Kolme vuotta sitten näin Aurinkoteatterin esittämän Saalistajat-esityksen Tampereen Teatterikesässä. Jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus. Asialla sama porukka kuin nytkin, ohjaaja-käsikirjoittaja Sanna Hietalan johdolla. Tätiratsastajat olikin itsenäinen jatko-osa Saalistajille. Ei kyllä mitenkään vaadi katsojalta Saalistajien näkemistä nauttiakseen Tätiratsastajista.
Samanlainen luontodokumentti-ajatus tässä on taustalla. Tässäkin tapauksessa havainnoitsijana on Paul Holländerin esittämä Pamela Kåla, teinityttö joka käy tallilla. Aina välillä hän muuntautuu tallin asukkaiden elämää kommentoivaksi oman elämänsä David Attenborough-sivupersoonaksi. Ja kyllä tässä laumassa riittääkin tarkasteltavaa! Tallilla opettajana toimiva Benita Stjärnfall (Milla Kangas) on raivokas ja pirskahteleva, minuutensa kanssa kamppaileva wannabe-rocktähti, joka purkaa hevostyttöihin monenlaisia patoutumiaan. Varsinainen tähdenlento! Benitaa luotsaa (ja koittaa vähän suitsiakin) toinen tallinomistaja Helena (Niklas Häggblom), joka on huolehtiva ja lempeä. Jatkuvasti kaikkia muitakin paapova äidillinen Helena on oiva vastavoima Benitan aggressioille. Järkyttävän hyvät roolityöt, kaikilta.
Loistavan näyttelijäporukan täydentää Nora Raikamon hurja ja kliseinen heviäijä, ja Pamelan veli, Håkan "Håkki" Kåla, joka tuo kyllä niin autenttisesti kaljasieppo-omanelämänsärocktähti-öykkärin eläväksi, sekä Wilhelm Grotenfeltin neuroottinen naapuri-Jarno, jonka ihastus Pamelaan kantaa läpi harmaan kivenkin. Tämä viisikko sekoilee, kipuilee, naurattaa ja vähän melkein itkettääkin. Nää tyypit on kyllä ihan hulvattomia, kovin inhimillisiä, vaikka tokin hyvin äärimmäisyyksiin viritettyjä. Jokaisessa on tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta myös sympatiaa herättäviä. Kaikki vetävät roolinsa kyllä antaumuksella ja todellisella heittäytymisasenteella.
Tätiratsastajat pohtii valtaa sekä unelmia ja niiden toteutumista, tarkastelee tallimaailman (ja vähän rockkentänkin) hierarkioita ja ihmisten suhteita. Naisten valtaama tallimiljöö on ihan oikeasti todella hierarkkista, ellei se sitten ole radikaalisti muuttunut omilta heppatyttöajoilta. Hietala on jossain haastattelussa sanonut että halusi myös tutkailla naisvihaa, nimenomaan miksi naiset vihaavat naisia. Pohtia voi myös se miksi miehet esittävät naisia Tätiratsastajissa. Jäin myös miettimään miksi Jarno-ressu on alistetun oloinen, asuu liiterissä ja pitää kaulapantaa. Hienoisia alistamiskuvastoviitteitä nähdään muutenkin, mm. suitsittu hevimuusikko, ja kaiket piiskanheilutukset. Ja harvassapa esityksessä käsitellään mm. teinitytön menkkoja. Tabut ovat tehty rikottaviksi.
Pikkuhiljaa meille selviää myös mitä mörköjä Benitan menneisyydessä vaanii, ja ehkä moni katsoja alkaa tuntemaan sympatiaakin tätä aggressiolla ympäristöönsä reagoivaa naista kohtaan. Hietala ja näyttelijät ovat rakentaneet kovin inhimillisiä hahmoja, jotka puhuvat niinkuin aidot ihmiset. Teksti on myös todella kiinni ajassa ja sen ilmauksissa: kehopositiiviset reidet! Håkki pohtii tallille tultuan ettei tälläisessä pillunhajussa pysty ajattelemaan selkeästi, hmmm...
Heini Maarasen tallilavastus on käsittämättömän autenttinen! Kaikki ne loimet, riimut, kuolainrivit ja satulahuovat tuovat kyllä tallin ihan just eikä melkeen eläväksi. Ilmassa leijaileva heinänpöly. Kaiken kruunaa mahtavan aidonoloinen Pimu-heppa, joka inhoaa miehiä traumatisoiduttuaan ravihommissa. Noora Salmi on loihtinut huiman puvustuksen missä tallilook kohtaa kasarihevin. Ja nurkassa soittavan hevibändin ulkoasu tuo mieleen monia takavuosien tähtiä (Slash! Lemmy!) ja Benitan hapsutyyli yhdistää hevin ja hepat saumattomasti. Kaija Heijarin maskeeraus oli ihan tosi makeeta, kaikenlaiset yksityiskohdat kuten Helenan tukan juurikasvu ja Håkanin parta olivat tarkkaan mietittyjä yksityiskohtia. Ja Benitan Vince Neil/David Lee Roth/kuka vaan blondi kasarihevari -look.
Musiikki ja äänisuunnittelu oli kanssa kohdillaan, Antti Ikosen käsialaa. Esityksessä kuullut ikoniset heviballadit sekä omat biisit (mm. tyttöjen maineesta) iskivät hyvin johonkin sisimpään. Kitarabattle sai ainakin minut miltei tikahtumaan nauruun, varsinkin kun selvisi missä ja keneltä Helena oli kepitystaitonsa hankkinut. Kari Vepsä oli kyllä muutenkin mainittu...
Joo, mullakin on heppatyttötausta, eli siksikin pidin tästä paljon. Ja joo, mullakin on hevitausta, eli pystyin jotenkin samaistumaan myös Benitan kipuiluihin. Väliaikakeskusteluja sivusta kuunnelleeena aika monella muullakin oli hevostaustaa. Toisaalta taas joillekin oman menneisyyden kohtaaminen saattoi olla liikaa, vai oliko esitys vaan liian groteski ja raju, koska muutama katsoja lähti pois jo ennen väliaikaa.
Kolmen tunnin esitys on hieman liian pitkä ja rönsyilevä, jostain kohtauksista olisi voinut kyllä nipistää hieman. Silti tämä jaksoi viehättää ja vähän välillä ravistellakin - näinkin näitä asioita VOI käsitellä. Toivoisinpa näkeväni tämänkin Teatterikesässä ensi vuonna. Monenlaisia juttuja sitä kolmeen tuntiin saa kyllä mahdutettua kun on hyvät tekijät.
Bonuksena oli ihanaa tavata katsomossa yksi suosikkinäytelmäkirjailijoistani ja rupatella hieman.
Kuvien copyright Ada Halonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti