Tamperelainen Ahaa teatteri tekee kantaaottavia, ajankohtaisia juttuja ensisijaisesti nuorille, mutta hyvin ne tämmöiseen vanhempaankin katsojaan uppoavat. Uutuus"musikaali" (lainausmerkkien selitys myöhemmin) on nimeltään Katve. Musiikista vastaa Apulanta, tai lähinnä niin että Apiksen biisejä on soviteltu uudelleen, aika raikkaalla tavalla. Nimittäin jousille. Livejousia ei kyllä paikan päällä kuulla, mutta Ville Leppilahti on ne sovittanut ja äänittänyt, ja vastaa myös musiikin ohjelmoinnista ja äänisuunnittelusta. Koska onhan tässä muutakin ääntä kuin Apulantaa.
Esityksessä on kolme ongelmanuorta, jotka on valittu Oikea Polku -ohjelmaan, syrjäiselle Katveen saarelle (saaren taustatarina muuten muistuttaa mua kovasti Seilistä...). Siellä "sossuntäti" Minttu (Tiia Ollikainen) luotsaa näitä, sillä välin kun odotellaan ryhmän muita jäseniä saapuvaksi. Ja odotetaan. Ja odotetaan. Nelihenkisen porukan välit ovat kireitä puolin ja toisin. Sossutäti paljastuu omaa työharjoitteluaan suorittavaksi, jolla taitaakin olla omat syynsä olla paikalla. Juuri tuolla, tuohon aikaan, ja näiden kolmen teinin kanssa.
Nuorisoa edustaa kolme hyvin karrikoitua tyyppiä. Rääväsuinen Sini (loistavan lauluäänen omaava Henna Wallin) on kauhea ostarinjengin pimatsu. Näitä on kyllä nähty! Konsta(ntin) (karpaasimainen Pekka Hänninen) on mykkyyttä lähentelevä jäyhä jätti, joka notkuu ostarin jengissä myös, jonkunlaisena henkivartijahahmona. Mutta löytyypä Konstastakin ääni! Syrjäytynyt laitoksessa asuva Aki (Seppo Paajanen) on sitten se räyhäävä, provosoiva ja lyhytpinnainen kriminaalinalku. Paajanen on ihan mainio räjähtävänä Akina, josta kyllä sitten paljastuu se herkkäkin puoli (se anteeksipyyntökirje äidille, niisk!).
Kaikilla on oma tarinansa ja taustansa, jokainen oikeastaan yhtä liikuttava. Varsinkin Konstan kertomus koskettaa; siinä missä muut haluavat olla uniikkeja ja individualisteja, niin Konsta haluaa olla samanlainen kuin muutkin, oman taustansa takia. Tykkäsin myös Konstan puhetyylistä ("Suomi pidä ei erilaisista") ja miten se puhe muuttuu soljuvammaksi kun poika pääsee vauhtiin. Sitäpaitsi onhan se liikuttavaa, että hän on mukana saarella vapaehtoisesti, vain kuuluakseen jengiin.
Saarelle saavuttuaan kaikki räpläävät kännyköitään kiivaasti, mutta Katve on nimensä mukainen ja mitä tekee älypuhelimella ilman signaalia? Joutuu ottamaan kantaa asioihin, ja kontaktia ihmisiin siinä vieressä ja ennenkaikkea olemaan läsnä. Tämä nuorisojoukko joutuu saarella mankelin läpi. Mankelin, jonka kampea vääntää Minttu. Himpura miten tällä muuten naksahtaa päässä! Upeasti.
Ihminen on outo eläin, eikä aina suostu näkemään sitä mikä on silmien edessä. Niinpä. Tässäkin onneksi voisi sanoa, että tarinalla on jonkunlainen sovitusmainen loppu, vaikkei ehkä paha saakaan palkkaansa, niin kuitenkin ostarin prinssi ja prinsessa saavat toisensa. Rakkaudesta se hevonenkin potkii. Sovitus ja anteeksianto, valinnat ja omien tekojensa seuraukset. Kosto ja onko se oikeutettua? Oikeus ja kohtuus. Esityksessä nähdään orastus näiden nuorten henkisestä kasvusta ja muutosprosessin alkua. Ehkä kaikki ei ole vielä menetettyä?
Ajankohtaista oli myös Sinin avautuminen siitä millaista on olla 15-vuotias nuori tänä päivänä ja tässä maailmassa. Kun ulkonäkö on jatkuvasti suurennuslasin alla, kun niin monet miehet hymyilevät lipevästi ja ehdottelevat ja jopa koskettelevat. Kun ottaa aggressiivisen asenteen, niin muut pelkäävät ja kovan suojakuoren alla ei satuta. Ainakaan niin paljoa.
Juho Lindströmin suunnittelama lavastus on simppelin nerokas, sellaisia laiturimaisia elementtejä minkä päällä loikitaan pitkin ja poikin. Ja valosuunnittelu (a'la Antti Kauppi) toimii hyvin tunnelmaa luoden. Ja kyllä Muranen on taitava, kertomaan ja näyttämään meille yhden näkökulman nuorten elämän todellisuuteen vuonna 2016.
Apulannan biisit, ja erityisesti lyriikat, istuvat tarinaan kuin nenä päähän. Siitähän ne monet kertoo, näistä samoista tunteista mitä nuoret (ja miksei me vanhemmatkin) joutuvat käymään läpi. Kun päässä ja kropassa myllertää. Mutta miksi tämä ei sitten ole mielestäni musikaali? No, vaikka mukana on kahdeksan Apulannan biisiä, niin ne ovat vain osana tarinaa; musiikki ei ole niin suuressa roolissa kuin voisi ajatella. Laulut kyllä kuljettavat tarinaakin mukanaan, ei sillä. Mutta että musikaali. Jaa-a, missä se raja sitten menee, musiikkipitoisen draaman ja musikaalin välillä.
Kyllä Katvetta kehtaa suositella muillekin kuin nuorille, mutta erityisesti toki heille.
Valokuvien copyright Miika Muranen ja Jari Kivelä
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti