tiistai 15. lokakuuta 2024

Angels in America / Kansallisteatteri 14.10.2024

Tony Kushnerin loistava näytelmä Angels in America saa Kansallisteatterissa arvoisensa tulkinnan. Linda Wallgren on tehnyt mestarillisen työn ensinnäkin sovittaessaan alunperin kahdessa osassa esitetyn ja todella pitkän teoksen neljään tuntiin, Kushnerin luvalla. Ja toisekseen ohjatessaan tästä niin ehyen ja kiinnostavan esityksen. Loistava ensemble, muutenkin huipputiimi tekemässä sekä Kansiksen osaava tekniikkaporukka loihtii katsojien eteen sellaista teatterin taikaa ettei paremmasta väliä.

Angels in America on aikansa kuva eli esittää hyvin myös vuotta 1985. Mutta ei tämä ole mikään pölyttynyt kasarikuvaus millään mittapuulla, vaan raikas ja varsin ajankohtainen näytelmä syrjinnästä, rahan vallasta, HIV-epidemiasta, uskosta ja uskonnoista, reaganismista, Neuvostoliiton kaatumisesta - kaikki ajankohtaisia tänä päivänäkin (tai valitettavasti ehkä se Venäjän mureneminen on enemmän haaveissa). Alkuperäinen alaotsikko A gay fantasia on national themes toteutuu nytkin, mutta Wallgren on jättänyt lyhentäessään eniten pois sitä kansallismielistä Amerikka-osuutta ja kaikenlaista rönsyilevää vatulointia, uskontopaasaustakin. Ja kansalliset teemat ovat laajentuneet koko maailmaa kattaviksi, eikä niin Amerikka-keskeisiksi. On myös hyvä ratkaisu esittää useita kohtauksia limittäin, samaan aikaan näyttämöllä tapahtuvina. 

Näin upean version Lontoon National Theatressa 2017, ja ajattelin että tästä ei voi enää parempaa tulkintaa tehdäkään... Nooh, saatoinpa olla väärässä. NT:n versiossa eka osa Millennium Approaches kesti 3,5 tuntia ja toinen osa Perestroika 4 h 15 min, ja vaikka oli huippuporukka lavalla ja tekijätiimissä muutoinkin, niin oli siinä sellaista tyhjäkäyntiä ja paljon saarnaavaa osuutta. Wallgrenin tulkinta napakoittaa ja tiivistää rönsyilevää Kushneria juuri sopivasti ja Juho Gröndahlin uusi suomennos on myös elävää ja taidokasta kieltä. Joitain sivuhahmoja on karsittu, mutta ei heitä sinänsä jää kaipaamaan, ei edes maailman vanhinta elossa olevaa bolsevikki-Alekseita.

Niin, ja mukaan on saatu myös Susikoira Roi-vitsi, joka on ihan huippujuttu!

            

Lavalla nähdään todella hyvä - siis todella loistava - roolitus. Pääsemme lähietäisyydeltä seuraamaan kahden newyorkilaispariskunnan sekä muutaman muun ihmisen elämää. Heidän elämänsä kietoutuvat oudolla tavalla yhteen, ja kaikkiin vaikuttaa HIV jollain tavalla. Aleksi Holkko on ihan häikäisevä HIV-tartunnan saaneena Priorina, joka kokee (lääkehouruissaan tai oikeasti - katsoja päättää) ilmestyksiä ja saa tietää olevansa Profeetta. Hyvin fyysinen roolityö. 

Priorin näyissä seikkailee vaikuttava Enkeli, jota Inke Koskinen vivahteikkaasti näyttelee. Priorin häilyväinen miesystävä Louis (Markku Haussila) on dramaattinen ja täysin kykenemätön käsittelemään partnerinsa sairautta, niinpä hän lähtee kävelemään. Pelkurimainen ratkaisu, mutta jollain tasolla ymmärrän Louisin ratkaisun, vaikken sitä hyväksykään. Kirjaimellisesti hän on panemassa muita miehiä kun oma rakas on kuolemassa AIDSiin. Haussila on varsinainen drama queen kyllä; mielettömän taitavaa näyttelijäntyötä häneltäkin.

Toisaalla meillä on mormonipariskunta Harper (Aksa Korttila) ja Joe (Otto Rokka), joilla ei mene hyvin, heilläkään. Harper on ajautunut kotirouvana pillerikoukkuun ja viettää päivänsä harhaillen mielensä syvyyksissä ja haaveillen ehkä jopa lapsesta. Joe on urakiidossa oleva juristi, jota koitetaan kosiskella muuttamaan Washingtoniin, vaan päätöksenteko on vaikeaa, ja Harper ei halua muuttaa.

Joen pomo on pahamaineinen huippulakimies Roy (Timo Tuominen), joka on donaldtrumpainen öykkäri, aivan mahdoton tyyppi. Tuominen tekee hienon tyypityksen kyllä. Mikä yhdenmiehen puhelinshow - ehkä hänen tosiaan olisi pitänyt syntyä mustekalaksi. Omaksi kauhukseen Roykin saa HIV-tartunnan, mutta ei suostu myöntämään sitä itselleenkään, koska eihän mikään homo sentään ole! Maksasyöpä tämä on. Satunnaisesti vaan käy tapaamassa poikaprostitoituja, eihän se nyt homoksi tee. Niin kamala kääkkä kuin Roy onkin, niin tulee häntä hieman jo sääli loppua kohti.

Sairaalassa Royta hoitamaan osuu mustaihoinen hoitaja/drag queen Belize (Leo Ikhilor) joka toki edustaa kaikkea mahdollista Royn vihaamaa. Turhaan Roy hankkii lääkettä kaapit täyteen ja leveilee rahoillaan, sillä kohtalo on karu. Kuolinvuoteella häntä käy morjenstamassa Royn kuolemaantuomitseman Ethel Rosenbergin haamu (Kristiina Halttu), joka hihittelee vahingoniloisena ja säälienkin ehkä. On kyllä saatu maskeerauksella (ja toki näyttelijätaidoilla) hyvin esikuvansa näköiseksi. Halttu tekee hienon roolin myös Joen uskovaisena äitinä, joka saapuu New Yorkiin hoitamaan miniäänsä kun poikansa sekoaa ja katoaa.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia, ja hyvin uskottavia rooleissaan. En varmaan ole ihan ainoa joka lopussa pyyhkii silmäkulmiaan, näin loistavan esityksen jälkeen. Hienoa, hienoa työtä!

On vallan upeaa aina kun lavalla on elävää musiikkia. Niin tässäkin. Musiikin ovat säveltäneet ja sitä kavalla esittävät vallan taitavat Stina Koistinen ja Joonas Outakoski, jonka käsialaa on myös äänisuunnittelu. Koistinen istuu flyygelinsä takana, ja koko esitys alkaa herkällä pianomusiikilla ja Louisin isoäidin muistotilaisuudella. Myös Moonriver-tulkinta on kaunis. Äänisuunnittelu on myös todella luovaa ja taitavaa.

Tarja Simonen lavastusratkaisut ovat rouheita, kauniita ja limittävät eri tarinat hienosti yhteen. On kauneutta seinien enkelikuvioissa, on kliinistä sairaalamaailmaa, on eksentristä mormonikeskusta. Ja näiden ihmisten koteja ja toimistoja. Ajatonta kauneutta. Simone on suunnitellut myös runsaan pukuvalikoiman. Tyylikästä, värimaailmaltaan hillittyä (paitsi ei Belizellä!) beigeä, mustaa, valkoista, eli ei mitään kasarilookia täällä. Nooh, ehkä kuitenkin hieman Harperin lasketteluhaalarissa. Paljon pieniä herkullisia yksityiskohtia, kuten toki lavastuksessakin. Saara Huuhtanen vastaa naamioinnista, ja ilohan näitä on katsella. On jotenkin virkistävää että leesiot on merkattu punasilla rukseilla eikä oikeasti maskeeraamalla läiskiä ihoon.

Ville Virtasen valot ja videot ovat molemmat isossa roolissa näyttämökuvan luomisessa. Valot luovat hienosti tilaa ja tilanjakoa. Videosuunnittelussa on ohjaaja ollut mukana myös.

Priorin näyt, kuten palava kirja, on toteutettu taitavasti. Ja sitten on joukkio muoveihin kääriytyneitä enkeleitä...

Bonusta myös siitä että representaatiota on todellakin mietitty tätä roolitettaessa, siitä iso kiitos.

Kyllä ne 80-luvun AIDS-asioiden käsittely on hyvin vielä mielessä, kaikkine homoruttoineen ja kuinka Jokke ja Timppa antoivat kasvot sairaudelle Suomessa. Tässäkin näytelmässä ihmisten asenteet, myös hoitohenkilökunnan, on aika hurjia ja surullisia. Myös ajoitus tässä USA:n presidentinvaalien alla on oivallinen, sitä Amerikka-juttua, ja myös kritiikkiä, on näytelmässä niin paljon. "Tää ei vaan oo hauraitten maa" sanoo Roy Amerikasta. Ja myös: "juristit on Amerikan ylipappeja". Niinpä.

Näytelmässä on toki myös rohkeahkoja seksikohtauksia, mutta sinällään hyvällä maulla tehtyjä, eikä mitään turhan roisia näy. Toki homofoobikot voivat järkyttyä jo siitä kun kaksi miestä suutelee, mutta ehkeivät he lähtökohtaisesti tule tämmöistä näytelmää edes katsomaan. Ja olihan tässä myös mielettömän hieno homodiskokohtaus (I am What I am), missä pukusuunnittelija Simone pääsee irrottelemaan fetissikuvastolla!

Onhan tämä teemoiltaan aika täyteen ahdettu näytelmä, ja muutenkin aikamoinen runsaudensarvi. Mutta silti niin jäsennelty ja koherentti teos. Loppu on kaikesta huolimatta toiveikas. Vaikka maailma on mätä paikka niin silti on toivoa, on rakkautta, on solidaarisuutta.

Kyllä Kansallisteatterin ja Wallgrenin Angels in America menee heittämällä vuoden parhainten esitysten joukkoon. Syyskauden näytökset on toki myyty loppuun, mutta onneksi tämä jatkaa Kansiksen ohjelmistossa myös keväällä. Näin vahva näytelmä kestää kyllä useammankin katselukerran, itsellä ainakin on uusinta suunnitelmissa.


Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.

perjantai 11. lokakuuta 2024

UKK / Kapsäkki 10.10.2024

Monenlaista esitystä olen vuosien varrella Kapsäkissä nähnyt, mutta en vielä Kekkosesta kertovaa musiikkiteatteria. Onneksi se aukko sivistyksessäni on nyt täytetty, kiitos Reetta Ristimäen konseptisuunnitteleman, Sirpa Kähkösen kirjoittaman ja Taru Mäkelän ohjaaman UKK - karnevalistisen musiikkinäytelmän. Esitys tarjoili paljon kaikkea, melkein jopa ähkyyn asti. Mutta hauskaa oli, sekä lavalla että katsomossa, jossa ikärakennekin oli sellainen, että Kekkonen on kaikilla hyvin mielessä ja muistissa.

Satiirinen ja karnevalistinen UKK sijoittuu 1970-luvun alkuun ja lavalla piipahtaa sen aikakauden poliitikkoja Ahti Karjalaisesta alkaen. Paavo Kerosuon esittämä neuvostodiplomaatti on niljakkaan juonitteleva ja Kekkosta kiristävä. Kerosuo on myös oivallinen vuorineuvos Vuorisena muhkeassa karvahatussa ja leveissä lahkeissaan. Kertojana viehkeä ja muhkeakampauksinen Lottotyttö (Reetta Ristimäki) joka valtavissa silmälaseissaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. 

Ristimäki on myös erinomainen Sylvi Kekkonen, jonka valssiduetto miehensä kanssa jää mieleen. Hanna Vahtikarilla on myös useita rooleja, joista tanssiva lohi jää vahvimmin verkkokalvoilleni (mikä upea lohiasu!). Juha Pulli on mainio ikunuori Kekkonen, iso kortsu päässään hän heiluu ja sekoilee ja huitoo. Voimansa tunnossa, voittamaton ja liki-kuolematonkin! Suurmiehellä on suuret tarpeet, niinpä.

Suomettuminen, Kekkosen yksinvaltius, se hullu aika kun poikkeuslain nojalla Kekkonen jatkoi presidenttinä ilman vaaleja. Raskaat Moskovan vierailut käyvät voimille, mutta onneksi vitamiiniruiskeet auttavat jaksamaan.  Miesten saunakulttuuri, missä asiat päätettiin. Toiset pelkäävät, toiset jumaloivat Kekkosta, ja se kyllä näkyy. Näytelmässä on paljon äkillisiä tapahtumia, ihmisiä tulee ja menee lavalla kuin liukuhihnalta, osa jää hieman sivuunkin. Vähän semmoinen hätäinen vaikutelma tulee kyllä välillä ja sketsishowmainen olo. Mutta kokonaisuutena onhan tämä kurkistus kuin toiseen aikaan, vaikkei 70-luvusta niin kovin kauaa ole. 

Välillä ei kyllä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, oliko se meininki oikeasti tommoista? Vaikka joo, kyllähän tässä kärjistetään ja liioitellaan jne, mutta olihan se aikamoista, se Kekkosen aika. Välillä katsomme vanhaa arkistomateriaalia missä Kekkonen kunnostautuu taiteilijana, voi herran pieksut! Käsittämätöntä pokkurointia. 

Ja voiko koskaan unohtaa Ahti Karjalaista (Kerosuo) tanhuamassa Pauli-polkan tahtiin? Tai vetämässä rallienglannilla rokkia.

Niko Kumpuvaaran musiikki (Aili Järvelän käsialaa on Rotestilaulu ja Pauli-Polkka) on monipolvista ja monipuolista, sanat biiseihin on tehnyt Sirpa Kähkönen. On rap-henkeä, valssia, oopperaa, humppaa, rokkia - sillisalaatti kaikenlaista. Loistava muusikkoduo Sara Puljula ja Niko Kumpuvaara vetävät nurkassaan hienosti, haitaria ja montaa muutakin instrumenttiä, ja ovat kyllä muutenkin mukana esityksessä.

Erno Seppälän runsaudensarvimaisessa lavastuksessa hyödynnetään paljon erilaisia mallinukkeja. Muutenkin pieni lava on aika täyteen sullottu kaikenlaista. Marja Uusitalon pukusuunnittelu on myös ihana aikamatka 70-luvulle! Saunahalatit! Myös Ari Haapaniemen maskeeraus (ja peruukit) täydentävät ajankuvaa. Pietu Pietiäisen kuva- ja videosuunnittelu, Erno Seppälän valot sekä Max Marshallin äänet täydentävät näyttämökuvan.

Sain juuri luettua Reidar Palmgrenin mainion Veli jota minulla ei ollut -kirjan, jossa toisena päähenkilönä on myös Kekkonen. Hyvin täydentävät toisiaan nämä Kekkos-kuvaukset. Kyllä hänessä ammennettavaa on vielä useisiin taideteoksiin. Hämmentävää on tämä Kekkosen palvominen ja jalustalle nosto mikä Kapsäkin esityksessäkin nousee hienosti esiin.

Rotestilaulu lopussa toimii hienosti sovitettuna slovariksi! UKK tarjoilee hulppean karnevalistiset iltamat Kapsäkissä. Eniten esitys varmaan ilahduttaa Kekkosen ajan omakohtaisesti kokeneita, mutta ehkä nuorillekin tämä tarjoilee hauskan kurkistusikkunan vanhoihin hyviin (tai ehkei sittenkään niin hyviin) aikoihin. Hyvä irtiotto arjesta!


Esityskuvien copyright Markku Pihlaja.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 9. lokakuuta 2024

Peltienkelit / Tampereen teatteri 8.10.2024

Jos sanoisin että Tampereen teatterin Peltienkelit on täydellinen esitys, en oikeasti liiottele lainkaan. Nyt on näyttelijä Arttu Soilumo iskenyt kultasuoneen. Teatteri markkinoi tätä lauseella: "esityksellinen kaupunkikierros Tampereen sateenkaarihistoriaan", ja sitähän se on tiivistettynä. Aika monen kanssa olen esityksestä puhunut, ja olemme liikuttavan yksimielisesti: tätä voi vetää vuosikausia, niin kauan kuin Arttu jaksaa. Ja me kaikki toivomme että jaksaa, että mahdollisimman moni ihminen Peltienkelit saisi kokea. Jaa miksikö? No koska se on niin täydellinen esitys!


Miettikää nyt: joukkio ihmisiä (meidän tapauksessa lämpimästi pukeutuneita) paarustaa kolme tuntia pitkin Tampereen katuja, seuraten glittermekkoon pukeutunutta Arttua ja hänen diskohittejä suoltavaa kärryään, jota enimmäkseen vetää tyylikäs herrasmies lierihatussaan eli muusikko/äänisuunnittelija Paavo Leppäkoski. Keksittekö enää mitään parempaa esityskonseptia? En minäkään.

     

Välillä pysähdymme eri kohteissa ja kuulemme miten ne liittyvät Tampereen sateenkaarihistoriaan, välillä kohtaamme historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä (Eino Salmelainen on ihan mahtava!) ja muutamissa kohteissa vierailemme sisälläkin. 

Siinä illan mittaan laumaudumme, tanssahtelemme toppavaatteissamme, rupattelemme vieruskaverille kuin vanhalle tutulle. Ja tottakai kuulemme monenlaisista ihmiskohtaloista, opimme mistä ennen löytyi (seksi)seuraa ja missä tanssittiin, suudeltiin tai sekstattiin, vähemmistövinkkelistä siis. 

Sen lisäksi että saimme aimo annoksen historiatietoa, herkullisia anekdootteja ja aika surullisiakin tarinoita, niin huumori ja ilo olivat vahvasti läsnä.

Soilumo on erittäin karismaattinen esiintyjä ja pyöritti yleisönsä pikkurillinsä ympärille jo ensimetreillä. Tällä kertaa matkalle ei osunut huutelijoita tai änkyröitä, mutta veikkaan että nekin Arttu hoitelisi supliikkimiehenä matkoihinsa sujuvasti, ja vielä niin että kaikille jää kiva fiilis. Retkueen mukana kulkee toki muutama järjestyksenvalvoja ja vieläpä EA-iskuryhmäkin. Mutta maestro pysäyttelee itse tehokkaasti liikennettä kadunylityksissä. 

Musiikkivalinnat ovat ihan just eikä melkeen, jopa se Paavon pakollinen Popeda. Somewhere over the rainbow, Einin Yes sir, alkaa polttaa, Liisa Akimofin #lesbohuora, Irina Björlundin Une fille nommée Jean-Pierre, Pet Shop Boysin Always on my Mind... ja sitä rataa. Sellaista sateenkaariväen biisejä, jotka saivat seurueemme jalan nousemaan hieman korkeammalle, ja kädetkin.

Soilumo saa nämä tarinat heräämään eloon! Melkein näen Ossi Kostian ja Jaakko Katajakosken kävelemässä Hämeenpuistossa meitä vastaan, ja miten Tillikan henkilökunta piti kilteistä pojista. Välillä pysähdymme kuuntelemaan Artun omia äänimuistiinpanoja esityksen synnystä. Voin vain kuvitella minkä verran taustatutkimusta Peltienkelit vaati! Käsiohjelmassa onkin mainittu paljon lähteitä, mm. Tuula Juvosen mainio Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (josta sivumennen sanoen Tukkateatteri teki 2015 teatteriversion). 

Yksi tärkeä lähde on myös Tanja von Knorringin haastattelu, ja Tanjan tarina seuraakin mukana koko illan. Tanja tuli vasta 58-vuotiaana julkisesti ulos kaapista ja on ollut sen jälkeen mm. järjestöaktiivi. Oli myös herkistävää nähdä Tanja ystävineen mukana ensi-illassa.

   

Pysähdyimme kosken partaalle ja Arttu pyysi meitä kuvittelemaan hetken, yhdessä "me voidaan kuulla ääniä menneisyydestä". Ja niin me kuultiin, tosi monta tarinaa, ihmiskohtaloa ja aika ahdistaviakin juttuja. Tuomiokirkko on oiva paikka käsitellä niin Magnus Enckellin taidetta kuin 80-luvun HIV-epidemiaakin. En tiedä oliko urkumusiikkikin tilattu meille, mutta hieno säväys. 

Vaikka AIDS-aika kasarilla on itselläkin hyvin muistissa, ja niin surullista ja ahdistavaa aikaa kuin se olikin, löytyy siitäkin ajasta huumorinpilkahdus. Vuonna 1981 kun homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksesta, niin lääkintöhallitus ei ollut koskaan parantanut kerralla yhtä montaa ihmistä, Arttu veistelee.

      

Tuuppaamme homosaation vaunua ylös pitkin Golgatan mäkeä, Popeda pauhaa ja laulamme mukana. Muutama ohikulkija kääntyy katsomaan, ja heille vilkutamme iloisesti. Voisko tämmöstä "teatteria" olla joka viikko? 

Esitys alkoi kuudelta Eteläpuistosta, ja kun pääsimme perille ravintola Mixeihin illan loppuhuipennusta varten, oli jo pimeää. Mixeissä oli vielä varattu aikaa omalle dragshow'lle, joka viimeistään nosti tunnelman kattoon! Täydellinen päätös tälle kierrokselle.

Voin suositella Peltienkeleitä ihan kaikille, omaan sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Loppuunmyydyt syksyn esitykset menivät jo, ja jatkuvat keväällä. Toivon mukaan joko Arttu löytää allakastaan lisää päiviä jo keväälle tai sitten kannattaa kytätä peruutuspaikkoja. Ja toivoa että ensi syksylle saataisiin lisää! Sillä tästä ei enää esitys parane.

Lämmin kiitos Arttu ja Paavo, ja kaikki muutkin ketkä ovat tämän esityksen mahdollistaneet. Sekä mukava kanssakävelijöiden joukkomme!


Esityskuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 6. lokakuuta 2024

Bosslady / Jyväskylän kaupunginteatteri 5.10.2024

Jyväskylän kaupunginteatterin syysuutuus on Maija Vilkkumaan musiikkin perustuva musikaali BossladySatu Rasila on ollut mukana käsikirjoittamassa Vilkkumaan kanssa ja myös ohjaa tämän. Lisäksi Eeva Kontu on sovittanut musiikin ja vastaa musiikkidramaturgiasta - voiko tästä taiteilijakolmikko enää koventua, mitä tulee musiikkipitoisen näytelmän tekemiseen? Rautainen tiimi ja kaikinpuolin kelpo esitys. Energiaa tihkuva Bosslady on houkutellut katsomoon paljon Vilkkumaan musiikin ystäviä, nuoria tyttöjä äiteineen, mikä ilahduttaa kovasti.

Alunperin Vilkkumaa teki 20-osaisen radiokuunnelman (tai radiomusikaali niinkuin sitä mainostettiin) Mä halusin olla suffragetti Ylelle vuonna 2017. Valitettavasti se ei enää ole Yle Areenalla kuunneltavana, mutta siitä sitten jalostui Bosslady.

Bosslady on täynnä menoa ja meininkiä. Se käsittelee tyttöjen (ja muidenkin) ystävyyttä, valtaa ja vastuuta, aktivismia eri muodoissaan ja myös vanhempien suhdetta lapsiinsa. Myös eri sukupuolten asema muuttuvassa nyky-yhteiskunnassa on vahvasti esillä. Ja feminismi eri muodoissaan! Pääroolissa on nuori Anni (Saara Jokiaho), joka etsii itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Anni tuntuu hieman ajelehtivan eikä oikein tiedä mitä tekisi ja minne menisi, saatikka kenen kanssa olisi. Poikaystävä tosikkomainen Tommi (Markus Virtanen) on pedantti bakteerikammoinen tylsä hipsteri. Toisaalta hän välittää Annista ja haluaa perustaa perheen. Anni ajautuu töihin isänsä mainostoimistoon, jossa on toinen toistaan dynaamisempia ja luovempia ihmisiä. Myös nouseva kyky copywriter Santtu (Miika Laakso) joka saa Anninkin pään pyörälle. 

Annin perheeseen kuuluu niin energinen isä (Paavo Honkimäki) että hitaampia heikottaa sekä tunnettu feministitutkija-äiti (Tytti Vänskä), jonka (elämän)viisaus avautuu lopulta Annillekin. Annin pikkuveli (Sami Ulmanen) etsii itseään ja identiteettiään, ja pyörittää kuntosalia hieman yksinkertaisen kaverinsa Ramin (Jussi-Petteri Peräinen) kanssa, vaikka haaveileekin vaatesuunnittelijan urasta.

Ja sitten on Elli (Elina Saarela), Annin paras ystävä lapsuudesta asti. Tytöt ovat vannoneet olevansa aina ystäviä, ja aina auttavansa toisiaan, mutta elämä kuljettaa heitä eri suuntiin. Siinä missä Anni on varovainen ja jopa vähän hissukka, on Elli räväkkä aktivisti joka ajaa kaikkien vähemmistöjen oikeuksia intohimoisesti. Tyttöjen välille avautuu syvä kuilu, ja melkein loppuun asti joutuu jännittämään saavatko he paikattua välinsä, toteutuuko oikeus ja korjautuvatko vääryydet. Ellikin päätyy Annin isän mainostoimitoon hommiin, ja sieltä löytyy myös Ulla (Paula Honkimäki), josta tulee tuki ja turva tulevassa kriisissä.

Vilkkumaan musiikki kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. En ole koskaan ollut mikään Vilkkumaan ykkösfani, mutta tykkään hänen musiikistaan kun sitä radiosta kuulen. Nämä biisit ovat enemmän Vilkkumaa-biisejä kuin tyypillisiä musikaalibiisejä, mutta Eeva Kontu on kyllä tehnyt "musikaalimaiset" sovitukset. Rullaavia rokkibiisejä, balladeja ja kaikkea muuta. Ja esiintyjät tulkitsevat näitä antaumuksella, erityisesti kaksikko Jokiaho ja Saarela, kummatkin karismaattisia ja taitavia esiintyjiä. Kun he vetävät yhdessä biisiä Me ollaan siskot ("miten Lutakosta päästä voi San Franciscoon...") niin kyllähän siinä Lutakon kupeessa se tuntuu vieläkin todemmalta.

Muutenkin koko näyttelijäsakki on vedossa. Mainitsinko jo miten paljon energiaa väistötilan lavalle mahtuu, se ihan pursuaa katsomoonkin. Varsinkin joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, niistä iso kiitos myös koreografi Chris Whittakerille. Lasse Hirven johtama bändi vetää mallikkaasti ja kyllähän nää esiintyjät osaa laulaa, herranjestas!

Tinja Salmi on tehnyt lavastuksen kanssa mitä väistötiloissa nyt voi. Kaikki on hieman vaatimatonta, mutta pienillä elementeillä on saatu tehtyä niin kuntosali kuin moderni toimistotila ja hipsterikoti. Siirrettäviä ja liikuteltavia sermejä, toimistotuoleja jne. Salmen käsialaa on myös yksinkertaisen toimivat videot. Mutta lavastus ei ole tässä kyllä se juttu. 

Tuomas Lampisen hieno puvustus sen sijaan jo vähän on! Esiintyjiä on iso joukko, ja erilaisia hahmoja ja kohtauksia paljon. Joten pukuja on, todella paljon! Perusarkivaatetta eli farkkutakkeja ja sellaista, mutta monenlaista glamöröösiäkin juttua nähdään. Ja kamalia kuntosalivaatteita. Erityisesti suffragettien asut, kenkiä ja hattuja myöten, on tosi upeaa katsottavaa. 

Suvi Taipaleen kampaukset ja maskit viehättävät ja täydentävät esiintyjien lookit. Antti Silvennoisen valot ja Mika Filpuksen äänet viimeistelevät musikaalin lavakokemuksen.

On jotenkin surkuhupaisaa kuinka Anni vakuuttaa olevansa onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kun ei selvästikään ole. Kauppiksen vuosijuhlat jäykkine ihmisineen on surkuhupaisa ja ratkiriemukas kohtaus - Anni löytää sisäisen aktivistinsa! Ja kaikki nämä lavalle marssivat feministit Twiggystä Marlene Dietrichiin, tästäkin iso hatunnosto puvustukselle ja maskeeraukselle.

Ensimmäinen kokemuksen Jyväskylän kaupunginteatterin väistötiloista, minne he ovat nyt muuttaneet kahdeksi vuodeksi teatteritalon remontin alta. Paviljonki on tuttu paikka koiranäyttelyistä ja messuista, ja nyt sinne on tehty narisevilla tuoleilla katsomo. Jalkatilat ovat todella niukat ja muutenkin tuolit ovat todella epämukavat ja huonot istua. Lämpiötilat sen sijaan ovat viihtyisät ja vessojakin on riittävästi. Mutta tuolit ovat niin epämukavat että vierailut Jyväskylään saattavat olla tässä kahdeksi vuodeksi.

Minusta Bosslady on toimiva musikaali, vaikkakin jossain toisessa tilassa olisi päässyt vielä enemmän oikeuksiinsa. Suosittelen kaikille uuden kotimaisen musiikkiteatterin ystäville, ja erityisesti mikäli olet Vilkkumaan musiikin ystävä. Energiaa ja elämän suuria tunteita, ja aina ihana Saara Jokiaho pääroolissa - mikä voisikaan olla parempaa?


Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 5. lokakuuta 2024

Lemminkäisen äiti / Ryhmäteatteri 4.10.2024

Ryhmäteatterin syksyn uutuusnäytelmä on Anna Krogeruksen kirjoittama Lemminkäisen äiti. Hauska ja koskettava teksti eräästä perheestä ja sen tavoista käsitellä arkea, elämää ja sen mukanaan tuomia ongelmia. Mukana toki Kalevala-twistiä. Eero-Tapio Vuori ohjaa isoksi paisuvaa kertomusta. 2,5 tuntia on ehkä hieman liian pitkä seurata tämän normaalin mutta kovasti kipuilevan perheen arkea.

Äiti Elina Lemminkäinen (Minna Suuronen) on kodin, työn, vanhenavan äidin ja kotonaan lorvivan pojan välillä sukkuloiva keski-ikäinen, väsynyt nainen. Työ 9-luokkalaisten äidinkielenopettajana on raskasta, eikä elämä kotonakaan helppoa ole. Puoliso Aku (Santtu Karvonen) on uponnut töihinsä ja siinä sivussa polkee hysteerinsena kuntopyöräänsä, luurit korvillaan. Pari kohtaa toisensa ainoastaan pariterapeutin etävastaanotolla, ja silloinkin lähinnä toisiaan syytellen milloin mistäkin. 

Heidän poikansa Nico (Aapo Salonen) on entinen jääkiekkolupaus, josta ei tullutkaan sankaria. Äiti toimii curling-vanhempana kantaen pizzat naaman eteen. Poika pelaa ja on hautautunut asuntoonsa ja monen nykyajan nuoren tavoin potee ilmastoahdistusta. Kaikille taitaa olla yhteistä elämänhalun menettäminen, tai ainakin jonkunlaiseen limboon ajautuminen ja henkinen uupumus. Elinan äiti Maire (Marja-Leena Kouki) keskustelee kuolleen miehensä kanssa, unohtelee enenevässä määrin asioita ja tukeutuu karjalaiseen perimäänsä. Viides tärkeä henkilö on ukrainalaistaustainen Anastasia (Nana Saijets), jonka elämä kietoutuu yhteen Lemminkäisen perheen kanssa.

Kalevalan mytologia näkyy tarinassa monessa kohtaa, hienosti myös Janne Siltavuoren oivaltavassa triptyykki-lavastuksessa. Avautuvat kolme taulunkehysikkunaa kurkistavat erilaisiin koteihin. Tästä aspektista tykkäsin kovasti! Vaan miten käy arjen pyörityksessä itsensä hylkiöksi tuntevan Nicon, ja onnistuuko äiti-Lemminkäinen tuomaan hänet takaisin Tuonelan joen partailta? Miten käy yhä huterammaksi käyvän Mairen ja pelastuuko Elinan ja Akun nariseva liitto? Toinen ei ole tarpeeksi läsnä pojan elämässä ja toinen halaa tämän hengiltä. 

Monen mutkan kautta päädytään varsin seesteiseen loppuun, joka ei ehkä ole ihan sellainen mitä odotti. Mainiota muuten että Maire-mummossa on muutakin kuin miltä päällepäin näyttää.

Esityksessä käytetään suomen lisäksi venäjää ja ukrainaa, ja tuomalla mukaan Anastasian saadaan otettua kantaa myös Ukrainan tilanteeseen.

Minna Suuronen on varsin erinomainen samaistuttavassa roolissaan. Kaiken arjen pyörityksen keskellä hänen Elinansa koittaa löytää omaakin aikaa meditaatioharjoituksilla. Toinen hersyvä roolityö on Marja-Leena Koukilla, tämän Maire on oikea ehta karjalaismummo! Energiaa! Varsinkin toisessa näytöksessä mummo on ihan timanttia. 

Herkullisen pienen roolin videolla tekee Elinan ja Akun parisuhdeterapeutti, jota esittää teatterinjohtaja Juha Kukkonen. Luoja paratkoon jos joskus tarvitsen terapeuttia parisuhteeseen ja tuommoinen osuu kohdalle. Mutta mikä pistämätön roolityö!

Ville Mäkelän tarkka valosuunnittelu ohjaa hienosti katseet aina oikeaan taulunkehykseen. Mika Haaranen vastaa hienoista erämaavideoista.

Näytelmä loppuu toiveikkaasti mustarastaan lauluun. Ihmisten elämä on muuttunut, luultavasti jopa parempaan suuntaan. Ei ehkä yhdessä, mutta paremmin. Ehkä on vielä toivoa, ripaus.


Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 3. lokakuuta 2024

Sinkkipojat / Helsinki 98, Vuosaaren ent. lukio 2.10.2024

Sinkkipojat on toinen Helsinki 98 -ryhmän Svetlana Aleksijevitšin kirjoihin perustuvaa sarjaa. Esityspaikka on sama kuin järisyttävän hienossa Neuvostoihmisen loppu -esityksessä eli ensi vuonna purettava Vuosaaren entinen lukio. Pieni ja rouhea tila, johon nämä esitykset sopivat erinomaisesti. Sinkkipojissa Ohjaaja (joka Venäjän sodan takia pysyttelee nimettömänä) paneutuu ryhmineen Afganistanin sodan (1979-1989) syövereihin. 

Jostain syystä tämä sota on Neuvostoliitossa (ja Venäjällä) vaiettu asia, ja nyt ääneen pääsevät sotilaiden äidit ja tukijoukot kuten lääkärit, entiset sotilaat ja kirjailija. Äitien tarinat riipaisevat eniten.

Esitys alkaa dramaattisesti. Marssivat sotilaat, sekä taustavideolla että paikan päällä, ja venäläinen marssimusiikki soi taustalla. Sotilaat ottavat ikonit, pistävät ne palasiksi kirveillä ja paloista tehdään puiset konekiväärit. Kuin lasten lelut, mutta varsin todentuntuiset. Ei sota ole lastenleikkiä, vaikka pihamailla lapset usein sotaa leikkivät. Varmaan Neuvostoliitossakin. Sodan tuntu ja uhka leijuu koko ajan mukana ja taustalla vaikka nyt pestään jälkipyykkiä. Tarinat ovat riipaisevia ja surullisia, kaikki on karua ja korutonta. Ontot katseet ja menetetyt elämät jäävät katsojan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Katsomo on hipihiljaa, tämä esitys todellakin koskettaa. 

Näyttelijänelikko Sami Lanki, Emilia Neuvonen, Elli Närjä ja Maksim Pavlenko taipuvat moneen ja pistävät itsensä likoon myös fyysisesti. Työskentely on pakotonta ja vahvaa. Anis Kronidova on suunnitellut puvut ja maskeerauksen, taitavaa työtä nekin.

Sinkkipojat on fragmentaarinen esitys, välillä ollaan Aleksijevitšin kirjan henkilöiden maailmassa, ja sitten hypätään hänen oikeudenkäyntiinsä. Hetkittäin on vaikea uskoa että voivatko ihmiset todellakin sanoa ja käyttäytyä näin. Uskon että sairaanhoitajat eivät kestäneet rintamalta palanneiden paikkaamista. Sota jossa äiti joutuu kadehtimaan toisia äitejä, joiden pojat palasivat vain ilman jalkaa tai kättä. Afganistanissa palvellut lääkäri ymmärtää nyt isäänsä joka ei halunnut puhua kokemuksistaan toisessa maailmansodassa. Vaikkei itse sotaa nähdäkään näyttämöllä niin kertomukset ja kokemukset tuovat sen eläväksi ja katsojille käsinkosketaltavaksi. 

Kuten Neuvostoihmisen lopussakin, ovat Pavel Semtšenkon lavastus ja valot erinomaisia ja ennenkaikkea videot. Dokumentaarisia ja visuaalisesti näyttäviä. Ohjaaja on suomentanut ja sovittanut teoksen yhdessä Martti-Tapio Kuuskosken kanssa. 

Sotilas ei voi sanoa että pelottaa. Vaikka pelottaa niin perkeleesti. Sodan arkiset kauhut, ihmisten hyväksikäyttö, se että rintamalle meneviltä otetaan kaikki arvokas ja uusi pois - sillä eihän siellä uusia uniformuja tarvitse. Toinen näytös on yhdenlainen näkemys Aleksijevitšin oikeudenkäynnistä, missä häntä syytetään kirjaansa varten haastateltujen äitien sanojen vääristämisestä. Äitejä loukkasi miten heidän sankaripoikansa esitetään kirjassa raiskaajina ja tappajina, jopa itkupilleinä. Hahmot ovat televisioruuduissa puhuvina päinä. Kiinnostava tehokeino. Oikeudenkäyntipöytäkirjateksti heijastetaan seinälle. Karua tekstiä. 

Argumentin mukaan kirjailija on tehnyt omaisuuden näiden sotilaspoikien elämillä, on vain reilua että äidit saisivat tästä osansa. Kirjailijan sodanvastainen monologi on mykistävän hieno. Miksi me ihmiset emme osaa elää ilman sotaa? Sananvapaus ja kirjailijan taiteellinen vapaus on tutkittavana. Miksi vain sodassa mukana ollut voisi tai saisi kirjoittaa siitä?

Sinkkipojat on vahva, pasifistinen teos, joka kaikessa karuudessaankin on todellista laatuteatteria. Erikseen pitää vielä mainita Tuomas Kantelisen tähän näytelmään säveltämä musiikki. Ukrainan tilanteen vuoksi tämä on edelleen todella ajankohtainen esitys. Menkää katsomaan, esityksiä jatketaan niin kauan kun katsojia riittää. Toivon että se on vielä pitkään.


Esityskuvien copyright Helsinki 98.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 2. lokakuuta 2024

Vuodenajat - puutarhatonttujen matkakuvia / Tanssiteatteri Hurjaruuth 2.10.2024

Mikä voisi olla ihanampaa kuin neljä puutarhatonttua touhuilemassa omiaan, vuodenaikojen vaihtuessa?Tanssiteatteri Hurjaruuthin syksyn koko perheen tanssiteos Vuodenajat - puutarhatonttujen matkakuvia on aivan hurmaava. Neljä taitavaa tanssijatonttua esittävät Vivaldin Vuuodenaikojen säestyksellä kukin oman soolo-osuutensa. Teatterin uuden taiteellisen johtajan, koreografi Jyrki Karttusen uusin teos on hirveän ihana ja innovatiivinen, ja hurmasi ainakin tämän aikuiskatsojan totaalisesti.

Jollain tavalla näen tämän sisarteoksena Karttusen Keijukaisneuvos Koo -teokselle. Näissä kömpelöissä (mutta ah niin sutjakoissa) tontuissa on jotain samaa kun eri viikonpäiviä personoivissa tyypeissä. Ruskeisiin haalareihin ja harmaisiin pipoihin pukeutunut nelikko yhdistelee tanssiin klovneriaa, miimiä, ja akrobatiaa, slapstick-komediaa unohtamatta. Keväällä aloitetaan ja Mikko Makkonen on hurmaava mummomaisessa kukkatakissaan ja alusvaatteissaan. Tanssissa on breakdancemäisyyttä. Kevät on arvaamaton, yhtäkkiä voi nousta tuulenpuhuri. Mutta perhoset lepattavat, vesi solisee kuin kutsuen hyppimään lätäköissä ja muuttolinnut palaavat. Rakastan sitä miten hienosti valoilla (Anna Pöllänen) ja äänillä (Tuomas Fränti) saadaan loihdittua esimerkiksi se lätäköissä hyppiminen.

Anna Sinkkosen lavastuksen keskiössä on valtava pahvinen kuvakirja, jonka sivuilta pompahtavat eri vuodenaikaelementit, ja vähän muutakin. Miten hieno kirja! Ja muutkin lavastuselementit ovat pahvia taitavasti hyödyntäviä. Sinkkonen vastaa myös pukusuunnittelusta, johon kuuluu kivoja väriläiskiä.

Kesä (Tanja Illukka) saapuu sinisellä kleinbussilla, kuinkas muuten. Kesään toki olennaisesti kuuluu laituri ja aurinko sekä telttailu. Kivasti androgyyni kesä onkii ja käy eeppisen taistelun kalan kanssa (tämä on lapsikatsojista tosi hauskaa). Takanani istunut lapsi henkäisi: "noin pieni kala ja noin iso hässäkkä"! Kalan sukellus katsomoon saa aikaan riemunkiljahduksia.

Myös pyykkinarujumppa possuineen ja käsittämätön jäätelötötteröshow herättävät katsojissa ihastusta. Ihmettelen itsekin vielä esityksen jälkeen miten se tötterötemppu tehtiin? Hienot hidastukset - kuka saa tötterön? Ja vähän jongleeraustakin. Hurmaava kesä!

Tanssijat ovat kyllä taitavia ja moneen taipuvia. Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu myös ihanan yleisötyöntekijä Pauliina Aladinin jutustelutuokio lapsikatsojien kanssa. Oli meitä aikuisiakin kourallinen, siis muitakin kuin päiväkodin työntekijöitä. Ehkä perheet käyvät enemmän viikonloppuisin kuin arkisin klo 10 näytöksissä, koska tämä on kyllä koko perheen esitys. Aikuisillekin varsin viihdyttävää.

Tietenkin syksyyn kuuluu keltainen sadetakki, sydvesti ja kumisaappaat. Syksy (Eero Vesterinen) koittaa saada puusta putoavia lehtiä takaisin. Turhaan. Lehtien heittely yleisölle sai aikaan tilapäisen hysterian ja koko esitys unohtui hetkellisesti. Pahvin monipuolinen käyttö lavastuksessa ja rekvisiitassa on kyllä esimerkkillistä. Syksyn tanssahtelussa on pieni Singing in the Rain -kohtaus ja näen vähän Chaplinin kävelyäkin siellä. Eikä onnistu tanssimuuvien opettaminen, ei.

Talvea taustoittaa hieno kaupunkisilhuetti. Tuuli puhaltaa, tontut ovat kaivaneet lapaset käsiinsä ja heittelevät lumipalloja. Hillitön lumisota robottimaisine liikkeeineen. Talveen kuuluu myös joulu ja yhdestä paketista paljastuukin pieni rengas, joka maagisesti kasvaa suureksi cyr-renkaaksi! Sillä Talvi (Milja Jaskari) taituroi ja yleisö on ihastuksissaan. Mikä hieno päätös monipuoliselle vuodelle!

Vuodenajat on hauska ja juuri sopivan mittainen myös lapsikatsojille. Siinä on paljon iloa ja leikkisyyttä ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia juttuja jotka kaikki tunnistavat. Tontut ovat hurmaavia! Ja teoksen visuaalisuus luottaa yksinkertaisuuteen mutta on kertakaikkisen nerokas. Lopun kukka on vielä piste iin päällä. Hurmaannuin! Esitykset jatkuvat ensi keväänä, menkää ja löytäkää sisäinen lapsenne.


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.