Jyväskylän kaupunginteatterin syysuutuus on Maija Vilkkumaan musiikkin perustuva musikaali Bosslady. Satu Rasila on ollut mukana käsikirjoittamassa Vilkkumaan kanssa ja myös ohjaa tämän. Lisäksi Eeva Kontu on sovittanut musiikin ja vastaa musiikkidramaturgiasta - voiko tästä taiteilijakolmikko enää koventua, mitä tulee musiikkipitoisen näytelmän tekemiseen? Rautainen tiimi ja kaikinpuolin kelpo esitys. Energiaa tihkuva Bosslady on houkutellut katsomoon paljon Vilkkumaan musiikin ystäviä, nuoria tyttöjä äiteineen, mikä ilahduttaa kovasti.
Alunperin Vilkkumaa teki 20-osaisen radiokuunnelman (tai radiomusikaali niinkuin sitä mainostettiin) Mä halusin olla suffragetti Ylelle vuonna 2017. Valitettavasti se ei enää ole Yle Areenalla kuunneltavana, mutta siitä sitten jalostui Bosslady.
Bosslady on täynnä menoa ja meininkiä. Se käsittelee tyttöjen (ja muidenkin) ystävyyttä, valtaa ja vastuuta, aktivismia eri muodoissaan ja myös vanhempien suhdetta lapsiinsa. Myös eri sukupuolten asema muuttuvassa nyky-yhteiskunnassa on vahvasti esillä. Ja feminismi eri muodoissaan! Pääroolissa on nuori Anni (Saara Jokiaho), joka etsii itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Anni tuntuu hieman ajelehtivan eikä oikein tiedä mitä tekisi ja minne menisi, saatikka kenen kanssa olisi. Poikaystävä tosikkomainen Tommi (Markus Virtanen) on pedantti bakteerikammoinen tylsä hipsteri. Toisaalta hän välittää Annista ja haluaa perustaa perheen. Anni ajautuu töihin isänsä mainostoimistoon, jossa on toinen toistaan dynaamisempia ja luovempia ihmisiä. Myös nouseva kyky copywriter Santtu (Miika Laakso) joka saa Anninkin pään pyörälle.
Annin perheeseen kuuluu niin energinen isä (Paavo Honkimäki) että hitaampia heikottaa sekä tunnettu feministitutkija-äiti (Tytti Vänskä), jonka (elämän)viisaus avautuu lopulta Annillekin. Annin pikkuveli (Sami Ulmanen) etsii itseään ja identiteettiään, ja pyörittää kuntosalia hieman yksinkertaisen kaverinsa Ramin (Jussi-Petteri Peräinen) kanssa, vaikka haaveileekin vaatesuunnittelijan urasta.
Ja sitten on Elli (Elina Saarela), Annin paras ystävä lapsuudesta asti. Tytöt ovat vannoneet olevansa aina ystäviä, ja aina auttavansa toisiaan, mutta elämä kuljettaa heitä eri suuntiin. Siinä missä Anni on varovainen ja jopa vähän hissukka, on Elli räväkkä aktivisti joka ajaa kaikkien vähemmistöjen oikeuksia intohimoisesti. Tyttöjen välille avautuu syvä kuilu, ja melkein loppuun asti joutuu jännittämään saavatko he paikattua välinsä, toteutuuko oikeus ja korjautuvatko vääryydet. Ellikin päätyy Annin isän mainostoimitoon hommiin, ja sieltä löytyy myös Ulla (Paula Honkimäki), josta tulee tuki ja turva tulevassa kriisissä.
Vilkkumaan musiikki kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. En ole koskaan ollut mikään Vilkkumaan ykkösfani, mutta tykkään hänen musiikistaan kun sitä radiosta kuulen. Nämä biisit ovat enemmän Vilkkumaa-biisejä kuin tyypillisiä musikaalibiisejä, mutta Eeva Kontu on kyllä tehnyt "musikaalimaiset" sovitukset. Rullaavia rokkibiisejä, balladeja ja kaikkea muuta. Ja esiintyjät tulkitsevat näitä antaumuksella, erityisesti kaksikko Jokiaho ja Saarela, kummatkin karismaattisia ja taitavia esiintyjiä. Kun he vetävät yhdessä biisiä Me ollaan siskot ("miten Lutakosta päästä voi San Franciscoon...") niin kyllähän siinä Lutakon kupeessa se tuntuu vieläkin todemmalta.
Muutenkin koko näyttelijäsakki on vedossa. Mainitsinko jo miten paljon energiaa väistötilan lavalle mahtuu, se ihan pursuaa katsomoonkin. Varsinkin joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, niistä iso kiitos myös koreografi Chris Whittakerille. Lasse Hirven johtama bändi vetää mallikkaasti ja kyllähän nää esiintyjät osaa laulaa, herranjestas!
Tinja Salmi on tehnyt lavastuksen kanssa mitä väistötiloissa nyt voi. Kaikki on hieman vaatimatonta, mutta pienillä elementeillä on saatu tehtyä niin kuntosali kuin moderni toimistotila ja hipsterikoti. Siirrettäviä ja liikuteltavia sermejä, toimistotuoleja jne. Salmen käsialaa on myös yksinkertaisen toimivat videot. Mutta lavastus ei ole tässä kyllä se juttu.
Tuomas Lampisen hieno puvustus sen sijaan jo vähän on! Esiintyjiä on iso joukko, ja erilaisia hahmoja ja kohtauksia paljon. Joten pukuja on, todella paljon! Perusarkivaatetta eli farkkutakkeja ja sellaista, mutta monenlaista glamöröösiäkin juttua nähdään. Ja kamalia kuntosalivaatteita. Erityisesti suffragettien asut, kenkiä ja hattuja myöten, on tosi upeaa katsottavaa.
Suvi Taipaleen kampaukset ja maskit viehättävät ja täydentävät esiintyjien lookit. Antti Silvennoisen valot ja Mika Filpuksen äänet viimeistelevät musikaalin lavakokemuksen.
On jotenkin surkuhupaisaa kuinka Anni vakuuttaa olevansa onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kun ei selvästikään ole. Kauppiksen vuosijuhlat jäykkine ihmisineen on surkuhupaisa ja ratkiriemukas kohtaus - Anni löytää sisäisen aktivistinsa! Ja kaikki nämä lavalle marssivat feministit Twiggystä Marlene Dietrichiin, tästäkin iso hatunnosto puvustukselle ja maskeeraukselle.
Ensimmäinen kokemuksen Jyväskylän kaupunginteatterin väistötiloista, minne he ovat nyt muuttaneet kahdeksi vuodeksi teatteritalon remontin alta. Paviljonki on tuttu paikka koiranäyttelyistä ja messuista, ja nyt sinne on tehty narisevilla tuoleilla katsomo. Jalkatilat ovat todella niukat ja muutenkin tuolit ovat todella epämukavat ja huonot istua. Lämpiötilat sen sijaan ovat viihtyisät ja vessojakin on riittävästi. Mutta tuolit ovat niin epämukavat että vierailut Jyväskylään saattavat olla tässä kahdeksi vuodeksi.
Minusta Bosslady on toimiva musikaali, vaikkakin jossain toisessa tilassa olisi päässyt vielä enemmän oikeuksiinsa. Suosittelen kaikille uuden kotimaisen musiikkiteatterin ystäville, ja erityisesti mikäli olet Vilkkumaan musiikin ystävä. Energiaa ja elämän suuria tunteita, ja aina ihana Saara Jokiaho pääroolissa - mikä voisikaan olla parempaa?
Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
