Eli nyt oltiin siellä vintillä, varsin pieni tila. Mitään lavaa ei ollut, vaan molemmin puolin lattiaa on 3 riviä tuoleja nousevassa katsomossa. Keskelle tehty simppeli hotellihuonetila eli lähinnä 2 sänkyä.
The Pass oli tarina jalkapallon maailmasta. Ensimmäisessä näytöksessä 17-vuotiaat sällit & kaverukset Jason (Russell Tovey) ja Ade (Gary Carr) valmistautuvat bulgarialaisessa hotellihuoneessa seuraavan päivän tärkeään matsiin. Hurttia läpänheittoa ja hyppynarua... Poikien välillä on monenlaista jännitettä. Vain toinen heistä pääsee jatkamaan peliuraansa tulevan pelin jälkeen, ja asiaa on vaikea käsitellä. Illan aikana tapahtuu kuitenkin muutakin, mutta mitä, selviää vasta kolmannessa näytöksessä.
Toisessa näytöksessä Jason on jo 24 v, ja maailmankuulu futistähti. Hotellihuone on laadukkaampi, ja tällä kertaa seurana on baarista pokattu tanssijatar. Näiden välisestä keskustelusta käy hyvin ilmi, että Jasonilla on perhe kotona Englannissa ja lopulta myös sekin, että Lyndsey (Lisa McGrillis) onkin palkattu hommaan, salakuvaamaan tähden hairahtumista huonoille teille.
Kolmas näytös sijoittuu vielä parempaan brittiläiseen hotellihuoneeseen, minne Jason on asettunut semi-pysyvästi, tavarat säilytyksessä jossain varastossa. Jason on 29-vuotiaana maailman huipulla, mutta ihmisenä raunio. Fysiikka alkaa pettämään, perhettä ei enää ole, ja viina ja särkylääkkeet kuuluvat kuvioihin. Jason on kutsunut paikalle vanhan kaverinsa Aden, joka on jättänyt futiksen aikapäiviä sitten ja toimii nykyään yrittäjänä. Tällä on menestyvä putkimiesyritys, mukava poikaystävä, asiat reilassa - ja sitten kuvioihin ilmestyy Jason, joka koittaa houkutella tätä putkirempan varjolla asumaan Kreikkaan, hankkimaansa loma-asuntoon.
Miehet koittavat selvitellä välejään; yhteyttä ei ole tullut pidettyä 12 vuoteen. Ja miksi? Kaikelle on selitys... Myös sille miksi Jason antoi semiammattilaisen prostituoidun kuvata heidät petipuuhissa 5 vuotta aiemmin, vaikka tiesi että se leviää julkisuuteen. Ja miksi Jason on jatkanut uraansa menestyksellä, ja Ade ei, vaikka kumpikin tietää hänen olleen se parempi pelaaja teininä.
Humalaisiin bileisiin kutsutaan myös hotellin nuori harjoittelijapoika Harry (Nico Mirallegro, ekassa teatteriroolissaan), alunperin tuomaan ruuvimeisseliä, jolla saisi telkkarin irroitettua seinästä ja heitettyä kadulle. No, Jason kohtelee tätä aika halvasti. Ottaen mukaan bileisiin, mutta sitten myös hyväksikäyttäen. Huone pistetään remppaan...
Näytelmä on erittäin ajankohtainen teemoiltaan. Juuri aiemmin tässä kuussa saksalainen ex-ammattilaisjalkapalloilija Thomas Hitzlsperger tuli kaapista ja olympiamitalisti uimahyppääjä Tom Daley viime syksynä. Eli uskomaton myytti että kaikki (huippu)urheilijat olisivat heteroita alkaa pian (onneksi) murenemaan. Ja siihen väliin tämä tarina uppoaa kuin veitsi voihin. Jason ei ole oikein tainnut myöntää itselleenkään kiinnostustaan miehiin, ja on rakentanut ympärilleen hyvät kulissit avioliittoa ja nettiin vuodettua heteroseksivideoita myöten. Mitä bulgarialaisessa hotellihuoneessa tapahtui vuosia aiemmin ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään, ei Jasonin, eikä varsinkaan Aden mielestä.
Tarina on aika traaginenkin, siis se yleinen seikka mitä kaikkea huippu-urheilija uhraa uransa ja maineensa vuoksi. Tässä tapauksessa minuutensa, parhaan kaverinsa, ja terveytensäkin. Vaikka näytelmä on tosi hauska, niin se pohjavire on aika masentavakin. Mutta silti niitä hauskoja hetkiä on kosolti, kuten vaikkapa se kun Jason tuhrii naamansa Nutellaan ja kiusaa kauhealla afrikkalaisaksentilla Adea. Ja se dialogi on hersyvän nokkelaa ja verbaalista iloittelua.
Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Russell Tovey on aivan älyttömän hienossa vedossa ja menee fysiikankin puolesta melkein läpi jalkapalloilijana. Samoin Gary Carr, joka on vielä timmimmässä kunnossa. Seikkaa ei voi olla huomaamatta, koska kumpikin esiintyvät suurimman osan näytelmästä kalsareissa. Tai vieläkin vähemmissä vaatteissa. Lisa McGrillis ja Nico Mirallegro ovat kumpikin myös tosi hyviä ja sopivia rooleihinsa.
Ohjauksesta vastasi John Tiffany, joka vastasi myös Royal Courtin loppuvuoden hitistä Let The Right One In. Mä en löytänyt tästä produktiosta oikeastaan mitään moitittavaa. Ja tarttee sanoa että teatteri missä käsiohjelma maksaa vain £3, ja sisältää näytelmätekstin, on paras! Tai sanotaanko niin että sillä hinnalla saa näytelmän, missä samassa on myös käsiohjelma. Sitäpaitsi Royal Courtin ravintolassa on tosi hyvä viinilista ja hyvät hampurilaiset myös. Ehkä uusi lemppariteatterini Lontoossa, nyt 2 hienoa kokemusta sieltä - je keväällä lisää!
Halusin alunperin nähdä tämän koska en ole Russell Toveytä nähnyt lavalla ennen. Mutta osoittautui lottovoitoksi muutenkin. Toveystä oli muuten hyvä haastattelu Evening Standardissa juurikin eli 21.1.2014. Puhuu paljon muustakin kun tästä näytelmästä.
“You don’t want to say it’s a play about a gay footballer because Jason may be gay but he doesn’t identify himself as such,” says Tovey of his closeted character. “So it’s a play about how he’s betrayed friendship and signed a pact with the devil for his career. He’s not sad because he’s gay. He’s fucked up, and it’s his choice.”
Näytelmän jälkeen piti jäädä stage doorille notkumaan, ja ei siinä muita sitten ollutkaan. Ei tarttenut kauhean kauaa sateessa odottaakaan. Sain kaikilta nimmareita ja kuvia ja oli tosi kiva jutella hieman pidempäänkin. Kaikki olivat superkohteliaita ja mukavia. Tämä oli vika ennakkonäytös ja ensi-ilta oli sitten seuraavana päivänä.
Arvostelut ovat olleet tosi hyviä, ja ihan syystä. Telegraphin Charles Spencer antoi 4 tähteä:
I wasn’t expecting to enjoy this play.... Yet within moments of the kick off of John Donnelly’s play I was gripped, and I remained gripped until the final whistle.
The play tackles one of the grubby little secrets of football – the homophobia and secrecy about sexual orientation that appears to be embedded in the game. There are no openly gay footballers in the top four leagues of British football.
There are a lot of jolting surprises in the course of the play and passages when it grips like a psychological thriller. Even more startling for me was the fact that as Jason talks about his career and the pressures of the game, I found that I was becoming genuinely interested in football talk.
Henry Hitchings Evening Standardissa antaa myös 4 tähteä:
Donnelly’s writing is wittily observant, and appreciating it requires no great love of football. His finishing could be more clinical but there are moments of sparkling skill. John Tiffany directs fluently, Gary Carr does a lovely job of evoking Ade’s vulnerabilities, and Tovey is on exhilarating form as the imperious, treacherous, secretly heartsick Jason.
Financial Timesin kriitikko Sarah Hemming antoi myös 4 tähteä:
Michael Billington (The Guardian) ei tykännyt ihan varauksetta - 3 tähteä:
Even if the play turns into a generalised attack on celebrity culture, it is directed in the Theatre Upstairs with ferocious energy by John Tiffany and gets a commanding performance from Russell Tovey as Jason. What Tovey captures superbly, apart from Jason's physical fitness, is his shift from a nervy but determined teenager into a hollowed-out figure who has paid the price of fame. Gary Carr lends his Nigerian team-mate, Ade, exactly the right air of perplexed decency, and there is good support from Lisa McGrillis as a garrulous table dancer and Nico Mirallegro as a star-struck bellhop. I just wish the play, on the ball in so many ways, did not finally lapse into moralising censoriousness.
Yksi mun suosikkiteatteriblogisti Revstan piti näytelmästä myös.
What is obvious as Jason's story plays out is how corrupting fame and and the pursuit of success becomes for him. In the second hotel scene he springs a honey-trap and talks of the impact it could have on his earnings through endorsements. Ultimately he sacrifices family to preserve his image and quieten rumours about his sexuality.
He makes fame ugly and just how ugly is reserved for the final scene where he and Ade are reunited after a long period of no contact. It is ironic when the beautiful athletic physique is part of the idolisation and success - David Beckham certainly wouldn't have made as much money had he looked like Goofy.
Ogling aside, The Pass is a refreshingly contemporary play, with a dialogue that is sharp and witty. It raises questions about the intoxication of fame from those who become idolised to the fans and the story hungry media. And while some of the football references went over my head, the psychology of playing was fascinating.
Pieni 4 minuutin video missä ohjaaja Tiffany ja näytelmäkirjailija Donnelly sekä Tovey & Carr kertovat näytelmästä ja sen teemoista.
Ylin kuva copyright: Johan Persson
Ylemmät esityskuvat copyright: Alastair Muir
Toiseksi alin kuva copyright: Manuel Harlan
Alin kuva copyright: Tristram Kenton
Stage door kuvat omia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti