Kaaskerin Lundström / Volter Kilpi Kustavissa 13.7.2018

Koska koin vahvaa Volter Kilpi-inspiraatiota nähtyäni mainion nukketeatteriesityksen aiheesta (katso bloggaus täältä), niin pitihän se vihdoin ja viimein päästä Kustaviin ns. pääkallopaikalle katsomaan lisää versioita aiheesta! Vuosia, siis oikeasti tosi pitkään, on pitänyt heinäkuussa vierailla Kustavissa, mutta aina on ollut esteitä. Rahapula, aikapula tai joku muu pula. Mutta nyt vihdoista viimein, kun on taiteellisen johtajan Juha Hurmeen viimeinen kesä Kustavissa, pääsin paikalle! Olin viikonloppua Turussa Finncon-tapahtumassa, niin äkkiäkös siitä Kustaviin piipahtaa parit esitykset katsomassa!

Tuulentupa Kustavissa, festivaalien keskuspaikka

Perjantai-iltana piti olla ohjelmassa Jaakko Juteinin kirjoittama Perhekunda, mutta viime hetkellä tilalle olikin muuttunut Hurmeen monologi Kaaskerin Lundström. Hyvin se mulle kävi, koska tätäkään en ole nähnyt. Hurme on kaiken muun lisäksi erinomainen esiintyjä, jota olen kyllä monesti varmaan tämänkin blogin sivuilla messunnut. Kyllä mitä tahansa monologia jaksaa kuunnella ja katsella, jos on hyvä teksti ja karismaattinen esiintyjä.

Vaikka olen vasta ihan noviisi Volter Kilpi -maailmassa, niin jotenkin Hurmeen intensiivinen esiintymistapa ja läsnäolo toi tekstin ihan iholle. Kirjaimellisesti. Esityskin alkaa kuin varkain, kun Hurme hiipii salin takaosasta ja yhtäkkiä aloittaa puhumaan keskellä katsomoa. Tekstissä on paljon merenkulkusanastoa ja murreilmaisuita, mutta konteksti käy hyvin ilmi. Kieli on koukeroista ja kaunista. Ja r sorahtaa rouhevasti; kun Hurme murskauttaa piru tai sorakari, niin siinä saa tuta. Hurme on täysillä mukana, kaikessa paatoksessakin. Koko sielullaan.

Tätä Kaaskerin Lundströmiä Hurme on esittänyt jo pienen ikuisuuden (vuodesta 1999) milloin missäkin. Vajaassa tunnissa sai pienen käsityksen miltä tuntuu miehestä mitä kolmenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat eivät jätä rauhaan. Humalainen kapteeni upotti laivansa ja miehistönsä ja on nyt sitten virkaheittona maakrapuna opettamassa. Kamalaa paatosta ja tilitystä monenlaisista asioista.

Esitys on myös hauska, vaikka Lundströmin tarina onkin aika ankea. Lundströmin paasaus vaihtelee epätoivosta valoon ja katkeruudesta toivoon. Uskontunnustus, aritmetiikka ja viina. Siinä taitavat olla Lundströmin elämän kulmakivet. Viina vienyt koko miehenreppanan. Se intensiivinen ote millä Hurme pitää meitä katsojia hyppysissään ja ottaa lähikontaktiakin moneen. Hypistelee hiuksia ja istuu vieressä. Ja puhuu suoraan sinulle. Ja ei muuten tarvita mitään lavastuksia tai puvustuksia kun esiintyjällä on yleisö hyppysissään.

Vinkkivitonen: Syksyllä on mahdollista nähdä Kaaskerin Lundström Helsingin ytimessäkin, koska Hurme tuo monologinsa Teatteri Jurkkaan! Ehdottomasti kannattaa käydä katsastamassa. Jurkan intiimissä tilassa tulee vielä enemmän iholle kun Kustavin Tuulentuvan avarassa salissa.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ulvova mylläri / Siuron Koski-Teatteri 10.7.2018

Nokialainen, ja tarkemmin vielä siurolainen, uusi kesäteatteri Siuron Koski-Teatteri toimii tänä vuonna nyt toista kesäänsä. Viime vuonna ei Aatamin puvussa ja vähän Eevankin houkutellut minua Siuron koskimaisemiin, mutta nyt Ulvova mylläri sai kiinnostuksen heräämään. Varsinkin kun olin jo pitkin talvea kuullut ohjaaja/puuhamies Kyösti Kalliolta kehuja. No pitihän se mennä katsomaan. Ja mikäs sen parempaa: upea lämmin kesäilta, satumaisen upea kesäteatterimiljöö ja hauskaksi tiedetty näytelmä.

Arto Paasilinnan Ulvova mylläri on hersyvä tarina erikoisesta mylläristä, joka saapuu pienelle paikkakunnalle joskus hetikohta sotienn jälkeen. Ahkera mies kunnostaa ja avaa vanhan myllyn, ja on aluksi kyläläisten mieleen. Mutta öisin tämä tuppaa ulvoskelemaan ja pikkuhiljaa Gunnar Huttunen joutuu kyläläisten epäsuosioon ja suorastaan karkotetuksi pois yhteisöstään. On se kumma että kaikki menee Gunnarin ulvomisen takia pieleen! Hulluhan se on, jos eläimiä imitoi tai myllyssään ulvoo.

Monen mutkan kautta Gunnar kuitenkin löytää onnen kerhoneuvoja Sanelman kanssa. Ulvova mylläri on muiden Paasilinnan kirjojen tapaan täynnä eksentrisiä ihmisiä. Lisäksi se tarkkailee hyvin hulluutta, yksilöllisyyttä, pienten yhteisöjen nurkkakuntaisuutta... Sitä miten erilaisia ihmisiä otetaan silmätikuiksi. Suvaitsevaisuus, avarakatseisuus, hyväksyntä - tai lähinnä niiden puute, ovat kantavia ajatuksia.

Kesäteatterille tämä on siitä mainio juttu, että estradille saadaan tuotua monenlaisia tyyppejä, joten kaikille seurueen näyttelijöille löytyy hommaa. Lisäksi näytelmässä on myös useita kännikohtauksia, noita suomalaisen kesäteatteriperinteen kantavimpia voimia. Ja sopivaa heinälatoromantiikkaakin, tosin ilman heinälatoa.

        

Lisäkatsomoa naputeltiin vielä kasaan kun katsojat saapuivat paikalle. Esitys on ollut tosi suosittu, joten pari penkkiriviä lisää lienee välttämättömyys. Isosti kiitosta muuten selkänojallisista penkeistä! Katettua katsomoa ei ollut, mutta onneksi sitä ei tällä kertaa tarvittukaan. Ja kuten sanottu, miljöö oli kyllä hieno! Taustalla Siuronkoski ja uimaranta, oikealla puolella vanhat voimalarakennukset. Ehdottomasti yksi kauneimpia kesäteatteripaikkoja, vaikka niitä tässä maassa riittää.

Ehdottomasti esityskin oli tämän kauden helmiä! Ei uskoisi että tämä on harrastelijaporukkaa. Koski-Teatterin Ulvova mylläri pesee mennen tullen ja palatessa edellisen näkemäni version tästä, joka oli ihan ammattilaisvoimin tehty (2014 Krapin kesäteatterissa). Sama Milko Lehdon sovitus nytkin oli käytössä, mutta olihan siellä paljon kaikkea pientä ja hauskaa paikallisväriä lisäiltynä.

Kallion Kyöstin ohjaus on napakkaa ja taitavaa, sekä hyvin rytmitettyä. Hauskoja ratkaisuita jo heti avauksessa väliaikakellon kanssa ja kunkin näyttelijän toimiessa kertojina pitkin esitystä. Hyvän ja pahan taistelut ja eläinhahmojen tuominen lavalle ilahduttivat! Kallio saa irti jokaisesta esiintyjästä maksimaalisen suorituksen. Tunnelma lavalla ja katsomossa on leppoisa, ja jotenkin tässä otetaan katsojat hienosti osaksi esitystä.

Näyttelijäporukka oli huikean laadukasta ja osaavaa! Missä Siuron takametsissä tämä porukka on oikein piilotellut? Mylläri Gunnar Huttusen roolissa taituroi upeasti Harri Heiskanen. Mikä lahjakkuus! Samaanaikaan jäyhä ja juro, ja ulvomisvimmassaan erikoinen, mutta myös luonnonläheinen ja fiksukin. Kun Gunnar rakastuu niin siitä on oksat pois. Heiskanen tavoittaa myllärin monipuolisen persoonan uskomattoman taitavasti. Hurjistuessaan hän on väkevä ja ailahteleva, mutta lemmestä lurittaessaan hempeä ja hellä. Huh! Todella hieno tulkinta.

Ja sitten on tämmöinen multilahjakkuus kuin Mika Eerola. Mies muuntautuu todellakin silmänräpäyksessä roolista toiseen. Eleet, ilmeet, äänenkäyttö - Eerola on oivallinen ihan joka roolissa. Hienoa että on annettu tilaa ja työtä kun on osaava ihminen. Mutta osaavia ovat ihan kaikki tyypit, ei sillä. Mia Vaskuu mm. hevosena oli hulvaton. Sanna Törmäkankaan kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö oli kuin raikas tuulahdus. Sellaista Suomi-filmi nostalgiaa jotenkin, ja pilkettä silmäkulmassa.

Jotenkin se sotien jälkeisen ajan henki oli hyvin tavoitettu niin Kallion suunnittelemassa yksinkertaisen nerokkaassa lavastuksessa (pyörivä mylly muuntautui moneksi) kuin Lundénin Marjon puvustuksessakin. Ja musiikkivalinnat toimivat! Erinomaiset ääniefektitkin pitää mainita vielä.

      

Esitys on täynnä anarkistisen hulvattomia kohtauksia. Kun tohtori Ervinen kertoilee karhunmetsästyksestään meinaan tipahtaa tuoliltani. Kaikki kyläläisten toilailut ja hölmöilyt. Dialogi on napakkaa ja viihdyttävää kauttaaltaan. Surku tulee välillä Gunnaria ja tämän kiusaamista, ja ihmisten pikkusieluisuus sapettaa. Mutta onhan tämä nyt kuitenkin komedia, vaikka tietynlaista yhteiskuntakriittisyyttäkin siellä on.

Jos nyt jotain moittimista pitää keksimällä keksiä niin mielisairaalakohtaus oli aavistuksen vaivaannuttava. Valkoisissa kaavuissaan haahuavia ihmisiä; tämä on niin nähty. Toisaalta tämä on varmaankin aika realistinen kuva miltä suomalainen hullujenhuone näytti joskus 1940-luvun lopulla. Ja pöpiläkohtaus on tärkeä sikälikin, että siellä Gunnar kohtaa kiinteistövälittäjä Happolan, joka teeskenteli hullua karttaakseen jatkosodan.

Tyrskähdin nauruun Happolan myöhemmin kertoillessa Gunnarille hullujenhuoneen potilaiden kohtaloista: "Ja Muranen pääsi Rovaniemen kaupunginteatteriin". Pieni sisäpiirivitsi, jonka Kallio oli ujuttanut mukaan (Hetken TTT:llä ohjaajana toiminut Miika Muranen aloittaa syksyllä Rovaniemen kaupunginteatterin johtajana).

Toinen moitteen aihe ei koske teatteria vaan läheistä legendaarista Koski-Baaria. Missä en viidentoista Nokialla asutun vuoden jälkeen ole aiemmin onnistunut käymään. No nyt esityksen jälkeen oli ex tempore suunnitelmassa käydä siinä terassilla syömässä katsomosta löytyneiden Jaanan ja Peten kanssa. Mutta voi surku; keittiö oli juuri mennyt kiinni! Uskon että muitakin syöjiä olisi löytynyt, varsinkin kun terassin pöydissä herkuteltiin ihanantuoksuisilla pizzoilla.

No, olutta sai, ja kuulemma näytelmän nimikko-olut oli oikein makoisaa. Ja kuinka monella kesäteatteriesityksellä on oma nimikko-olut, kysynpä vaan. Mutta kaino toive baarin pitäjille: voisiko esityspäivinä keittiö olla pikkaisen pidempään asti auki, että voisi päästä nauttimaan hyvistä ruuistakin? Terassille kun jäi ihmisiä vielä sittenkin kun me sieltä poistuimme...

Esityksiä on jäljellä vielä muutama, ja en voi muuta kun lämpimästi suositella. Tämä on suomalaista kesäteatteriperinnettä parhaimmillaan. Ei voi kun toivottaa mitä parhainta jatkoa siurolaisille! Jatkossa aion olla paikalla joka kesä.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lähtö / WHS, Jyväskylän Kesä 8.7.2018

Ei ole ihan perinteistä sirkusta tämä Lähtö ei. Eikä edes perinteistä nykysirkustakaan (mitä ikinä sekään sitten olisi). Katsoja kokee siirtyneensä suoraan unimaisemaan, johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen. Maineikas, palkittu ja yksi nykysirkuksen pioneeri eli WHS tulee ensimmäistä kertaa Jyväskylän Kesään, ja heti jysäyttää jättipotin tiskiin. Lähtö on kiertänyt ympäri maailmaa hurmaamassa katsojia jo vuosikausia. Nyt tiedän miksi.

Lavalla kaksi esiintyjää. Pariskunta. Ehkä. Kohtaamisia ja lähtemisiä. Toistoja, toistoja, toistoja. Katsoja tulee tempaistuksi tarinaan, kokee dejavun ihmeen. Näinkö tämän jo? Hieman ehkä eri tavalla? Kumpi rikkoi kaavan ja tuttu toisto lähti uusille urille? Roolit menevät jo pian sekaisin. Aika menettää merkityksensä, ja kronologiakin heitetään romukoppaan. Esiintyjät Kalle Nio ja Vera Selene Tegelman ovat monipuolisia, moni-ilmeisiä ja moniulotteisia. Voisin katsoa tätä sanatonta ja verkkaista esitystä vaikka kuinka kauan. Aika menettää merkityksensä kokonaan.

Kaupunginteatterin iso näyttämö täyttyy erilaisista projisoinneista, ja henki meinaa salpautua. Mestarillisen kaunis elokuva The Shape of Water tulee mieleen muutamankin kerran, vaikka tämä Lähtö on paljon vanhempi teos. Ottiko Guillermo del Toro vaikutteita tästä? Unenomaisuus, illuusiot, veden voimakas läsnäolo - ehkä se vaikutelma tulee siitä. Tai värimaailmasta, äänimaisemastakin. Jotenkin esitys ryömii ihon alle, tulee luihin ja ytimiin, eikä päästä irti. Maaginen realismi, tai jotain sinnepäin. Ohjaaja Kalle Nio on oikeasti monipuolisuudessaan ja taitavuudessaan maailman huippua.

Teatterin ja sirkuksen vanhat illuusiotekniikat on kaikki viritetty huippukuntoonsa tässä esityksessä. Naruja on niin paljon että miten kukaan niitä pystyy hanskaamaan. Mutta huipputiimi kulisseissa pystyy. Naruviritetty kangas/verho on yksi esityksen jujuista. Ja miten monipuolisesti sitä hyödynnetäänkään! Nyt ymmärrän miksi esitystä on pystytetty Jyväskylän kaupunginteatteriin kaksi työpäivää, vaikka esityksen kesto on vain tunti.

Samuli Kosmisen suunnittelemat ääniefektit ja musiikki luovat osaltaan sitä mystistä ja viipyilevää tunnelmaa. En käsitä lainkaan miten osa äänijutuista on tehty. Onko pöydässä mikrofoneja piilossa, vai millä ihmeen langattomilla vempeileillä äänisuunnittelu on tehty. Tulee mieleen elokuvien foley-artistit jotka luovat äänimagiaa valkokankaalle arkisilla esineillä. Välillä äänet jatkavat omaa elämäänsä, vaikka henkilöt lavalla eivät teekään mitään. Mene ja tiedä, mutta osaltaan se lisää tätä taikapiiriä mihin katsoja tulee tempaistuksi.

Jos on äänisuunnittelu iso osa Lähtöä, niin sitä on myös videot (Matias Boettge ja Kalle Nio) sekä valosuunnittelu (Jere Mönkkönen). Katseet suunnataan sinne minne ne halutaankin, ja osa asioista jää varjoihin. Projisoinnit ovat orgaaninen osa esitystä. Videot ovat absurdeja.

Sellainen kaiken kattava verkkaus ja seesteisyys on tämän esityksen sielu. Katsojan on pakko rauhoittua ja keskittyä. Kieltämättä hetkittäin tulee raukea olo, mutta silmiä ei voi ummistaa. Hetkeksikään. Muuten voi menettää pienen, tärkeän hetken.

Seuraamme pariskunnan nyrjähtynyttä elämää ja arkea. Ollaanko tässä yhdessä vai ei? Suhdevatulointia, mutta se kaikki jää jossain vaiheessa suuremman kokonaisuuden alle. Miten pienet ja arkiset asiat muuttuvat oikeasti leuat auki tipauttaviksi asioiksi, kun ne näkee vain uudessa valossa ja taidolla toteutettuna. Paidan silitys ja takin eläväksi muuttuminen, lisäkäsineen. Miten käsi voi kasvaa ja jakautua. Miten vaatteet ovat eläviä, ja katoavat kuin ilmaan haihtuen. Vaatteet elävät todellakin omaa elämäänsä. Miten tanssi otetaan osaksi esitystä. Henki salpaa kauneudesta ja mystisyydestä. En ymmärrä miten nämä jutut on teknisesti tehty! Ehkä se on yksi esityksen viehätyksestä - katsojalle näytetään vain pienen pieni ripaus, se esityksen lumo ja magia. Ei temppu niin paljoa kiehdo jos tietää miten se on toteutettu. Pukusuunnittelu (Mila Moisio ja Kaisa Rissanen) ansaitsee myös kiitosta ja kehuja. Jos joku onnistuu luomaan disintegroituvia vaatteita niin on nero.

Kun pariskunta on rakentamassaan pleksikopissa, niin veden illuusio on täydellinen. Vaatteet lähtevät rihmamaisina liuskoina pois ja kuutiostakin tulee levyjä, jotka jakavat pinnan kahtia; ilmaksi ja vedeksi. Taas valaistus näyttelee isoa roolia. Välillä ihmettelen fysiikan lakeja, eikö Kalle Nio ole koskaan kuullut niistä? Tai ehkä fysiikan lait eivät ole kuulleet Kalle Niosta.

