maanantai 21. syyskuuta 2020

Maratontanssit / Hämeenlinnan teatteri 19.9.2020

Yhdysvaltalaisen Horace McCoyn romaani (ja siitä tehty elokuva) Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?) on jäänyt lukematta ja katsomatta. Enkä ensin edes oivaltanut että kyseessä on sama teos, koska Hämeenlinnan teatterin Maratontanssit ei kuulosta siltä että olisi tekemistä hevosten kanssa. Vaan eipä toki ole alkuteoksellakaan. Toki Maratontanssit nimenä kuvastaa teosta paremmin kuin tuo kryptinen hevosiin liittyvä... Vaan mistä oikein on kyse?


Maratontanssit sijoittuu Amerikkaan 1930-luvun lamavuosiin. Tapana oli järjestää viikkokausia kestäviä tanssimaratoneja, joista voittajaparille oli luvassa valtava jättipotti. Niinpä köyhät ja syrjäytyneet ottivat osaa "helpon" voiton toivossa. Vaan helppoa ei homma todellakaan ollut. Tanssia yötäpäivää, aina vajaan kahden tunnin jälkeen oli 10 minuutin lepotauko. Tämmöisen tahdin päälle oli tapana pitää vielä juoksukisoja, missä hävinnyt pari tippuu kisasta pois. Raakaa peliä, mutta pääsylippunsa lunastaneille katsojille piti keksiä kaikenlaista hupia. Näytelmässä järjestetään myös (feikki)häät ja rikollisen pidätystä, kunnes kaikki päättyy kapakkatappelusta harhautuneeseen luotiin ja kuolemantapaukseen. Ja koska kilpailu keskeytetään (47 päivän tanssimisen jälkeen), kukaan ei saa rahoja. Seuraukset ovat ikävät.

Vaikka alkuperäisteksti onkin jo vuodelta 1935, niin täysin tätä päivää tässä kuvataan. Nykyään ankea nuhruinen tanssisali on vaihtunut tosi tosi-tv:n studioon ja 1000 dollarin palkinto halpaan julkisuuteen. Siinä missä näytelmän ihmiset ovat laman runtelemia ja todella epätoivoisia ihmisiä, niin nykyään tosi-tv -julkisuuteen pyrkivät huomionkipeitä tyrkkyjä. Surulliseksi vetää, kummassakin tapauksessa. Ja aina taustalla on joku systeemi, koneisto, järjestelmä joka käyttää toisia hyväksi ja vetää rahat välistä. Maratontansseissa hommaa pyörittää lipevän sliipattu MC Rocky Gravo (Jussi Lampi) joka usuttaa kilpailijoita toisiaan vastaan, leyhyttelee seteleitä köyhien edessä houkuttimina lisänöyryytyksiin ja on kaikinpuolin helppoheikkimäinen yleisönkosiskelija. Kilpailijoista yhden parin tarina nousee keskiöön, nimittäin lupsakankiltin Robertin (Jarkko Tiainen) ja pahasuisen ärhäkän Glorian (Birgitta Putkonen). Nämä toivovat että katsomoon osuisi Hollywoodin kykyjenetsijä, joka nostaisi heidät tähdiksi. Vaan eipä näin käy, tietenkään. Kaikilla muillakin on syynsä osallistua kilpailuun, mutta krooninen rahantarve kummittelee kaikilla taustalla.


Kovasti kaksijakoinen näytelmä Maratontanssit on. Toisaalta kivaa viihdettä kansalle, monipuolista musiikkia mainion livebändin (Antti Paranko orkestereineen vauhdissa) säestyksellä (iskelmää, rokkia, bluesia). Vaan sitten toisaalta ahdistavia ihmiskohtaloita, epätoivoa, synkkyyttä ja kurjuutta. Ihmisten hyväksikäyttö saa mielen matalaksi. Ero tosi-tv:n välillä on selkeä: nämä ihmiset ovat mukana enimmäkseen epätoivosta, eivätkä helpon julkisuuden. Kun tunteja kuluu niin tunteetkin alkavat kuumeta, pinnat kiristyä ja monenlaista säätöä kilpakumppanien kesken esiintyy. Jossain 912 tunnin jälkeen paikalle pelmahtaa Äitien Moraaliyhdistyksen edustajat paheksumaan ja vaatimaan kilpailuiden lopettamista. Perusteina on tanssimaratonin halpamainen ja ihmisarvoa alentava luonne. Eivätkä naiset vallan väärässä ole, vaan sujuvasti jauza jauzaansa hokeva MC rouvat käännyttää pois.


Esko Elstelän suomennos on sujuvaa ja Ilkka Heiskanen ohjaa tätä väkimäärää varmaotteisesti. Poliisikuulustelu ja siihen johtaneet tanssit limittyvät sopivasti ja sujuvasti. Näytelmässä on välillä huumorinpilkahduksiakin, mutta on tämä kyllä surkeaa ja synkkää. Tuovi Rantasen vauhdikkaat koreografiat ovat isossa osassa, koska tässä tanssitaan paljon ja monenlaista. Juha Mäkipään lavastuksen hienot massiiviset mainosjulisteet seinillä luovat hienon kehystyksen tanssihallille.

Ajan henkeen on tehty hienot puvut (Anne Laatikainen) ja kampaukset/maskit (Liisa Sormunen ja Niina Kangas) - esiintyjien asut on hieman ankeaita, köyhän ja halvan näköistä. Jotkut tanssijat saavat sponsoreita ja heidän myötä myös mainoskuosisia vaatteita (miksi tämä aspekti on jätetty tosi-tv -jutuista pois?).


Ensembleen on koottu hyvä ja heterogeeninen joukkio erilaisia tyyppejä. Hyviä roolitöitä kautta linjan. Antti Peltolan aluksi hyvinkin joviaali Mario nousee sieltä esille. Myös Peltolan ällölipevä groovy gospelrokkipastori saa hymyn huulille.

Ei mikään hilpeä ja hauska parituntinen, mutta kiinnostava muistutus siitä missä tosi-tv:n juuret ovat. Hyvä teatteriesitys synkkyydestään huolimatta. Ja selviäähän ihan lopuksi miten hevosten ampuminen liittyy tähän kaikkeen.


Esityskuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti