Ateria / KOM-teatteri 6.11.2018

Jaahas. Mitäköhän tästä sanoisi. Räväkkää menoa KOMin lavalla taas kerran. Mutta ei yhtään sitä mitä odotin. Odotin ennenkaikkea vahvaa kannanottoa lihansyöntiä, eläinten oikeuksia ja muuta sellaista vastaan. Ei, vaan Ateria oli kyllä pikaruokaravintolaan sijoittuva komedia. Vai oliko se komedia? En ole ihan varma. Kyllähän tämä viihdytti, mutta mitä muuta se halusi sanoa? Ottihan Ateria kantaakin, mutta ei ihan sillä tavalla mitä odotin.

Katsomossa oli paljon nuoria; joku opiskelijaryhmä selkeästi. Aina ilahduttaa kun opettajat tuovat nuoria teatteriin. Joka kerta mietin näytelmävalintaa, ja heidän kokemuksiaan siitä. Usein koitan kyselläkin jotain, vaikka väliajalla (nyt ei sellaista ollut). Karkottaako joku tylsä klassikko, vai lähteekö joku teatteriin uudelleenkin onnistuneen esityksen jälkeen. Tämmöinen pikaruokakulttuurimaailmaan sopiva esitys, aika rouheine ja ronskeine kielenkäyttöineen, saattaa iskeä nuorisoon hyvinkin. Toivotaan niin.

Tuntui se iskevän vanhempiinkin katsojiin. Okko Leon kirjoittama dialogi sopii hyvin esintyjäkaksikon suuhun. Niko Saarelan Meke tulee hampurilaisravintolaan harjoittelemaan ja joutuu Juho Milonoffin esittämän Koistisen höykytettäväksi. Tämä on kokenut konkari, vaikkei mikään penaalin terävin kynä olekaan. Homma menee vähän sinne päin, oli kyse sitten hygieniasta tai asiakaspalvelusta. Koistinen pääsee pätemään, ja ottaa siitä kaiken ilon irti. Rooli on kuin tehty Milonoffille, joka on onnen omiaan räävittömissä ja anarkistissa hahmoissa (se toinen puoli on onneksi nähty myös mm. KOM-teatterin Veriruusuissa - taltiointi vajaat kolme vuotta Areenalla, vahva suositus). Ostaisinko tältä tyypiltä hampurilaisen, vaikka kuinka tehty 38 sekunnissa? En.

Välillä meno äityy karnevalistiseksi slapstick-menoksi. On paidatonta painonnostoa, asiakkaiden kiusaamista, läpänheittoa, teknomuuveja, kakkakepposia, laulunlurituksia. En saa oikein otetta, mitä Okko Leo haluaa katsojille sanoa. Vahvat Tomi Suovankosken suunnittelemat valo- ja videoefektit lisäävät hälyä lavalla - ja päässäni. Musavideosukupolvelle kuin tehty tämä; suositusikärajakin on 15 vee. Läpänheitto lavalla on nopeaa, hetkittäin tauotonta. Ihan sama mitä sanotaan, kunhan kokoajan ollaan äänessä.

Meke vaikuttaa alussa luuserityypiltä, jota Koistinen pomottaa surutta. Mutta sitten asetelma kääntyykin päälaelleen; Mekestä tulee vuoropäällikkö joka pääsee vuorostaan halutessaan pompottamaan Koistista. Joka edelleen on jumiutuneena taukotilan puntinnoston, epäonnistuneiden deittien ja hampurilaisiin räkimisen välimaastoon. Meke kyllä menee mukaan Koistisen lapsellisiin juttuihin, mutta samalla jotenkin etenee henkisen kasvun tiellä. Ja pieni hellä hetkikin nähdään, kun Mekellä on hoidokkina ravintolan riesa eli rotta.

Valtasuhteet. Eriarvoisuus. Siitä tässä taisi olla kysymys. Pieniä pistoja ilmastonmutoksen suuntaankin. Mika Leskisen ohjaus oli ehkä hieman epätasaista ja välillä homma meni ihan kohkaamiseksi. Nopeita leikkauksia ja tyylilajista toiseen hyppäyksiä. Reilut puolitoista tuntia mennä jyrätään vain yhdelle pienellä hengähdystauolla, joten katsojakin on hieman uupunut kaiken jälkeen. Suinkaan en sisäistänyt saatikka ymmärtänyt. Mutta ihan hauskaa oli silti.


Kuvien copyright Patrik Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.