Kaikkea on tullut lavalla nähtyä, mutta taas koin jotain sellaista mitä ennen ole kokenut. Onneksi oli tämä mahdollisuus kokea Lähtö tässäkin vaiheessa sen elämänkaarta, koska aiemmat tilaisuudet olen joutunut perumaan... Veikkaan ja toivon että tätä nähtäisiin vielä monia vuosia eteenpäinkin. Lähtö oli ainakin itselleni sellainen kokemus, että siitä saa varmasti uusillakin katsomiskerroilla aina uutta irti. Niin monipuolinen ja monilla eri tavoin tulkittava se oli.


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Iloitku / Tupacircus Company, Jyväskylän kesä 8.7.2018

Viime vuotinen pikavierailuni kaupunkifestarien kuninkaalle eli Jyväkylän Kesään oli sen verran kiva kokemus, että tänä kesänä heti uusiksi. Paluumatkalle Savonlinnasta Tampereelle saattoi hyvinkin yhdistää pienen piipahduksen Jyväskylässäkin. Alunperin katselin ohjelmistosta vain WHS:n Lähdön, mutta koska aikaa oli, niin mahtuihan sitä iltaan toinenkin esitys.

Tupacircus Company oli minulle ennestään tuntematon ryhmä, vaikka he ovat toimineet jo kymmenen vuotta! Iloitku oli varsin mainio pieni esitys. Upeasta ja monipuolisesta musiikista vastasi kolmen multi-instrumentalistin yhtye ja tunnissa ehdittiin käydä läpi monta tunnetilaa, itkusta nauruun ja kaikkeen siltä väliltä. Juomatehtaan studio oli intiimi (ja kuuma!) tila ja viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tiivis tunnelma ja lukuisat lapsikatsojat loivat sellaista leppoisaa nuotiopiiritunnelmaa, jota ei ihan aina saa esityksissä kokea. Meitä hieman vanhempia katsojia viihdytti suuresti menneiden vuosien tv-sarjat, mitä sohvalla istuva klovnipariskunta telkkaristaan seurasi, kanavia vaihdellen. Bändi vetää niin Dallasit kuin Vanamo&Kolmonen tunnaritkin. Saamme nähdä upeita pätkiä mm. länkkäreistä, pikkukakkosesta, urheiluruudusta ja tappajahaista! Olen ihan myyty jo alkumetreillä.

Musiikki-instrumenteistä pitää mainita melodica, saksofoni, nokkahuilu, kannel, pasuuna, niiden tavanomaisimpien lisäksi. Ja miten hiivatin monipuolisesti niitä käyteltiin ja vaihdettiin lennossa, ja limittäin ja lomittain! Bravo! Jo pelkästään musiikkiesityksenäkin tämä olisi riittävävän ihana, mutta kun mukaan yhdistetään sirkusta, tanssia ja vaikka mitä, niin johan kelpaa katsella.

Se mikä tässä esityksessä oli myös kivaa, oli se pienimuotoisuus ja tietynlainen kotikutoisuus. No, ehkäpä se onkin tupasirkuksen ajatuskin. Ei hienoon (sirkus)elämykseen tarvita isoja rakenteita ja miljoonaluokan systeemejä, vaan riittää hieman kömpelöt kotiklovnit arkisissa askareissaan, ja mokailevat jonglöörit, ja köysitemput matalassa tilassa (kyllä muuten mahtuu!). Hidasta ja melankolistakin hetkittäin. Mutta kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin nähtiin. Tarinassa seurattiin klovnipariskunnan elämää, ja siinä samassa sitten kaikenlaista muutakin. Nykysirkusperinteitä kunnioittaen temput eivät olleet irrallisia, vaan sujuvasti osana isompaa juonta ja kokonaisuutta.

Koko esityksen odotin milloin se itkuvirsiosuus alkaa. Kun ennakkomainonnassa käytettiin nimenomaan itkuvirsiperinteen ja nykysirkuksen liittoa mainosvalttina. Aika pitkälle sai odottaa, mutta kyllä itkuvirsiäkin saatiin. Tosin aika modernilla tvistillä. Siinä vaiheessa esitystä alkoi silmät kostua katsomossakin. Kaiken hurlumhein jälkeen oli sellainen seesteisempi hetki. Ja miten monenlaisissa tilanteissa ihminen voi ja saa itkeä!

Iso kiitos koko työryhmä, muusikot Sanna Purokuru, Emmi Kuittinen ja Laura Pukki, sekä upeat esiintyjät Sanna Warsell, Harri Varpanen, Marjut Hernesniemi, Myrsky Rönkä, Juhani Saksio sekä Vesa Puronkuru, joka vastasi myös ohjauksesta. Jos teille mahdollistuu joskus mennä katsomaan Tupacirkusta niin ainakin näin yhden esityksen perusteella voin lämpimästi suositella. Pieni suuri elämys.


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Faust / Savonlinnan oopperajuhlat 7.7.2018

Ja koska olin muutenkin maisemissa, niin samalla "vaivalla" sitä toisenkin oopperan katsoo. Ja koska Faustissa oli mukana yksi suosikkibaritoneistani eli Ville Rusanen. Tai ainakin piti olla. Valitettavasti kuulin edellisenä päivänä, juuri ennen Patarouvaa, että Rusanen ei olekaan ensi-illassa, mutta ehkä myöhemmissä esityksissä sitten. Voi määh. [Lisää määh-fiiliksiä tuli siitä, kun ehkä Euroopan pisin mies sattui istumaan edessäni (mutta väliajalla hän siirtyi jonnekin muualle, huraa!). Istuin tällä kertaa kuudennella rivillä ja erinomainen oli tämäkin paikka.]

Eipä anneta sen häiritä että suosikkilaulaja on poissa. Uusi oopperatuttavuus minulle oli tämäkin eli Charles Gounodin säveltämä Faust. Vaikka tämä versio on ensiesitetty Savonlinnassa jo 1999, niin minä oopperanoviisina olen missannut toki tämänkin. Goethen tarinahan on suht tuttu, mutta tämä Jules Barbierin ja Michel Carrén libretto on taas yhdenlainen tulkinta aiheesta. Vilppu Kiljunen ohjaa ja reilu kolmetuntinen suhahtaa kyllä nopeasti. Yleisö antaa lopuksi (ja muutaman kerran välilläkin) raikuvat aplodit ja tuntuu että tämä on suositumpi kuin edellisiltainen Patarouva. Musiikillisesti tykkäsin kyllä Patarouvasta enemmän. Tarinana Faust on kyllä kiinnostavampi ehkä, mutta molempi parempi.

Olavinlinnan massiivista lavaa dominoi jättimäinen siipirakennelma. Koko esityksen ajan odotan sen siirtyvän, tai kääntyvän tai liikkuvan jollain tavalla. Kimmo Viskari on suunnitellut siipensä nerokkaasti. Kaikenlaiset myytit ja tarinat mihin liittyy lentäminen ja siivet vilahtavat mielessäni, jo ennenkuin kuulemme ensimmäistä nuottiakaan. Enkeleistä Ikarokseen ja vaikka mihin. Asiat tapahtuvat siipien suojassa?

Mutta kun esitys alkaa ja siipeen heijastetaan erilaisia kuvia - olen lopullisesti myyty. Anton Kulaginin suunnittelemat valot muuttavat siiven väriä, mutta eniten minua järisyttävät vanhat kuvat. Verenkiertoa, käden röntgenkuvaa, tähtitaivasta, uskonnollista kuvastoa... Uskonnollinen kuvasto oli muutenkin isossa osassa oopperaa. En tiedä onko Faust niin uskonnollinen ooppera, mutta ainakin tässä versiossa se korostui jotenkin, vai kuvittelenko vaan. Niinikään Kimmo Viskarin suunnittelemissa puvuissa noudatettiin puna/musta/valkoislinjaa, kuten valoissa ja lavastuksessakin. Päähineet toivat mieleeni jotain todella tuttua; hugenotteja tai keskiaikaisia eurooppalaisia rouvia. Upeat, upeat puvut kertakaikkiaan.

Upeaa oli myös erittäin isossa osassa olleet kolme naistanssijaa (nimiä ei suureksi harmikseni ole mainittu missään), jotka Macbethin noitien lailla putkahtelivat esille milloin missäkin. Herransa käskyläisiä, viettelijöitä, ja kerrassaan taitavia tanssijoita. Lisäys: tanssijoiden nimet oli myöhemmin lisätty Oopperajuhlien kotisivuille. Eli kiitos Meeri Lempiäinen, Anna Stenberg ja Satu Rinnetmäki.

Kyllä tässä pääosan vie ehdottomasti uskomattoman karismaattinen ja suorastaan hurmaavan viettelevä Mefisto (Petri Lindroos) eikä paljon vaatimattomampi Faust (Jesus Garcia). Hyvin tämäkin tosin lauloi, mutta ihan statistiksi jäi itse Saatanan rinnalla. Tämä oli kaikin puolin vaikuttava ilmestys, kermanvärisessä luomuksessaan ja verenpunaisessa solmiossa, ja pilkettä silmäkulmassa. Kyllä se todellinen (sanoisinko peräti saatanallinen) hahmokin lopuksi nähdään, ja siitä on sitten jo viehätysvoima kaukana. Mutta nappisuoritus maskeeraustiimiltä (ja suunnittelulta a'la Marjo Riihimäki) ja toki myös puvustukselta. Ja kyllä se ääni ja olemuskin on häikäisevä! Karismaa kyllä Saatana tarvitseekin, viekoitellakseen Faustin pahoille teille. No, itsehän tämä haluaa olla nuori ja komea, että naiset lankeaisivat jalkoihinsa. Ja pim! Salamannopeasti kumaraisesta vanhuksesta viitassaan kuoriutuu salskea urho!

Saatanan ja hänelle sielunsa myyneen Faustin lisäksi päähenkilönä on kaunis, nuori ja viaton Margareta (Marjukka Tepponen). Tämä valitettavasti kaikesta hyveellisyydestään huolimatta lankeaa Faustin pauloihin, todella ikävin seurauksin. Sotaan lähtenyt veli Valentin (Clemens Unterreiner) pyytää ystäväänsä Siebeliä (Erica Back) huolehtimaan siskostaan, mutta ei auta Siebelin huolenpito vaan Margareta joutuu vietellyksi. Siebel on itsekin ihastunut neitoon, mutta hänen vaatimattomat kukkasensa suorastaan lakastuvat Faustin korulahjojen rinnalla.

       

Kun Valentin palaa raajarikkona (ja sotaneurooseista kärsien) vastassa on langennut sisko. Viattomasta neidosta on tullut yhteisön hylkiö. Rikottu, mutta uudenlaista vahvuutta silti saanut. Margaretan tragedia on rakastua väärään mieheen (Faust), vaikka tarjolla olisi hyvä ja kunnollinenkin (Siebel). Tepponen ja Back on molemmat mun suosikkeja; kummallakin on kaunis ääni ja lavasäteily kohdillaan. Back oli muuten taas housuroolissa, kuten keväällä Tampereen Veljeni vartijassakin. Tämän porukan lisäksi lavalla nähtiin "kypsänpuoleinen" Martta (Tiina Penttinen), joka on juuri jäänyt leskeksi ja joka myös lankeaa Saatanan viettelylle. Taisikin olla Martta joka Saatanan vaatteet sai sekaisin... Ja lisäksi muhevaääninen Wagner (Jussi Merikanto).

En voi sille mitään että taas kerran tuntuu siltä että tenori (tässä Faust) saa tylsimmät roolit. Ja bassot (Mefisto) ja baritonit on pahiksia - ja siten yleensä myös kiinnostavimmissa osissa. Oopperoiden juonet ovat aika heppoisia, siis se varsinainen lyriikka. Samoja asioita toistellaan ja aika naiivejakin nämä usein ovat. Kukaanhan ei siis jaksaisi lukea tämmöistä proosaa! Tai näytelmää. Oopperoiden hahmot kokevat kaiken niin intensiivisesti ja täysillä. Rakastutaan, petetään, kuollaan - mikään tunnetila ei jää puolitiehen.

Välillä tuli mieleen kuin Marvel olisi ollut mukana oopperan taustavoimissa: lavallahan ovat ilmetyt Doctor Strange ja Ironman! Ja miten mulle tuli nahkatakissaan ja sivuilta auki olevista housuissaan heiluneesta Valentinista joku myöhempien aikojen Onnenpäivien Fonzie, jolta on moottoripyörä vaan hukassa.

Kuoro tekee taas todella hienoa työtä. Matti Hyökki saa tästä porukasta piiskattua esille kauniita ääniä ja Petri Kekoni liikkeitä. Tosin ehkä Kekoni lienee keskittynyt loihtimaan askelkuvioita kolmelle upealle tanssijalle.

Tämä Faust jätti kyllä mieleeni monta mykistävää näkyä. Saatanan punainen kädenjälki Faustin rinnassa, virtaava veri, massiiviset joukkokohtaukset, Saatanan tekemät silmänkääntötemput/ihmeteot juomaa suihkuavine tyyppeineen, Saatanan hienosti toteutettu katoaminen ja ilmestyminen, Martan häikäisevä punainen puku valtavine hihoineen, sotaisat kohtaukset jykevine sotalauluineen, tulisohdut, verta valuva orjantappurakruunuinen Jeesus. Mutta ehkä visuaalisesti tyrmäävin kohtaus on lattiasta nousevat ja itseään paljaisiin yläruumisiinsa ruoskivat tyypit. Uskonto ajaa monenlaisiin tekoihin. Ja se kun Saatana on ottanut oikean olomuotonsa (punaisissa haaremihousuissaan!) ja hotkaisee Margaretan istukan suihinsa. Hurme peittää kaiken. HUH! Lopuksi valkoinen kuoro ja Jeesuksen mahti voittaa kaiken. Mutta Faustia ei enää pelasta mikään. Kauppa on kauppa, ja sielu on myyty.

Jäin tosin pohtimaan miksi Faust hylkäsi Margaretan. Kun Saatana käski? Kun sai haluamansa eli tämän neitsyyden? Kun kyllästyi ja halusi uuden naisen? Tarvitsee selkeästi tutustua librettoon ja Faustiin muutenkin lisää. Vaan tarvitseeko sitä ihan kaikkea aina ymmärtääkään.

Vaikka alussa sanoin että Faust on oopperana minulle uusi tuttavuus, niin onhan siinä yksi tuttu aaria sentään. Nimittäin Tintti-sarjakuva-albumeissa seikkaileva oopperadiiva Milanon satakieli Bianca Castafiore laulaa aina Faustin Koruaariaa (Ah ma nauran, kun kuvani näin kauniina peilissäin nään). En siis ole kuullut sitä koskaan, mutta tuttu se oli silti. Hienoa oli kuulla se nyt näin oikeastikin, ja nyt ymmärrän kontekstinkin! Ja bonuksena vielä Marjukka Tepposen kauniisti laulamana (taatusti parempi kuin Castafioren tulkinta!).

Savonlinnan Faust oli sekoitus goottikauhua, mahtipontista musiikkia ja huimaa visuaalista tykitystä. Uskonto on isossa osassa ja mieli ei kerkeä edes prosessoimaan kaikkea sitä symboliikkaa mitä lavalta vyöryää verkkokalvoille. Aivan euforinen kokemus suorastaan, ja heti haluaisin nähdä tämän uudelleen. Mielellään Ville Rusasella varustettuna, kiitos.


Esityskuvien copyright Soila Puurtinen ja Valtteri Hirvonen,
loppukiitoskuvat omiani sekä siipikuva esityksen alussa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Patarouva / Savonlinnan oopperajuhlat 6.7.2018

Tykkään ihan julmetun paljon Tšaikovskin musiikista. Baletteja jaksan katsoa (ja myös kuunnella) kerta toisensa jälkeen ja sinfoniat soivat kotistereoissa usein. Mutta ainuttakaan oopperaa en ole koskaan nähnyt, en edes Jevgeni Oneginia! Siispä Savonlinnan tämän kesän uutuus Patarouva kiinnosti välittömästi. Kun vielä yksi suosikkilavastajani Jani Uljas sai pestin sitä lavastamaan, niin viikonlopun suunnittelu Savonlinnaan kahden vuoden tauon jälkeen saattoi alkaa. Toissa kesänä tuli festivaaleilla käytyä vuosien tauon jälkeen, katsomassa hienoa Don Giovannia. Silloin meitä oli neljän hengen seurue, ja nyt olin liikkeellä ihan yksin.

Pituutta Jere Erkkilän ohjaamalla Patarouvalla oli ensi-illassa liki 3,5 tuntia, yhdellä puolen tunnin väliajalla. Mutta ei se tuntunut lainkaan niin pitkältä! Luin synopsiksen käsiohjelmasta etukäteen, mutta muuten ei ollut suuremmin tietoja koko oopperasta. Suuri osa laulajistakin oli minulle vieraita nimiä. Mutta eipä tuo haitannut; samanlainen hieman höttöinen juoni tässäkin oli kun monessa muussakin oopperassa. Kolmiodraamaa ja kuolemaa ja semmoista. Mutta kiehtova kyllä!

Katsojat saapuvat linnaan

Pääosassa Herman (Mika Pohjonen), joka on uhkapeluri ja maailmantuskaa poteva mies. Sitten hän rakastuu, palavasti ja tulisesti, ihan ventovieraaseen naiseen! Mutta oi ja voi, tämä onkin juuri kihlautunut ruhtinas Jeletskin (Konstantin Shushakov) kanssa. Onneksi (tai onnettomuudeksi) katseet ovat kohdanneet ja kielletty rakkaus on syttynyt. Liza (Irina Churilova) on myös intohimon pyörteissä, mutta samalla hän myös kammoksuu Hermania. Ehkä hänellä on selvännäkijän lahja? Sillä petollinen ketku Herman onkin! Nimittäin Lizan isoäiti, legendaarinen diiva kreivitär (Elena Zaremba) tuntee perimätiedon mukaan korttien salat. Eikä minkä tahansa korttien vaan kolmen legendaarisen voittokortin. Toki tähän liittyy pieni kirous, mutta ei kai uhkapeluri pienestä piittaa. Zara päätyy itsemurhaan Hermanin petollisuuden vuoksi, ja kreivitärkin kuolee. Eikä tietenkään Hermanillekaan hyvin käy, sillä viime hetkellä patarouva pistää pasmat sekaisin. Mutta loppu on jotenkin seesteisen kaunis; Herman kohtaa jälleen rakkaansa Lizan, ja he katoavat yhdessä sumuverhoon ja kaukaisuuteen.

Laulajat ovat kaikki taitavia, tottakai. Pohjonen on oikein hyvä riivattuna uhkapelurina, joka on valmis uhraamaan kaiken saadakseen tietää kortit (ne ovat muuten 3, 7 ja ässä - tai niinhän sitä luulisi). Kortit jotka muka takaisivat vaurauden ja onnen. Pidin myös muheaäänisestä Nikoloz Lagvilavasta (kreivi Tomski). Mutta nyt kyllä naiset veivät sydämeni tällä kertaa. Ensinnäkin Kreivitär. Zaremba laulaa sydämestään ja ilmaisee juuri nappiinsa maailmaa nähneen, hieman katkeroituneen diivan elkeet. Ennen kaikki oli paremmin, ja kauneus on katoavaista. Ihanan aristokrattinen olemus ja kypsän täyteläinen ääni. Myös Churilova Lizan roolissa oli valloittava ja kaunisääninen. Ja naiset vielä kantoivat Erika Turusen suunnittelemat venäläisen mahtipontiset epookkipuvut muhkeine turnyyreineen upeasti. Kyllä tätä kelpasi katsella ja kuunnella.

Niin ne puvut. Niin aatelisten kuin vähän vähempiarvoistenkin puvut olivat viehättäviä. Värimaailmaltaan aika tummia, mutta se sopi hyvin lavastukseen ja tarinan henkeen. Ei tämä ole mikään hilpeä ja kevyt ooppera, vaan aika raskaskin. Ainakin aiheeltaan, jos ei musiikiltaan. Erityisesti Kreivittären mustat puvut sykähdyttivät. Ja sitten oli vielä upeasti liikkuva tanssiryhmä (joiden nimiä ei valitettavasti käsiohjelma saatikka oopperajuhlien kotisivut tunne), joilla oli myös huikeat vaatteet. Sirkusryhmänä tai pastoraalikuvauksen esittäjinä - katselin ilokseni myös näitä luomuksia. Reija Wäre oli luonut tanssijoille kauniit ja vauhdikkaat koreografiat. Minusta on mahtavaa että isoon oopperaproduktioon mahtuu myös seitsemän tanssijaa. Ja vielä näin monipuolista ja lahjakasta tanssijaa. Siitäkin pisteet esitykselle. Lisäys: Oopperajuhlat olivat lisänneet myöhemmin tanssijoiden nimet kotisivuilleen, siitä kiitos. Ja iso kiitos tanssijat: Linda Haakana, Susmita Meyer-Rochow, Johan Pakkanen, Aapo Siikala (Kuolema), Jani Talo, Terhi Talo, Kalle Lähde ja Mia-Mari Sinkkonen.

Jos olivat puvut slaavilaisen melankolisia, niin sitä oli lavastuskin. Synkkää ja silti mahdottoman komeaa katseltavaa. Kun pääsee tekemään noin isolle lavalle kun Olavinlinna, niin onhan se varmaan hienoa. Mutta kun on iso kuoro ja paljon porukkaa, niin kyllä se lava siitä täyttyy. Taas kerran Jani Uljas onnistuu vallan erinomaisesti. Katosta riippuu sipulikirkontornin se sipuli, joka toisessa näytöksessä on kellahtanut symbolisesti kumoon. Kaikki menee alamäkeä, varsinkin Hermanin elämä. Kyllä tässä esityksessä on hetkittäin tosi synkkää menoa, ja loistavasti hiljalleen eteenpäin lipuva Kuolema vierailee majesteetillisesti lavalla.

Tummasävyistä kokonaisuutta täydentävät pienet yksityiskohdat; vaikka alussa on ilakoiva väkijoukko puistossa, niin kummasti ilmapallokimppu on musta. Verenpunaiset seinävaatteet toisessa näytöksessä tai tummanpuhuvat huonekalut ja tylyn takorautaiset portit. Raskasta on. Mutta ei raskassoutuista! Kreivittären makuuhuonetta koristavat lukuisat pirstoutuneet omakuvat, alleviivaten nuoruuden menetystä. Lavalla ei ole mitään liikaa eikä sieltä myöskään puutu mitään. Takaosan koroke on hieno promenadi mitä hyödynnetään paljon. Varsinkin silhuettimaisena kulkeva Kreivittären hautajaissaattue on huikea näky.

Josta pääsenkin kätevästi William Ilesin valosuunnitteluun. Kertakaikkisen kaunista! Venäjän lipun värejä käytetään paljon, ja ne toimivat. Tähtitaivas tuikkii ja tuntuu tulevan pitkälle katsomoon asti. Ja sadekin tehtiin valoilla ja projisoinneilla. Pistemäisillä valoilla luodaan ristikko Hermanin päälle, kuvastamaan tämän henkistä vankilaa. Poispääsyä ei tunnu olevan. Ilotulitukset on projisoitu Olavinlinnan massiiviselle takaseinälle ja myös maagiset numerot 3, 7 ja ässä lipuvat seinän poikki. Kuin härnäten Hermania! Ukkonen ja salamointi oli toteutettu valoin ja äänin myös hienosti. Valoilla saa pehmeitä ja utuisia tunnelmia mutta myös kovia ja tarkkoja. Tämmöinen linna on hieno miljöö valosuunnittelullekin; valot hyväilevät vanhoja muureja ja kivien pintaa. Hermanin ja Lizan ensisuudelman aikana valot olivat suorastaan häikäisevän hienot. Niin ja sitten vielä lopussa kun miehet ovat pelaamassa; vihreät valot muistuttavat korttipöytien verkaa; oivallinen idea! Mutta näitä esityskuvia kun katsoo niin kovin sinisävyiseltä näyttää.

Kehun vielä tulen käyttöä; sopii hyvin tämmöiseen miljööseen!

Mitäs sitten kehuisin? Kuoron osuudet olivat kertakaikkisen kaunista kuunneltavaa ja joukkokohtaukset näyttäviä. Katariina Suurena ja tämän puolisona (tai rakastajana) nähtiin esityksen pienimmät ihmiset (ihastuksen huokauksia kuului pitkin katsomoa parin tullessa loppukiitoksiin). Matti Hyökki oli valmentanut kuoron hienoon iskuun. Käytännössä ulkona kun ollaan niin mitä vaan voi sattua. Nyt lensi lintu katsomon ja lavan yli, asettuen muurin koloon. Kuin joku enteitä tuonpuoleisesta tuova lähetti!

Katsokaa nyt Katariina Suurta (tuossa keskellä keltaisissa)!!

Ne joukkokohtaukset ovat kyllä tämmöisissä suurissa tuotannoissa se juttu mitä jaksan aina ihmetellä ja ihailla. Niin taas. Alun puistokohtauksessa on valtaisia määrä porukkaa ja siellä on ihania pieniä yksityiskohtia. Mitä nyt 1700-luvun lopun Pietarissa puuhattiin. Polkupyöräilijä ajelee, tytöt hyppivät narua, poika pyörittää vannetta, sirkuslaiset esiintyvät, lastenhoitajat lykkivät vaunuissaan pienokaisia. Kuin sukeltaisi johonkin vanhaan maalaukseen! Myöhemmin on hieno tanssiaiskohtaus loisteliaine pukuineen, ja lopussa tiheätunnelmainen uhkapelikohtaus. Ohjaajalla on iso paletti hoidettavanaan näissä isoissa porukoissa, ja hyvin Erkkilä tämänkin osa-alueen hanskaa.

Musiikki! Se meinasi kokonaan unohtua. Aika oleellinen elementti kun oopperasta puhutaan. Kyllä pidin. Sitä Tšaikovskimaista slaavihenkeä oli paljon, mistä kyllä tykkään. Suuria tunteita, kauniita aarioita, hienoja duettoja. Ja sitten oli yksi hyvin hämmentävä kohta. Nimittäin kun näytelmäseurue esittää pastoraalikuvauksen Paimentytön vilpittömyys, niin musiikki muuttuu totaalisesti. Mitä ihmettä, vaihtuiko ooppera kesken kaiken Mozartiksi? Minunkin amatöörikorvani tunnistavat sieltä jotain tuttua. Vaikken paljoa oopperaa ole kuullut, niin Mozartilta kyllä kolmekin teosta, ja Taikahuilun vielä monta monta kertaa. Ja se oli se mikä ensimmäisenä mieleen putkahti. Ilahduin suuresti kun sitten luin käsiohjelmasta esityksen jälkeen Mozart-maininnan samassa yhteydessä! Hassua muuten että kotona en oikeastaan koskaan kuuntele oopperaa. Se jotenkin vaatii sen visuaalisen puolen kaverikseen. Sen sijaan balettimusiikkia voin kuunnella sujuvasti, tai musikaaleja.

Tekstitys on hyvä juttu ja varsinkin kun kielenä on joku mitä ei katsoja ymmärrä lainkaan. Venäjä kuulostaa oopperassa kyllä hienosti soljuvalta. Välillä ei meinannut tekstitys pysyä mukana kun viisikin solistia lauloi yhtä aikaa, että mikä oli kenenkin osuus. Jossain olen nähnyt tämmöisen toteutettavan eri väreillä tai eri fonteilla.

Nuoruus ei ole ikuista, ja vanhuus tulee pian. Kukaan ei välty kuolemalta, ei kukaan, vaikka olisi millaiset valttikortit käsissä. Äläkä tavoittele toisen omaa. Siinäpä kai Patarouvan sanoma, jos sellaista nyt voisi ajatella oopperalla olevan. Täytyykin kaivaa jostain esiin Puškinin pienoisromaani mihin tämä perustuu.

Jos nyt jotain moitittavaa on pakko keksiä illan esityksestä, niin hämmästelin parikin kertaa millainen kirskahdus kuului valonheittäjähepun tuolista (tai jostain). Istuin nimittäin rivillä 26 ja siitä näki hyvin vasemmanpuoleisen valomiehen kun käänsi hieman päätään. Öljyä saranoihin tai jotain! Muuten paikkani oli superhyvä, vaikka ensin ajattelin sen olevan liian kaukana. No, kiikarit oli mukana lähikuvia varten, mutta kokonaisuudesta sai loistavan kuvan. Olen erittäin tyytyväinen. Lisäksi harmittaa se että jotkut viitsivät tulla oopperaesitykseen (minkä liput eivät kovin edullisia ole) supattelemaan. Sentään popkorninsyöjiä ja kännykänräplääjiä ei osunut paikalle, kiitos edes siitä.

Valtavan hyvin kyllä Oopperajuhlien toimistossa huolehdittiin asioista. Olin jotenkin ajatellut (ja mielestäni netistä tarkistanutkin) että toimisto on auki kuuteen. Piti olla perillä puoli kuuden maissa, ja hakea lippuni sieltä. No, onneksi soittivat ajomatkan aikana että olenko tulossa, koska paikka menee neljältä kiinni. Enpä olisi kerennyt. Siispä sain hakea kassini Tallisaaren lippukioskista. Kiitos! Ja blogin nimikin on melkein oikein :-)

Kertakaikkisen onnistunut Oopperajuhlien avaus kyllä. Linna kuhisi entisiä ja nykyisiä oopperalaulajia, poliitikkoja ja kaikenmaailman julkkiksia. Ennen esitystä oli mukava vaihtaa sananen tekijäporukan Janin ja Williamin kanssa ja väliajallakin törmäsin moneen tuttuun. Kutsuvieraana pääsin nimittäin nauttimaan myös skumppatarjoilusta Kongressisaliin, vaikka mun kohdalla se olikin paremmanmakuista Lehtikuohua. Esityksen jälkeen olikin sitten nopea siirtyminen Pietarin hoveista ja Olavinlinnan taiasta vähävaraisen teatteribloggaajan arkeen. Nukuin nimittäin yöni autossa. Tosin ei monessa kalliissakaan hotellihuoneessa ole näkymää linnaan, että sillä. Ja hyvin siellä nukkui (tosin seuraavaksi yöksi menin kesähotelliin että pääsi suihkuun).

Kiitos Oopperajuhlat, kiitos Savonlinna, kiitos Patarouvan porukka! Ja erityiskiitos Janille lauantaiaamun toritreffeistä!



Esityskuvien copyright Soila Puurtinen ja Valtteri Hirvonen, muut omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.