaisesti taitavan joukon ohjauksesta. Tällä kertaa tehdään yhteistyötä Tehdas Teatterin kanssa, mikä onkin erinomainen esityspaikka.

Lavalla säkenöi monesta tuttu tiimi: Nuppu Ervasti, Virve Koskinen, Teemu Loikas, Reetta Moilanen, Tristan Selin, Kiisu Tuomi ja Timo Väntsi sekä muusikko Antti Ainola. Lisäksi muutamia rooleja esittävät Lee Lahikaisen ja Reetta Moilasen rakentamat nuket. Ihana, ihana, ihana joukko!

Lavalla nähdään kimara erilaisia sketsejä, välillä lauletaan ja hieman tanssahdellaankin. Teemana on seksuaalinen monimuotoisuus ja läpileikkaus historiasta. Kaikki alkaa kanteleesta ja Kalevalan tarinoilla, keitä ne olivat ne vanhat parrakkaat miehet jotka loivat Suomen kulttuurin. Ainakin he osasivat tuhmia lauluja, suo, kuokka ja Jussikin. Läpi esityksen saamme tutustua myös seuranhakuilmoituksiin. Osa näistä on symppiksiä, osa aika kamalia tyyppejä, mutta on kiva nähdä että ainakin joitakuita onnistaa (metsämies ja karhu, awww...). Kabaree opettaa meille myös miten Turun palo oikeasti sai alkunsa, millaisia tyttäriä voisi miesparille syntyä, ja millaisia vieraita olisi voitu presidentinlinnan kutsuilla myös nähdä.

Verkkokalvoilleni on ikuisesti tallentunut jumppatrikoisiin verhottu Kiisu Tuomi vetämässä Anita Hirvos-luukissa biisiä Anita hieroo (Bonnie Tylerin Holding out for a hero) ja tämän ihana pyyhkeisiin sonnustautunut taustalaulajatrio. Myös pohjalainen isän seksivalistus tyttärelleen on mainio. Marko Carlsonin koreografiataidot pääsevät hienosti oikeuksiinsa hienossa lesbokabareenumerossa. Työllisyystoimiston yli-innokas nainen palvelulupauksineen ja yhdenvertaisuuskoulutusaineistoineen on hillittön, ja tämän kruunaa J. Karjalaisen Hän, hieman erilaisine lyriikoineen.

Myöskään mielestäni ei tule koskaan lähtemään miten Teemu Loikas surumielisesti tulkitsee Eppujen Murheellisten laulujen maata. Siinä missä kaikilta esiintyjiltä sujuu laulu, tanssi ja muukin erinomaisesti, niin pitää kyllä erikseen kehua Tristan Selinin tulkintaa Amiraalin laulusta! Toki hän on sen säveltänytkin, mutta laulutulkinta on ihan huikea!

Niin hykerryttävän riemukkaita numeroita kuin lavalla nähdäänkin, on välillä hyvä muistuttaa katsojia ettei kaikki ole aina ollut niin auvoista. Kun naispariskunnan toinen osapuoli on vuodesta toiseen kaapissa vanhemmilleen, niin pala nousee kurkkuun.

Välillä pukuvaihdot suoritetaan niin vauhdilla että hitaampaa vallan hengästyttää. Katariina Kayser vastaa yhdessä työryhmän kanssa puvustuksesta, ja se onkin silmiä hivelevän monimuotoista ja runsasta. Raidallisista uima-asuista olkihattuineen aina 70-luvun Ruotsista Suomeen palaavan pariskunnan autenttisiin asuihin. Kuinkakohan monia kymmeniä, jopa satoja asuja tässä nähdäänkään? Hillitön määrä kuiteskin, kuten myös hattuja, peruukkeja jne. Olisipa kiva olla kärpäsenä katossa tsekkaamassa kulisseissa sitä vaatteidenvaihdon huisketta!

Valot on suunnitellut Meri Salo ja äänitekniikasta vastaa Santeri Niemistö. Toimivaa. Sinällään aika simppeli lavastus on yhteisesti työryhmän ideoimaa ja toteuttamaa. Siihen saadaan kyllä monimuotoisuutta rekvisiitalla ja verhojen käytöllä.

Vielä on esityksiä (ja hieman lippujakin) jäljellä, itse asiassa 8.3. asti, enkä voi kyllin vahvasti tätä suositella. Mikä tahansa esitys missä lukee Teatteri Kantanäky, niin saa minulta varauksettomat kiitokset, kumarrukset ja suositukset.


Esityskuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

perjantai 30. tammikuuta 2026

Alivuokralainen / Tampereen teatteri 29.1.2026

Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa siitä kun istuin edellisen kerran Tampereen teatterissa katsomassa Alivuokralaista. Edellinen ensi-ilta oli 23 vuotta sitten eli vuonna 2003, ja itse kävin katsomassa sen alkuvuonna 2008, ehkä jo aiemminkin. Se pyöri kaikkiaan 7 vuotta ja veti tuvat täyteen. Aikamoinen saavutus, mille esitykselle hyvänsä. Omien muistikuvien mukaan se oli hillittömän hauska, joten odotukset uusintaversiolle olivatkin vähintään innokkaan odottavat.

Alivuokralainen on Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen kirjoittama farssi. Nyt se nähdään Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana. Helsinkiläisessä arvoasunnossa vuokralla asuvat kroonisesti väsynyt hyönteistutkija Pauli (Mikko Nousiainen) ja naisiinmenevä munuaiskirurgi Lauri (Lari Halme). Ilmapiiri on staattinen. Muutoksen tuulet puhaltavat, kun asunnon omistaja Lydia-täti (Mari Posti) antaa asunnon ennakkoperintönä sotaintoilevalle sukulaispojalleen vääpeli John Molotoville (Ville Mikkonen), joka toki korottaa hetimmiten vuokraa, aika reippaastikin. Niinpä asuntoon on hankittava alivuokralainen ja tarjokkaaksi löytyy yliampuva stylisti Robban (Arttu Soilumo). 

Monenlaiset tapahtumat eskaloituvat Robbanin ilmaantumisen myötä, ja farssin tapaan tahti sen kun kiihtyy. Oleellisesti mukaan kuuluvat Paulin sisäelimillä ruokittavat jättimäiset kovakuoriaistoukkapojat, vääpelin munuaissairaus, Laurin pomottava eksä, Robbanin sisustustiimi, epämääräinen talonmies, asunnon häilyvä sähkönsyöttö ynnä muuta. Ja Robban hoitaa ja tekee diilejä... 

Siinä missä näytelmän alkuasetelma on selkeä (vuokrankorotus ja siitä johtuva alivuokralaisen tarve) niin loppu on vähän töks. Lemmenparin totaalinen muutos ei ole kauhean uskottavaa. Laurin umpisolmuun ajautuneet ongelmat ratkaistaan jossain muualla, ja selitetään katsojalle vaan Robbanin diileinä. Okei. 

Mutta syntyykö tästä kaikesta hauskaa viihdettä ja menevää farssia? Hetkittäin kyllä. Juoni on aika heppoinen, mutta on siinä hetkensä. On kommelluksia, väärinkäsityksiä, aika absurdeja tilanteita eli normisettiä farssin kanssa. Alivuokralainen sijoittuu vuoteen 2003, eli siinä on lankapuhelimia ja VHS-videokasetteja. Osa vitseistä ja asenteista olisi saanut jäädäkin sinne menneisyyteen, että kun sovitetaan ja hieman tuoreistetaan, niin voisi sitten vetää isommalla pensselillä. Rytmitys ei myöskään ole ihan kohdallaan, mutta ehkä se asettuu kun saadaan enemmän näytöksiä alle. Enkä ole ihan varma toimiiko neljännen seinän rikkominen niin hyvin ylipäätään. Useakin hahmo kommentoi suoraan yleisölle.

Näyttelijät tekevät pääsääntöisesti erinomaista työtä, erityisesti Arttu Soilumon Robban on niin överi kaikinpuolin että huh huh! Tämän huulten mutristus ja silmien pyöristys on hulvattoman hauskaa seurattavaa. Aina ei ihan pokkakaan pidä. Hahmot ovat monenkirjavia, mutta varsinkin vääpeli on niin ärsyttävä kaikkine maneereineen että se ei enää edes naurata. Naisrooleja ei juuri ole, sporttista Lydia-mummoa ja topakkaa ex-vaimoa (ketä Mari Turunen ansiokkaasti tulkitsee) lukuunottamatta. Lisäksi on Kikke, joka ei taida sanoa mitään ja kliseinen naispoliisi.

Maarit Kalmakurki vastaa pukusuunnittelusta ja onhan se varsin onnistunutta. Paulin nukkavieru tutkijamainen olemus kotitohveleineen on aika kliseinen, mutta toki osuva ja Robban kimaltaa enemmän kuin kymmenen diskopalloa. 2000-luvun alun katumuoti on hyvin esillä, talonmiehen (Tommi Raitolehti) hevarilook Stone-paitoineen ja Robbanin apuri Kiken (Katriina Lilienkampf) Blade Runner -henkinen futuristiasu säväyttää. Reteä rokkiäijä (Matti Hakulinen) ja Sid Vicious -henkinen punkmies (Toni Harjajärvi) täydentävät Robbanin monimuotoisen assistenttiköörin.

Näytelmä tapahtuu ainoastaan Bulevardin asunnossa, ja sen lavastus on hyvin perinteinen. Ainakin aluksi. Tummaa puuta, gobeliineja, hirvenpää... miettikää englantilaisia kartanoita niin saatte mielikuvan. Marjatta Kuivaston ja Timo Kahilaisen alkuperäislavastusta mukaillen Mikko Saastamoinen on päässyt toteuttamaan itseään. Toisen näytöksen dekoreerattu asunto onkin sitten jotain aivan muuta! Ymmärrän hyvin kyllä Laurin tyrmistyksen, minäkin olisin ollut. Muutoksen tuulet ovat todellakin puhaltaneet pois kaiken pysähtyneisyyden! Toisaalta sitten taas, on hyvä että perusjunttimainen Lauri lopussa oppii hieman relaamaan ja jopa hyväksymään Robbanin, kelle on paljosta velkaa.

Raimo Salmen valot ja Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimivat hyvin. Esiintyjien habituksen kruunaa Johanna Vänttisen kampaukset, peruukit ja maskeeraus.

Farssi on tosi vaikea teatterinlaji, ja parhaimmillaan se on tosi viihdyttävää ja hauskaa. Tekstin on oltava napakkaa ja repliikkien iskeviä, ja kaiken kruunaa millintarkka ajoitus. Kliseitä on, ja saakin toki olla, ei kai se muuten olisi farssi. Tampereen teatterissa aikoinaan Suomen ensi-iltansa saanut Näytelmä joka menee pieleen on erinomainen esimerkki hyvin toimivasta farssista, missä kaikki elementit naksahtivat kohdilleen. Sen soisi kokevan paluun estradille jonain päivänä. 

Valitettavasti Alivuokralainen ei yllä samalle tasolle. On paljon yritystä ja ideaa, mutta näytelmä antaa itsestään vanhanaikaisen tai oikeastaan vähän ummehtuneen kuvan. Hyvää sanailua on, mutta ei sellaista timanttista mitä toivoisi. Voi olla että aika on kullannut muistot, tai sitten Alivuokralainen ei silloin ennenkään ollut mitenkään huippu. Voi olla että oma maku on muuttunut, tai itse katsojana kypsynyt tai sitten vaan oma rima on nykyään korkeammalla? 

Ensi-illassa moni tuntui katsomossa viihtyvän erinomaisesti, joka on toki erinomainen asia. Ne keitä itse jututin väliajalla tai esityksen jälkeen eivät riemusta hyppineet. Toivotaan silti paljon katsojia, sillä näinä ankeina aikoina itse kukin kaipaa kevyempää viihdettä elämäänsä.


Esityskuvien copyright Emil Virtanen ja Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.