Sillä Punaorvot on raastavan koskettava näytelmä. Katsoja saa seurata helsinkiläisen työväenluokan perheen kohtaloa vereslihalla. Kevään 1918 jälkimainingeissa ei elämä Helsingin Linjoilla ollut helppoa. Johanssonin perheen isä (Miika Laakso) teloitetaan, ja Alma-äidin (Ella Mettänen) pää sekoaa. Lapset koittavat selviytyä kuka mitenkin, mutta helppoa se ei ole. Kuusivuotias pikkuvanha Ilona (Anna Böhm) otetaan huostaan ja lähetetään Pohjanmaalle, ja isosiskonsa 12-vuotias Lahja (Wenla Reimaluoto) takertuu matkaan. Tytöt joutuvat eri paikkoihin, toinen lellityksi ja kaivatuksi lapseksi, toinen työorjaksi ja isännän leikkikaluksi. Isoveli Aarre (Antti Autio) neljätoistavuotiaana jää kotiin huolehtimaan äidistä. Töitä ei punikkihuoran poika saa, edes hanttihommia, mutta viinanvälitys sujuu. Kuten sen juominenkin. Viina ja epätoivo nostavat myös väkivallan pintaan. Perheen naapuri Elli (Riitta Havukainen) jelppii perhettä, mutta niin syvissä murheen alhoissa ryvetään ettei apu aina mene perille. Ellin perheen kohtaloa sivutaan, ja ankea on sekin.
Perheen kohtalo on kohtuuton, mutta varmaan hyvin tyypillinen ajassaan. Hyvää tarkoittavat ihmiset, joita näytelmässä edustaa Leena Rapolan porvarisrouva, saivat aikaan paljon ikävääkin. Perheiden hajoaminen johti kurjuuskierteeseen, mistä poispääsy oli usein mahdotonta. Työläisten katkeruus on käsinkosketeltavaa. Häädöt ajoivat ihmisiä vielä huonompiin ja ahtaampiin oloihin. Johanssonin perheessä Alma oli se politiikkaa seuraava ja aseita kellariin piilottava, siinä missä miestä tulevaisuus pelotti. Silti mies valitsi uhrautumisen perheensä puolesta.
On mukana pieniä huumoripilkkuja ja keveyttäkin, aina hetkittäin. Yleistunnelma on kuitenkin aika lohduton. Vain Ilona selviytyy tapahtumista ja hänelle käy omassa sijoitusperheessään kahden vanhapiikasisaruksen luona Lapualla hyvin. Niinkin hyvin, että oma perhe ja ankeat olot unohtuvat, jonka äiti ja sisko saavat karvaasti kokea. Mutta Alma on viisas eikä halua raastaa asioita rikki uudelleen.
Kaikki näyttelijät ovat huikeassa vedossa. Erityisen koskettavan roolin tekee Ella Mettänen äitinä, jolle taakka muodostuu melkein liian suureksi. Elävää kuollutta muistuttava Alma liki luhistuu, mutta Mettäsen taidoilla tämä selviää. Myös Antti Autio elämänhallinnan menettävänä teininä on järkyttävän hyvä. Toisen näytöksen haitarituokio katsomossa on samaan aikaan hauska ja surullinen (Paranoid kävi omassakin mielessä, mutta joku muu ehti ensin).
Tykkäsin kovasti siitä miten pohjanmaalaiset sijaisperheet näyttäytyivät eläiminä - Kari Mattilan lapualaisisäntä on ihan hyytävä hahmo - ja nämä kohtaukset toteutettiin vallan hienosti. Esitys hyödynsi lavaa (ja koko teatteria) mainiosti, asiat tulivat aika iholle. Janna Vasaman lavastus oli ensimmäisessä näytöksessä yltäkylläisen runsas ja symbolisia esineitä tihkuvaa, mutta toisessa näytöksessä mentiin hyvin pelkistetyllä linjalla. Tavarat ovat yhtä rikki kuin ihmisetkin. Välillä verhot menivät kiinni ja asiat tapahtuivat ihan katsomon edessä. Esityksessä on mukana on myös paljon liikunnallisuutta ja tanssillista ilmaisua.
Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu olivat myös tärkeässä roolissa. Ambient-henkinen äänimatto vyöryy hetkittäin katsomon ylle. Ja on aina niin hienoa kun näyttelijät musisoivat myös. Viimeinen näyttämökuva ja hienosti sovitettu Suutarin emännän kehtolaulu jää verkkokalvoille ja korviin pitkäksi aikaa.
Kari Leppälän valotykit "ampuvat" yleisöä - siinä meinasi vähän jännittää. Tiina Kaukasen haalarimaiset puvut ja Tuula Kuittisen naamiointi tuovat sodan, köyhyyden ja ankeuden lähelle. Glitterasut tuovat aikamoista kontrastia kaikkeen. Ja Siviän perheen valkoiset lappuhaalarit!
Välillä esitys on maijalamaiseen tapaan outo ja absurdikin. Ihan kaikista ratkaisuista en saa kiinni. Hetkittäin tuntuu että Maijala haluaa sisällyttää esitykseen kaiken, ja rajausta tai karsintaa ei ole tehty. Mutta kuitenkaan en tiedä mitä voisi jättää pois, tai mistä tiivistää. Hyvässä ja pahassa tämä on Lauri Maijalaa, ottakaa tai jättäkää. Raskas tätä hieman oli katsoa, 2 h 40 minuuttia oli ehkä hieman pitkä aika.
Maijala ja Kanto ovat luoneet kiinnostavaa ja realistista ajankuvaa. Väkisinkin mieleen tulee monen suomalaisen paheksunta toisten maiden harjoittamaa kolonialismia kohtaan. Kuinka moni pysähtyy miettimään miten meillä kohdeltiin työväestöä reilut sata vuotta sitten. Sodan häviäjät maksavat aina, ja yleensä vielä ne heikoimmat ja viattomat eli lapset kärsivät eniten. Voittajien syyllisyys johti mm. Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen perustamiseen ja kaduilla voikukkia myyvien punaorpojen säälimiseen.
Öisin on kaduilla hyvä kulkea, koska silloin eivät näy rauniot. Mutta ne ihmisten sisäiset vahingot eivät aina näy. Punaisten vahva syyllistäminen ("kurjuuden olette itse saaneet aikaan") ahdistaa, ja pieniä kaikuja siitä retoriikasta on luettavissa tämän päivänkin lehdissä.
Johanssonin fiktiivinen perhe asui Helsingin kaupunginteatterilta kivenheiton päässä. Se tuntuu olevan niin lähellä, mutta silti kovin kaukana. Sadassa vuodessa maailma on ehkä hieman muuttunut, mutta nämä teemat jatkuvat niin kauan kun maailmassa sorretaan toisia ja soditaan. Näillä lapsilla lapsuus loppui liian äkkiä.
Vaikka ahdistikin, niin iloitsen siitä että tämä näytelmä on tehty.
Esityskuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti