Ensimmäinen puoliaika menee käytännössä näyttelijä Jarkko Lahden monologina. Tämän esittämä Viki on yhdenlainen suomalaisen miehen muotokuva. Tämmöisiä Vikejä taitaa tähän maahan vuonna 2016 mahtua aikamoinen määrä. Kun kaikki vieras ahdistaa. Viki löhöää kotona verkkareissa ja vinoon napitetussa ruutuflanellipaidassa, lippis vinossa. Viinaa ja nuuskaa kuluu, ja ajan tappamiseksi Viki kirjoittelee kärkkäitä mielipiteitään nettifoorumeille. Onko mitään asiaa mistä Viki pitää? No, isänmaa ja urheilu, sotaveteraanit ja vanhukset nyt ainakin. On Vikillä ongelmakin: "mä tiedän niin paljon ja olen niin viisas". Jaahas. Niinkö se meneekin.
Hassanin pizzapaikka on koittanut myrkyttää Vikin, pakki on ihan sekaisin, ja terveyskeskuksessakin oli venäläinen naislääkäri! Omissa elämäntavoissa tai missään muussakaan ei ole mitään vikaa tai ongelmaa, tietenkään. Viki on impulsiivinen, aggressiivinen, änkyräjuntti. Ei usko evoluutioteoriaan saatikka ilmastomuutokseen. Ja jos joku nyt haluaa halata ryssiä tai neekereitä, voi koska tahansa vierailla Venäjällä tai Ruotsissa. Onneksi Suomen maaseudulla on asiat vielä hyvin ja perinteisesti: vaimot leipovat ja miehet metsästävät.
Yksi Vikin - ja näytelmän - ongelma on se että tyyppi on niin överi. Tämmöisiä ihmisiä on, uskon vakaasti siihen, mutta kun tässä uskottavuus hieman kärsii kun tyyppi on NIIN överi. Viki melskaa ja mekkaloi. Vähän liikaakin. Hän näkee mieluummin nälkää kuin nykytaidetta. Ja urheilumiehenä on käynyt lenkillä viimeksi neljä vuotta sitten.
Tässä saa kyytiä monet eri ihmisryhmät. Vihreät kansanedustajat (eivät saa meikata), kommunistit ja vasemmistolaiset (jotka saisi painua vittuun täältä), Björn Wahlroos (joka vei sirpin ja vasaran kanikonttoriin), sossuämmät ja villatakkihomot, taiteilijat apurahoineen, Kansallisooppera ja Kiasma... Katsojaa naurattaa ja vähän mietityttääkin; saako tälle nauraa? (vastaus: tottakai saa).
Toisessa näytöksessä Vikin jääkiekkokassista pölähtää Simpeleen murretta vääntävä "Helinä-Keiju" (Alina Tomnikov). Juotuaan totuusjuomaa Vikikin joutuu tunnustamaan kipeitä asioita. Alkupuolen uhoaminen ja möykkä haihtuu, ja jäljelle jää surullinen suomalainen mies, joka on sössinyt itse omat asiansa. "Mä oon niin saatanan yksin". Niinpä. Ja siinä missä Vikin mekkalointi alussa ärsytti (jos kohta viihdyttikin), niin nyt tunnen hitusen sääliä ja sympatiaakin. Kuinka monen vihapuhetta netissä kirjoittavan änkyräjuntin taustalla on juuri näitä samoja juttuja kuin Vikilläkin?
Esityksessä on paljon liikettä, ja toinen ohjaajista eli tanssipuolen multilahjakkuus Hanna Brotherus lienee näiden takana. Tykkäsin siitä, että liikekieli oli niin isossa osassa esitystä. Matti Rasin ja Juha Hurmeen lavastuksessa on vain yksi jättikokoinen puutuoli ja tyhjiä kaljakoreja. Niiden päällä sitten kiipeillään.
Hurmeen tekstissä kielikuvia on paljon, toinen toistaan napakampia. Mutta loppua kohti teksti muuttuu hieman liian osoittelevaksi. Vaikka tätä kai koitettiin välttääkin. Nainen kertoo elämänohjeita Vikille, ja katsomolle. Kuinka elämä on ihanaa, vaikkei se aina ole kivaa. No ei ole ei, perkele.
Kaiken kaikkiaan kokonaisuus jää reippaasti plussan puolelle. Kyllä tässä parituntisen saa kepeästi kulumaan.
Kuvien copyright Tuomo Manninen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti