Tiina Puumalainen on sovittanut ja ohjannut tekstin, aika moderniksi tulkinnaksi. Jotenkin se herättää kahdenlaisia tunteita, niinkuin Shakespearen modernisointi aina minussa. Toisaalta on hyvä että vanhoja klassikoita tomutetaan ja raikastetaan, tehdään ihan kokonaan uusiksi. Mutta missä se raja menee? Vaikka tässä on Cajanderin vanhahtava käännös pohjalla, niin ei siitä kyllä ole jäljellä kuin rippeet. Shakespearen kaunis kieli on hukattu aivan totaalisesti. Työviksen versiossa kiroillaan ja ollaan modernissa puheenparressa visusti kiinni. Toimii välillä, mutta juuri tämä kieli muuntaa näytelmää. Se ei ole enää sama Myrsky, vaan jotain ihan muuta. Ja toisaalta hyvä että jokainen ohjaaja tekee siitä oman näkemyksensä.
Sitten on se ratkaisu että mukaan on ympätty tekstiä muistakin Shakespearean teoksista. Prospero lausumassa Hamletin säkeitä ei vaan toimi minulle. Tämä on muutenkin kuin selkokielistä Shakespearea nykyihmisille. Toimivaa sellaisenaan, mutta ei sitä mitä minä haluaisin kuulla kun olen teatterissa katsomassa Shakespearea. Ei näitä varmaan moni katsoja huomaa, mutta jos Shakespearen näytelmät ovat yhtään tuttuja niin osuuhan ne korviin.
Harmittaa kun runollisuus on kadonnut jopa Prosperon Uni-monologista! Joka muutenkin meinaa peittyä pauhuavan musiikin alle. Sen sijaan Arielin lukemat otteet sonetista 116 - joka määrittelee täydellistä rakkautta - sopii tähän esitykseen loistavasti. Myrskyistä ja laivoista siinäkin puhutaan; sopii hyvin teemaan.
Siis jos nyt siis lähtökohtaisesti unohdetaan Shakespeare, niin fantasianäytelmänä tämä toimii erinomaisesti!
Visuaalisesti Myrsky on ihan huikaisevan upea, kiitos Teppo Järvisen! Siis sellainen mikä lyö jalat alta ja luun kurkkuun. Koko valtavan suuri lava on hyvin käytössä. Prosperon ja Mirandan asumuksena on rapistunut betonikolossi, vanhat neonvalokyltit taustallaan. Saarella on tylyjä kivenlohkareita ja meri tuo rantaan jatkuvasti muoviroskaa. Alun haaksirikkokohtaus muovimeriverkkoineen, ja niillä hienosti toteutettuine merenkäynteineen, saa lisäpotkua Eero Auvisen mykistävästä valo- ja äänisuunnittelusta. Pidin erityisesti pistemäisistä siroavista valoista ja toisen näytöksen avaavista lattiasta kohoavista "tuliviivoista". Ja miten upeat projisoinnit! Ne koukerot rakennuksen seinissä olivat myös hienot. Kokonaisuus on todellista ilotulitusta kaikille aisteille. Jos kohta hetkittäin näyttelijöiden äänet jäivät äänimaton alle. Myös Pekka Siistosen musiikki sopii kokonaisuuteen hyvin. Mahtipontista ja myrskyävää.
Kun Ariel nousee ilmaan Kalevalan Louhen lailla ensimmäisen näytöksen lopuksi, niin katsomossa loksahtaa monen suu ammolleen, myös minun. Punaiset valospotit ja valkoiset vihmavalot, oudot ötökät ja oliot sekä valtava äänenpauhu. Tämä näky ei unohdu! Toisaalta jos rivillä 12 täytyy katsojien laittaa sormet korviinsa muutamassa kohtauksessa äänten takia, niin silloin on volyymit hieman liian kaakossa.
Parivaljakko Puumalainen & Järvinen on suunnitellut myös hahmogallerian pukuineen. Siinä missä Prospero hiihtää kauhtuneessa aamutakissaan ja Arielkin siivousmekoissaan, niin haaksirikkoinen hoviväki on verhottu kiiltävään mustaan nahkantapaiseen materiaaliin. Pröystäilevää, mutta sopii näille. Puvut täydentävät mahtipontisen visuaalisen kattauksen loistavasti.
Pentti Helin on varsin vakuuttava Prospero, Milanon syrjäytetty herttua, joka asuu maanpaossa omalla saarellaan. Joka taas on vääryydellä ja viekkuudella (ja ripauksella magiaa) varastettu alkuperäisasukkailtaan Calibanilta ja ennenkaikkea tämä äidiltä Sycoraxilta (jota ei kyllä edes mainita nimeltä). Klonkkumainen Caliban (Verneri Lilja) on alistettu orjaksi tekemään kaikki ikävät asiat. Jupisten ja muristen tämä kyllä palveleekin isäntäänsä, mutta kun kapinaan annetaan mahdollisuus, alistettu Caliban tarttuu siihen kaksin käsin.
Viaton ja raikas Miranda-tytär (Maija Lang) ei muista edellisestä elämästään hovissa kuin utuisia muistikuvia, ja muista ihmisistä ei sitäkään vähää. Onneksi isän kirjastosta löytyy sentään Romeo ja Julia (!) luettavaksi. Ei siis ihme että Miranda rakastuu ensimmäiseen kohtaamaansa muukalaiseen - onneksi Ferdinand (Saska Pulkkinen) sattuu olemaan potentiaalinen sulhanen. Ja kas, hänkin tykkää Romeon ja Julian traagisesta tarinasta. Nuoripari on itse viattomuus kaiken muun vehkeilyn keskellä.
Mainio ratkaisu on tehdä Prosperon assistentti-ilmanhengestä Arielista vanhempi, surumielinen siivoojahahmo! Jaana Oravisto on loistava roolissaan. Todella virkistävä ja erilainen Ariel tämä. On myös hellyttävää nähdä miten Ariel vapauden saatuaan taitaakin jäädä Prosperolle kumppaniksi.
Saarelle haaksirikkoutuu hieno huvipursi seurueineen. Prosperon toimesta joutuivat myrskyyn ja merihätään, kostoksi ketkuille sukulaisille. Tämä veneseurue jakaantuukin sitten harhailemaan pitkin saarta useaksi joukoksi. On viinaan menevä kolmikko Stephano (Samuli Muje), Trinculo (Jyrki Mänttäri) ja Adriana (Miia Selin), jotka ryypiskelevät ja sekoilevat pitkin saarta viinakärryjensä kanssa, toimivaa wifiä etsien. Huumoria joo, mutta aika halpaa känniörvellystä. Nämä törmäävät Calibaniin ja yhdessä suunnittelevat vallankumousta ja Stephanon nostamista saaren valtiaaksi Prosperon sijaan. No, arvatkaapa vaan toteutuuko tämä suunnitelma?
Sitten on toinen porukka Napolin kuningas Alonso (Juhani Laitala) luihun veljensä Sebastianin (Janne Kallioniemi) ja hovimiehensä Franciscon (Jari Ahola) kanssa. Siinä sakissa on mukana myös Prosperon vallananastajaveli Antonio (Aimo Räsänen) ja uskollinen hovimies Gonzalo (Matti Pussinen-Eloranta). Alonso suree poikansa Ferdinandin hukkumista ja muut juonittelevat ja sanailevat basalttilohkareiden välissä vaeltaessaan. Hyytäviä ihmisiä joille ei toivo mitään hyvää. Erityisesti Laitalan roolisuoritus jäi mieleen.
Prosperon henkilökehitys on kyllä vähän heittelevää. Aluksi hän puhkuu pyhää vihaa ja kohtelee katkerana kaikkia huonosti. Caliban on pelkkä orja, ja Arieliakin komennellaan kuin vanhaa piikaa. Jopa rakasta tytärtään hän kohtelee kuin pikkutyttöä. Ja Ferdinand ei todellakaan kelpaa Mirandalle sulhoksi, vaan joutaa mennä keräämään roskia rannalta. Kaikkien pitäisi tanssia miehen pillin mukaan. Vaan lopuksi suuri armo tuntuu täyttävän vanhan miehen sydämen, ja kaikki on anteeksiannettua ja yhtä auringonpaistetta. Muutos on tässä tulkinnassa kovin äkkinäinen ja hieman epäuskottava. Prospero oppii Arielilta että voi armahtaa ja antaa anteeksi. Ehkä suurinta kuninkuutta on luopua vallasta ajoissa? Nyt Prospero luopuu kaikesta: tyttärestään, vallasta, kaunasta ja taikavoimistaan. Mitä hän saa tilalle? Mielenrauhaa ja seesteistyyttä arvatenkin.
Koko esitys on rutistettu kahteen tuntiin eli mutkia on suoristeltu muutenkin. Näin ollen Myrsky tarjoaa huikean visuaalisen satumatkan pois arjesta. Ilmastonmuutoksen mörkö leijuu kaiken taustalla mutta sitä ei saarnata. Unohda Shakespeare ja koukeroinen kieli, nyt ollaan satuseikkailumatkalla ja kaikki on mahdollista!
Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti