sunnuntai 6. lokakuuta 2024

Bosslady / Jyväskylän kaupunginteatteri 5.10.2024

Jyväskylän kaupunginteatterin syysuutuus on Maija Vilkkumaan musiikkin perustuva musikaali BossladySatu Rasila on ollut mukana käsikirjoittamassa Vilkkumaan kanssa ja myös ohjaa tämän. Lisäksi Eeva Kontu on sovittanut musiikin ja vastaa musiikkidramaturgiasta - voiko tästä taiteilijakolmikko enää koventua, mitä tulee musiikkipitoisen näytelmän tekemiseen? Rautainen tiimi ja kaikinpuolin kelpo esitys. Energiaa tihkuva Bosslady on houkutellut katsomoon paljon Vilkkumaan musiikin ystäviä, nuoria tyttöjä äiteineen, mikä ilahduttaa kovasti.

Alunperin Vilkkumaa teki 20-osaisen radiokuunnelman (tai radiomusikaali niinkuin sitä mainostettiin) Mä halusin olla suffragetti Ylelle vuonna 2017. Valitettavasti se ei enää ole Yle Areenalla kuunneltavana, mutta siitä sitten jalostui Bosslady.

Bosslady on täynnä menoa ja meininkiä. Se käsittelee tyttöjen (ja muidenkin) ystävyyttä, valtaa ja vastuuta, aktivismia eri muodoissaan ja myös vanhempien suhdetta lapsiinsa. Myös eri sukupuolten asema muuttuvassa nyky-yhteiskunnassa on vahvasti esillä. Ja feminismi eri muodoissaan! Pääroolissa on nuori Anni (Saara Jokiaho), joka etsii itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Anni tuntuu hieman ajelehtivan eikä oikein tiedä mitä tekisi ja minne menisi, saatikka kenen kanssa olisi. Poikaystävä tosikkomainen Tommi (Markus Virtanen) on pedantti bakteerikammoinen tylsä hipsteri. Toisaalta hän välittää Annista ja haluaa perustaa perheen. Anni ajautuu töihin isänsä mainostoimistoon, jossa on toinen toistaan dynaamisempia ja luovempia ihmisiä. Myös nouseva kyky copywriter Santtu (Miika Laakso) joka saa Anninkin pään pyörälle. 

Annin perheeseen kuuluu niin energinen isä (Paavo Honkimäki) että hitaampia heikottaa sekä tunnettu feministitutkija-äiti (Tytti Vänskä), jonka (elämän)viisaus avautuu lopulta Annillekin. Annin pikkuveli (Sami Ulmanen) etsii itseään ja identiteettiään, ja pyörittää kuntosalia hieman yksinkertaisen kaverinsa Ramin (Jussi-Petteri Peräinen) kanssa, vaikka haaveileekin vaatesuunnittelijan urasta.

Ja sitten on Elli (Elina Saarela), Annin paras ystävä lapsuudesta asti. Tytöt ovat vannoneet olevansa aina ystäviä, ja aina auttavansa toisiaan, mutta elämä kuljettaa heitä eri suuntiin. Siinä missä Anni on varovainen ja jopa vähän hissukka, on Elli räväkkä aktivisti joka ajaa kaikkien vähemmistöjen oikeuksia intohimoisesti. Tyttöjen välille avautuu syvä kuilu, ja melkein loppuun asti joutuu jännittämään saavatko he paikattua välinsä, toteutuuko oikeus ja korjautuvatko vääryydet. Ellikin päätyy Annin isän mainostoimitoon hommiin, ja sieltä löytyy myös Ulla (Paula Honkimäki), josta tulee tuki ja turva tulevassa kriisissä.

Vilkkumaan musiikki kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. En ole koskaan ollut mikään Vilkkumaan ykkösfani, mutta tykkään hänen musiikistaan kun sitä radiosta kuulen. Nämä biisit ovat enemmän Vilkkumaa-biisejä kuin tyypillisiä musikaalibiisejä, mutta Eeva Kontu on kyllä tehnyt "musikaalimaiset" sovitukset. Rullaavia rokkibiisejä, balladeja ja kaikkea muuta. Ja esiintyjät tulkitsevat näitä antaumuksella, erityisesti kaksikko Jokiaho ja Saarela, kummatkin karismaattisia ja taitavia esiintyjiä. Kun he vetävät yhdessä biisiä Me ollaan siskot ("miten Lutakosta päästä voi San Franciscoon...") niin kyllähän siinä Lutakon kupeessa se tuntuu vieläkin todemmalta.

Muutenkin koko näyttelijäsakki on vedossa. Mainitsinko jo miten paljon energiaa väistötilan lavalle mahtuu, se ihan pursuaa katsomoonkin. Varsinkin joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, niistä iso kiitos myös koreografi Chris Whittakerille. Lasse Hirven johtama bändi vetää mallikkaasti ja kyllähän nää esiintyjät osaa laulaa, herranjestas!

Tinja Salmi on tehnyt lavastuksen kanssa mitä väistötiloissa nyt voi. Kaikki on hieman vaatimatonta, mutta pienillä elementeillä on saatu tehtyä niin kuntosali kuin moderni toimistotila ja hipsterikoti. Siirrettäviä ja liikuteltavia sermejä, toimistotuoleja jne. Salmen käsialaa on myös yksinkertaisen toimivat videot. Mutta lavastus ei ole tässä kyllä se juttu. 

Tuomas Lampisen hieno puvustus sen sijaan jo vähän on! Esiintyjiä on iso joukko, ja erilaisia hahmoja ja kohtauksia paljon. Joten pukuja on, todella paljon! Perusarkivaatetta eli farkkutakkeja ja sellaista, mutta monenlaista glamöröösiäkin juttua nähdään. Ja kamalia kuntosalivaatteita. Erityisesti suffragettien asut, kenkiä ja hattuja myöten, on tosi upeaa katsottavaa. 

Suvi Taipaleen kampaukset ja maskit viehättävät ja täydentävät esiintyjien lookit. Antti Silvennoisen valot ja Mika Filpuksen äänet viimeistelevät musikaalin lavakokemuksen.

On jotenkin surkuhupaisaa kuinka Anni vakuuttaa olevansa onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kun ei selvästikään ole. Kauppiksen vuosijuhlat jäykkine ihmisineen on surkuhupaisa ja ratkiriemukas kohtaus - Anni löytää sisäisen aktivistinsa! Ja kaikki nämä lavalle marssivat feministit Twiggystä Marlene Dietrichiin, tästäkin iso hatunnosto puvustukselle ja maskeeraukselle.

Ensimmäinen kokemuksen Jyväskylän kaupunginteatterin väistötiloista, minne he ovat nyt muuttaneet kahdeksi vuodeksi teatteritalon remontin alta. Paviljonki on tuttu paikka koiranäyttelyistä ja messuista, ja nyt sinne on tehty narisevilla tuoleilla katsomo. Jalkatilat ovat todella niukat ja muutenkin tuolit ovat todella epämukavat ja huonot istua. Lämpiötilat sen sijaan ovat viihtyisät ja vessojakin on riittävästi. Mutta tuolit ovat niin epämukavat että vierailut Jyväskylään saattavat olla tässä kahdeksi vuodeksi.

Minusta Bosslady on toimiva musikaali, vaikkakin jossain toisessa tilassa olisi päässyt vielä enemmän oikeuksiinsa. Suosittelen kaikille uuden kotimaisen musiikkiteatterin ystäville, ja erityisesti mikäli olet Vilkkumaan musiikin ystävä. Energiaa ja elämän suuria tunteita, ja aina ihana Saara Jokiaho pääroolissa - mikä voisikaan olla parempaa?


Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 5. lokakuuta 2024

Lemminkäisen äiti / Ryhmäteatteri 4.10.2024

Ryhmäteatterin syksyn uutuusnäytelmä on Anna Krogeruksen kirjoittama Lemminkäisen äiti. Hauska ja koskettava teksti eräästä perheestä ja sen tavoista käsitellä arkea, elämää ja sen mukanaan tuomia ongelmia. Mukana toki Kalevala-twistiä. Eero-Tapio Vuori ohjaa isoksi paisuvaa kertomusta. 2,5 tuntia on ehkä hieman liian pitkä seurata tämän normaalin mutta kovasti kipuilevan perheen arkea.

Äiti Elina Lemminkäinen (Minna Suuronen) on kodin, työn, vanhenavan äidin ja kotonaan lorvivan pojan välillä sukkuloiva keski-ikäinen, väsynyt nainen. Työ 9-luokkalaisten äidinkielenopettajana on raskasta, eikä elämä kotonakaan helppoa ole. Puoliso Aku (Santtu Karvonen) on uponnut töihinsä ja siinä sivussa polkee hysteerinsena kuntopyöräänsä, luurit korvillaan. Pari kohtaa toisensa ainoastaan pariterapeutin etävastaanotolla, ja silloinkin lähinnä toisiaan syytellen milloin mistäkin. 

Heidän poikansa Nico (Aapo Salonen) on entinen jääkiekkolupaus, josta ei tullutkaan sankaria. Äiti toimii curling-vanhempana kantaen pizzat naaman eteen. Poika pelaa ja on hautautunut asuntoonsa ja monen nykyajan nuoren tavoin potee ilmastoahdistusta. Kaikille taitaa olla yhteistä elämänhalun menettäminen, tai ainakin jonkunlaiseen limboon ajautuminen ja henkinen uupumus. Elinan äiti Maire (Marja-Leena Kouki) keskustelee kuolleen miehensä kanssa, unohtelee enenevässä määrin asioita ja tukeutuu karjalaiseen perimäänsä. Viides tärkeä henkilö on ukrainalaistaustainen Anastasia (Nana Saijets), jonka elämä kietoutuu yhteen Lemminkäisen perheen kanssa.

Kalevalan mytologia näkyy tarinassa monessa kohtaa, hienosti myös Janne Siltavuoren oivaltavassa triptyykki-lavastuksessa. Avautuvat kolme taulunkehysikkunaa kurkistavat erilaisiin koteihin. Tästä aspektista tykkäsin kovasti! Vaan miten käy arjen pyörityksessä itsensä hylkiöksi tuntevan Nicon, ja onnistuuko äiti-Lemminkäinen tuomaan hänet takaisin Tuonelan joen partailta? Miten käy yhä huterammaksi käyvän Mairen ja pelastuuko Elinan ja Akun nariseva liitto? Toinen ei ole tarpeeksi läsnä pojan elämässä ja toinen halaa tämän hengiltä. 

Monen mutkan kautta päädytään varsin seesteiseen loppuun, joka ei ehkä ole ihan sellainen mitä odotti. Mainiota muuten että Maire-mummossa on muutakin kuin miltä päällepäin näyttää.

Esityksessä käytetään suomen lisäksi venäjää ja ukrainaa, ja tuomalla mukaan Anastasian saadaan otettua kantaa myös Ukrainan tilanteeseen.

Minna Suuronen on varsin erinomainen samaistuttavassa roolissaan. Kaiken arjen pyörityksen keskellä hänen Elinansa koittaa löytää omaakin aikaa meditaatioharjoituksilla. Toinen hersyvä roolityö on Marja-Leena Koukilla, tämän Maire on oikea ehta karjalaismummo! Energiaa! Varsinkin toisessa näytöksessä mummo on ihan timanttia. 

Herkullisen pienen roolin videolla tekee Elinan ja Akun parisuhdeterapeutti, jota esittää teatterinjohtaja Juha Kukkonen. Luoja paratkoon jos joskus tarvitsen terapeuttia parisuhteeseen ja tuommoinen osuu kohdalle. Mutta mikä pistämätön roolityö!

Ville Mäkelän tarkka valosuunnittelu ohjaa hienosti katseet aina oikeaan taulunkehykseen. Mika Haaranen vastaa hienoista erämaavideoista.

Näytelmä loppuu toiveikkaasti mustarastaan lauluun. Ihmisten elämä on muuttunut, luultavasti jopa parempaan suuntaan. Ei ehkä yhdessä, mutta paremmin. Ehkä on vielä toivoa, ripaus.


Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 3. lokakuuta 2024

Sinkkipojat / Helsinki 98, Vuosaaren ent. lukio 2.10.2024

Sinkkipojat on toinen Helsinki 98 -ryhmän Svetlana Aleksijevitšin kirjoihin perustuvaa sarjaa. Esityspaikka on sama kuin järisyttävän hienossa Neuvostoihmisen loppu -esityksessä eli ensi vuonna purettava Vuosaaren entinen lukio. Pieni ja rouhea tila, johon nämä esitykset sopivat erinomaisesti. Sinkkipojissa Ohjaaja (joka Venäjän sodan takia pysyttelee nimettömänä) paneutuu ryhmineen Afganistanin sodan (1979-1989) syövereihin. 

Jostain syystä tämä sota on Neuvostoliitossa (ja Venäjällä) vaiettu asia, ja nyt ääneen pääsevät sotilaiden äidit ja tukijoukot kuten lääkärit, entiset sotilaat ja kirjailija. Äitien tarinat riipaisevat eniten.

Esitys alkaa dramaattisesti. Marssivat sotilaat, sekä taustavideolla että paikan päällä, ja venäläinen marssimusiikki soi taustalla. Sotilaat ottavat ikonit, pistävät ne palasiksi kirveillä ja paloista tehdään puiset konekiväärit. Kuin lasten lelut, mutta varsin todentuntuiset. Ei sota ole lastenleikkiä, vaikka pihamailla lapset usein sotaa leikkivät. Varmaan Neuvostoliitossakin. Sodan tuntu ja uhka leijuu koko ajan mukana ja taustalla vaikka nyt pestään jälkipyykkiä. Tarinat ovat riipaisevia ja surullisia, kaikki on karua ja korutonta. Ontot katseet ja menetetyt elämät jäävät katsojan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Katsomo on hipihiljaa, tämä esitys todellakin koskettaa. 

Näyttelijänelikko Sami Lanki, Emilia Neuvonen, Elli Närjä ja Maksim Pavlenko taipuvat moneen ja pistävät itsensä likoon myös fyysisesti. Työskentely on pakotonta ja vahvaa. Anis Kronidova on suunnitellut puvut ja maskeerauksen, taitavaa työtä nekin.

Sinkkipojat on fragmentaarinen esitys, välillä ollaan Aleksijevitšin kirjan henkilöiden maailmassa, ja sitten hypätään hänen oikeudenkäyntiinsä. Hetkittäin on vaikea uskoa että voivatko ihmiset todellakin sanoa ja käyttäytyä näin. Uskon että sairaanhoitajat eivät kestäneet rintamalta palanneiden paikkaamista. Sota jossa äiti joutuu kadehtimaan toisia äitejä, joiden pojat palasivat vain ilman jalkaa tai kättä. Afganistanissa palvellut lääkäri ymmärtää nyt isäänsä joka ei halunnut puhua kokemuksistaan toisessa maailmansodassa. Vaikkei itse sotaa nähdäkään näyttämöllä niin kertomukset ja kokemukset tuovat sen eläväksi ja katsojille käsinkosketaltavaksi. 

Kuten Neuvostoihmisen lopussakin, ovat Pavel Semtšenkon lavastus ja valot erinomaisia ja ennenkaikkea videot. Dokumentaarisia ja visuaalisesti näyttäviä. Ohjaaja on suomentanut ja sovittanut teoksen yhdessä Martti-Tapio Kuuskosken kanssa. 

Sotilas ei voi sanoa että pelottaa. Vaikka pelottaa niin perkeleesti. Sodan arkiset kauhut, ihmisten hyväksikäyttö, se että rintamalle meneviltä otetaan kaikki arvokas ja uusi pois - sillä eihän siellä uusia uniformuja tarvitse. Toinen näytös on yhdenlainen näkemys Aleksijevitšin oikeudenkäynnistä, missä häntä syytetään kirjaansa varten haastateltujen äitien sanojen vääristämisestä. Äitejä loukkasi miten heidän sankaripoikansa esitetään kirjassa raiskaajina ja tappajina, jopa itkupilleinä. Hahmot ovat televisioruuduissa puhuvina päinä. Kiinnostava tehokeino. Oikeudenkäyntipöytäkirjateksti heijastetaan seinälle. Karua tekstiä. 

Argumentin mukaan kirjailija on tehnyt omaisuuden näiden sotilaspoikien elämillä, on vain reilua että äidit saisivat tästä osansa. Kirjailijan sodanvastainen monologi on mykistävän hieno. Miksi me ihmiset emme osaa elää ilman sotaa? Sananvapaus ja kirjailijan taiteellinen vapaus on tutkittavana. Miksi vain sodassa mukana ollut voisi tai saisi kirjoittaa siitä?

Sinkkipojat on vahva, pasifistinen teos, joka kaikessa karuudessaankin on todellista laatuteatteria. Erikseen pitää vielä mainita Tuomas Kantelisen tähän näytelmään säveltämä musiikki. Ukrainan tilanteen vuoksi tämä on edelleen todella ajankohtainen esitys. Menkää katsomaan, esityksiä jatketaan niin kauan kun katsojia riittää. Toivon että se on vielä pitkään.


Esityskuvien copyright Helsinki 98.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 2. lokakuuta 2024

Vuodenajat - puutarhatonttujen matkakuvia / Tanssiteatteri Hurjaruuth 2.10.2024

Mikä voisi olla ihanampaa kuin neljä puutarhatonttua touhuilemassa omiaan, vuodenaikojen vaihtuessa?Tanssiteatteri Hurjaruuthin syksyn koko perheen tanssiteos Vuodenajat - puutarhatonttujen matkakuvia on aivan hurmaava. Neljä taitavaa tanssijatonttua esittävät Vivaldin Vuuodenaikojen säestyksellä kukin oman soolo-osuutensa. Teatterin uuden taiteellisen johtajan, koreografi Jyrki Karttusen uusin teos on hirveän ihana ja innovatiivinen, ja hurmasi ainakin tämän aikuiskatsojan totaalisesti.

Jollain tavalla näen tämän sisarteoksena Karttusen Keijukaisneuvos Koo -teokselle. Näissä kömpelöissä (mutta ah niin sutjakoissa) tontuissa on jotain samaa kun eri viikonpäiviä personoivissa tyypeissä. Ruskeisiin haalareihin ja harmaisiin pipoihin pukeutunut nelikko yhdistelee tanssiin klovneriaa, miimiä, ja akrobatiaa, slapstick-komediaa unohtamatta. Keväällä aloitetaan ja Mikko Makkonen on hurmaava mummomaisessa kukkatakissaan ja alusvaatteissaan. Tanssissa on breakdancemäisyyttä. Kevät on arvaamaton, yhtäkkiä voi nousta tuulenpuhuri. Mutta perhoset lepattavat, vesi solisee kuin kutsuen hyppimään lätäköissä ja muuttolinnut palaavat. Rakastan sitä miten hienosti valoilla (Anna Pöllänen) ja äänillä (Tuomas Fränti) saadaan loihdittua esimerkiksi se lätäköissä hyppiminen.

Anna Sinkkosen lavastuksen keskiössä on valtava pahvinen kuvakirja, jonka sivuilta pompahtavat eri vuodenaikaelementit, ja vähän muutakin. Miten hieno kirja! Ja muutkin lavastuselementit ovat pahvia taitavasti hyödyntäviä. Sinkkonen vastaa myös pukusuunnittelusta, johon kuuluu kivoja väriläiskiä.

Kesä (Tanja Illukka) saapuu sinisellä kleinbussilla, kuinkas muuten. Kesään toki olennaisesti kuuluu laituri ja aurinko sekä telttailu. Kivasti androgyyni kesä onkii ja käy eeppisen taistelun kalan kanssa (tämä on lapsikatsojista tosi hauskaa). Takanani istunut lapsi henkäisi: "noin pieni kala ja noin iso hässäkkä"! Kalan sukellus katsomoon saa aikaan riemunkiljahduksia.

Myös pyykkinarujumppa possuineen ja käsittämätön jäätelötötteröshow herättävät katsojissa ihastusta. Ihmettelen itsekin vielä esityksen jälkeen miten se tötterötemppu tehtiin? Hienot hidastukset - kuka saa tötterön? Ja vähän jongleeraustakin. Hurmaava kesä!

Tanssijat ovat kyllä taitavia ja moneen taipuvia. Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu myös ihanan yleisötyöntekijä Pauliina Aladinin jutustelutuokio lapsikatsojien kanssa. Oli meitä aikuisiakin kourallinen, siis muitakin kuin päiväkodin työntekijöitä. Ehkä perheet käyvät enemmän viikonloppuisin kuin arkisin klo 10 näytöksissä, koska tämä on kyllä koko perheen esitys. Aikuisillekin varsin viihdyttävää.

Tietenkin syksyyn kuuluu keltainen sadetakki, sydvesti ja kumisaappaat. Syksy (Eero Vesterinen) koittaa saada puusta putoavia lehtiä takaisin. Turhaan. Lehtien heittely yleisölle sai aikaan tilapäisen hysterian ja koko esitys unohtui hetkellisesti. Pahvin monipuolinen käyttö lavastuksessa ja rekvisiitassa on kyllä esimerkkillistä. Syksyn tanssahtelussa on pieni Singing in the Rain -kohtaus ja näen vähän Chaplinin kävelyäkin siellä. Eikä onnistu tanssimuuvien opettaminen, ei.

Talvea taustoittaa hieno kaupunkisilhuetti. Tuuli puhaltaa, tontut ovat kaivaneet lapaset käsiinsä ja heittelevät lumipalloja. Hillitön lumisota robottimaisine liikkeeineen. Talveen kuuluu myös joulu ja yhdestä paketista paljastuukin pieni rengas, joka maagisesti kasvaa suureksi cyr-renkaaksi! Sillä Talvi (Milja Jaskari) taituroi ja yleisö on ihastuksissaan. Mikä hieno päätös monipuoliselle vuodelle!

Vuodenajat on hauska ja juuri sopivan mittainen myös lapsikatsojille. Siinä on paljon iloa ja leikkisyyttä ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia juttuja jotka kaikki tunnistavat. Tontut ovat hurmaavia! Ja teoksen visuaalisuus luottaa yksinkertaisuuteen mutta on kertakaikkisen nerokas. Lopun kukka on vielä piste iin päällä. Hurmaannuin! Esitykset jatkuvat ensi keväänä, menkää ja löytäkää sisäinen lapsenne.


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.