torstai 6. maaliskuuta 2014

Oh What A Lovely War / Theatre Royal Stratford East 6.3.2014

Uudelleenlämmitys 50 vuotta sitten samassa paikassa esitetystä sota-aiheisesta agitprop musiikkinäytelmästä.

Tämä oli mun reissun ainoa juttu mihin ei ollut ennakkoon lippuja, koska esitykset oli loppuunmyytyjä. Niinpä rohkeasti hurautin junalla Stratfordiin itä-Lontooseen koittamaan onneani. Peruutusliput tulivat myyntiin klo 12, ja koska olin aamulla niin hidas lähtemään liikkeelle yöpaikkani sohvalta, niin olin paikalla vasta n. vartin yli. En tiedä oliko lippuja ollutkaan myynnissä, mutta ei ainakaan enää ollut mitään. Pääsin jonotuslistalle kakkoseksi.

Palloilin sitten siellä Stratfordin ostarilla, ja kävin siinä vieressä massiivisessa Westfieldin ostarillakin, missä en ole käynyt sitten muutamaan vuoteen. Kerran kävin kysymässä lipputilannetta, mutta ei mitään uutta. Suurin osa katsojista oli koululaisryhmiä, ja lipunmyyjä kertoi että varmaan siitä porukasta on joku perunut...

Näinkin voi ihmisiä ohjata teatteriin, eli ostarin lattiamainoksia

Istuin siinä pihalla sitten nauttimassa pastasalaattia lounaaksi (oli aurinkoinen ja kiva keli) ja odottamassa että joku peruisi... Joskus 20 vaille siirryin takaisin sisälle lipputoimistoon, jossa sitten sellaisen vanhemman rouvan kanssa odoteltiin. Ehkä 5 vaille sitten kävi ilmi että joku oli jättänyt lippunsa hakematta, ja saimme paikat! £19 puntaa kappale ja permannon keskellä, ihan loistavat paikat. En tiedä oliko ne niin halvat siksi kun joku oli ne jo maksanut kuiteskin. Ihan sama! Se vanhempi rouva oli oikein mukava, juteltiin väliajalla paljon ja käveltiin asemalle yhtä matkaa sitten esityksen jälkeen.


Itse Theatre Royal Stratford East oli tosi kaunis sisältä, ja nyt oli vielä koristeltu erityisen patrioottisesti esitystä varten. Oh What A Lovely War oli siis ensimmäisen maailmansodan aikaisia kappaleita ja tapahtumia sisältänyt musiikkipitoinen näytelmä/revyy. Ratkihauska, mutta toki myös vakavia teemoja ja surullisia juttuja sisältänyt pläjäys. 50 vuotta sitten sitä esitettiin samassa paikassa suurella menestyksellä. 1969 on tästä tehty leffakin (ohj. Richard Attenborough) joka ilmestyi Suomessakin nimellä Oi! Mikä ihana sota. Alkuperäinen tuotanto ei sensuurin takia päässyt West Endille ennenkuin Prinsessa Margareta puuttui asiaan (kertoi Wikipedia).


Harlekiiniasuihin puetut esiintyjät johdattelivat katsojat sodan syttymissyistä aina katkeraan loppuun asti, suurimpien taisteluiden kautta. Tässä hyödynnettiin niin videomateriaalia kuin taustalle heijastettuja tekstijuttujakin. Esim. tappiolukuja eri taisteluista liukui tekstinä katosta laskettua kapeaa teksti-valkokangasta pitkin. Tyyliin: "28,000 dead, gained 5 yards" and "Average life of a machine gunner on the western front: 15 minutes".


Välillä tyypit veti siihen valkoisten asujen päälle eri maiden uniformuja ja oli kaikenlaista juttua, esim. eri kansakuntien välisiä kilpailuita jne. Koko ensimmäinen puoliaika oli hyvin kevyttä ja hauskaa, vaikka tietenkin sotateemaista. Toinen puoliaika mentiinkin sitten kokoajan synkemmissä tunnelmissa.

Koska katsojista suurin osa oli koululaisia, niin yksi harlekiineista tuli meille (meitä oli parikymmentä muutakin katsojaa) että voitasko me laulaa sitten kunnolla, kun ei ne lapset osaa sanoja. Muutamassa kappaleessa kun oli yleisölaulua kanssa. Ei nää mummo-osastokaan kauheesti laulanu.


Esiintyjillä oli vaikuttavia meriittejä, mutta varsinaisesti ei mulle kovinkaan tuttuja. Isoin nimi taisi olla Caroline Quentin, kenellä on pitkä ura niin teatterissa kuin televisiossakin takana. Kaikki olivat erinomaisen hyviä esiintyjiä, niin miehet kuin naisetkin.

Vaikka lopussa oli tippa linssissä niin silti olin todella tyytyväinen kokemukseen. Hienoa musiikkia, hienoja esiintyjiä ja kaikenkaikkiaan mukava iltapäivä.

Myynnissä oli myös kopiota alkuperäisestä käsiohjelmasta


Jos silloin 50 vuotta sitten kriitikot eivät niin ylistäneet (vaikka yleisö tykkäsi) niin eivät nytkään. Mutta edelleen yleisö tuntuu ihastuneen. Koululaiset nyt on pakotettuja osallistumaan (WW1 opetussuunnitelmassa) ja vanhemmat ihmiset nostalgioimassa. Mutta käsittääkseni tämä on ollut suosittu myös muidenkin keskuudessa!

Michael Billington (Guardian):

If ever a show deserved to be called "iconic" it was Joan Littlewood's original 1963 musical entertainment. It shifted attitudes to the first world war and was counterpoint to jaunty songs and hideous battle statistics. But Terry Johnson's revival, while retaining such vital features as the pierrot costumes and the newsreel ticker tape, is no slavish carbon copy, but a reimagining of a show that still leaves one emotionally devastated.

Yksi seuraamani blogisti There ought to be Clowns kirjoitti:

The show itself uses the device of a pierrot entertainment full of music and sketches to both undercut and counterpoint expectations – evoking the correct period sensibility and offering a unique commentary on the action. This bracingly satirical format is powerful but does feel a little too weighted at times and occasionally is rushed in the hectic pace of Terry Johnson’s production. It is much more effective in the quieter, stiller moments – the Christmas Eve truce with its refrain of Stille Nacht and subsequent bawdy response; Caroline Quentin’s bone-chilling music hall recruitment number; Michael Simkins’ aristo unable to admit how thoroughly out of his depth he is. 


Naisten esiintymiskuva copyright Francis Loney

Miesten esiintymiskuva copyright Donald Cooper
Muut kuvat omia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti