Siinä missä vieläkin pohdin oliko Richard II kuinkakin hyvä, niin tän illan esityksestä ei tarvitse pohtia sekuntiakaan. Huh, aivan täysin huimaavan hienoa teatteria!! No, 6 erinomaista näyttelijää lavalla, näytelmä joka on hauska ja synkkä ja ihana...
Tarkempaa analyysiä kun laskeudun pilvistä!
Illan kohokohta (itse näytelmän ohella) se kun Ben Whishaw muisti että olen Suomesta, hmmm... No oli toki kolmas kerta tänä vuonna kun herran tapaan, ja joka kerta vienyt jotain tuliaisia ja kortinkin ja jutellut vaihtelevan pituisia aikoja. Mutta silti. Hei oikeesti, se tapaa kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä joka ilta stage doorilla.
************
No niin, muutamien tuntien yöunien jälkeen voisin kirjoittaa pari sanasta lisää näytelmästä. Kirjoitan siitä varmaan lisää tiistain jälkeen, kun käyn V&A arkistossa katsomassa alkuperäisen version Royal Courtista.
Mojo on Jez Butterworthin eka näytelmä, sama ohjaaja kuin 1996 versiossakin eli Ian Rickson. Tarina sijoittuu Lontoon Sohoon, erääseen kuumaan heinäkuiseen päivään 1958. Näytelmän tapahtumapaikka on rokkiklubi Atlantic. Sen omistaja Ezra (jota ei koskaan nähdä lavalla) ja kilpaileva klubinpitäjä/gangsteri Sam Ross (jota ei myöskään nähdä) kiistelevät 17-vuotiaasta lupaavasta rokkistara Silver Johnnystä (Tom Rhys Harries). Aina siihen pisteeseen että Ezra päätyy kahtia sahattuna klubinsa roskiksiin...
Siinähän sitten ollaan, mitä klubille tapahtuu. Ezran psykopaattinen poika Baby (Ben Whishaw) haluaisi toisaalta ottaa ohjat, mutta niin tekee myös Mickey (Brendan Coyle), joka on ollut jonkunlainen apulaisjohtaja paikalla. Lisäksi klubin henkilökuntaan kuuluvat pukumiehet Potts (Daniel Mays) ja Sweets (Rupert Grint), joista jälkimmäinen oli myös koko henkilökunnan huumediileri :-)
Kuudes henkilö on Skinny (Colin Morgan), myöskin työntekijänä klubilla, ja ainakin Babyn sanojen mukaan tähän ihastunut (ainakin pukeutuu samoin). Baby kiusaa muita, sekä miekalla että myöhemmin muutenkin. Enpäs kerro juonesta enempää... etten pilaa yllätyksiä. Mutta tokassa näytöksessä ollaan viettämässä yötä klubilla koska pelätään Sam Rossin kostoretkeä... Hyvin musta komedia, kaiken kaikkiaan.
Kaikki näyttelijät olivat rooleissaan tosi hyviä. Tom Rhys Harrisin rooli oli pienin, eikä kovin montaa repliikkiä sanonutkaan. Suurimman osan ajasta kun oli lavalla roikkui nilkoistaan ketjuissa katosta... Daniel Mays oli tosi tosi hyvä, just hiljan näin sen Donmarissa The Same Deep Water As Me:ssa (josta kirjoitan ihan pian). Positiivinen yllätys oli myös Rupert Grint, joka nyt oli ensimmäistä kertaa teatterilavalla. Sweets on epävarma ja vähän nössykkä hahmo, joka hermoilee kovasti kuolevansa. Rupert oli oikeasti kyllä hyvä, eli kai se Harry Pottereissa näytteleminen on ollut opettavainen kokemus.
Brendan Coyle on varmaan nykyään tunnetuin Downton Abbey-sarjan hovimestarina, ja tämä oli kyllä hyvin erilainen rooli :-) Mickey on se aikuinen joka koittaa pitää tätä poikalaumaa ruodussa. Ei aina niin onnistuneinen seurauksin. Ja itselläkin on luurankonsa kaapissa, mikä käy ilmi toisessa näytöksessä.
Tosin hienon show'n tekee myös Colin Morgan (allaolevassa kuvassa rappusilla). Viimeksi näin hänet kesäkuussa Globen Tempestissä Arielin roolissa, ja tämä oli tottakai hyvin erilainen rooli. Torttutukkamalli ei kyllä sovi Colinille, koska sillä on niin isot hörökorvat :-) Varsinkin lopun kuolinkohtaus on erinomainen! Ja tarttee sanoa että ei se hullumpi kroppa ollut Colinillakaan...
Mutta tietenkin paras kaikista on Ben Whishaw. Enkä sano tätä nyt pelkästään siksi että on mun suosikkimies. Babyn psykopaattinen rooli on vaan tosi herkullinen. Hetkittäin tämä on ihan järkevän oloinen tyyppi, mutta pikkuhiljaa tämä ulkokuori murenee... Useita kertoja Whishaw myös laulaa pätkiä, ja ekan näytöksen lopun tanssikuviot on vaan jotain huikeaa. Ihan älyttömän hieno esitys. Piti vielä lisätä että mies on kyllä tainnut käydä salilla, koska ei ollut ihan kamalan rimpula, vaan tosi timmissä kunnossa. Ilman paitaa liihottaminen lavalla oli mukava bonus.
Pidin tästä siis kovasti paljon. Lavastus oli oikein passeli ja musiikki yllättäenkin pienessä roolissa vaikka kyseessä oli kuitenkin musiikkiklubille sijoittuva näytelmä. Muutama äkillinen ja yllättävä kohtaus. Whishaw heiluttamassa miekkaa oli näky mikä ei hetkeen unohdu!
Esityksen jälkeen stage doorille, jossa oli useita ihmisiä jo siinä vaiheessa kun menin hakemaan ennen kuutta lippujani! Siellä oli turva-aidat ja kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Ehkä toista sataakin. Mä aattelin strategisesti jäädä sinne laitamille odottamaan. Mutta näyttelijät kävivät kukin about vuorollaan siinä raapustamassa nimmareitaan, ja menivät takaisin! Lopulta turvamies alkoi keräämään aitoja pois ja sanoi että menkää koteihinne.
Stage door on siis tuolla kaukana, valolyhdyn kohdalla (vika vaalea talo oikealla)
No, siirryin takaisin teatterin edustalle, missä kaikki näyttelijät olivatkin, tekemässä lähtöä. Sain siitä sitten bongattua kaikki muut paitsi Daniel Maysin. Ja itseasiassa Brendan Coyle oli kadonnut kanssa jonnekin, mutta siltä mä sain nimmarin sieltä oven edustalta, koska siinä vaiheessa oli vähentynyt väki jo hieman. Rupert Grintille annoin suklaata, samoin kuin Colin Morganille.
Tärkeintä oli kuitenkin tavata Ben, että sain annettua hienot tuliaiseni sille. Olin tilannut Minjalta käsintehdyt kissatyynyliinat ja ne olikin tosi makeat. Ei Ben tietty avannut pakettia, mutta oli oikein otettu, halusi kätellä sun muuta. Ja muisti että mä olen Suomesta :-) Juteltiin siinä muutenkin hetki niitä näitä. Tarttee mennään nyt alkuviikosta uudelleen stage doorille kysymään mitä tykkäsivät siippansa kanssa personoiduista tyynyliinoistaan. Niiden lisäksi oli suklaata ja karpalolikööriä (koska Tennant ei huolinut :-) ).
Harold Pinter on kiva teatteri, kaunis ja kompakti. Vai mitä sanotte, kuva on otettu permannon tokalta riviltä taaksepäin. Mulla oli älyhyvä paikka, tokan rivin keskellä, ja onneksi vieressä ei istunut ketään, koska mulla oli niin paljon tavaraa (tulin siis suoraan Stratford-upon-Avonista).
Lippu maksoi muistaakseni £42, mikä on oikein edullinen. Muuten lippujen hinnat 10-85. Laitan sitten kritiikkejä kunhan niitä ilmestyy. Muutama kaveri on käynyt jo katsomassa, ja ainakin Revstanin blogissa tästä useampiakin kirjoituksia: ensimmäiset mietteet, seuraavat ajatukset ja kolmas kerta, enemmän analyysiä Babyn hahmosta. Myös The Other Bridge Project bloggasi aiheesta.
Ehdottomasti vuoden valopilkkuja mitä tulee teatteriin. Esityksiä on tammikuun loppupuolille, joten voisin lämpimästi suositella kaikille Lontoon kävijöille. Lippuja saa vielä ihan hyvin, mutta veikkaan että ei ehkä kauaa, kun sana kiirii ja kritiikit ilmestyvät (press night on 13.11.).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti